Anni Kytömäki voitti Finlandia-palkinnon Margarita-romaanillaan.
Anni Kytömäki voitti Finlandia-palkinnon Margarita-romaanillaan.

Kun kirjailija Anni Kytömäki, 40, tavoittelee liiaksi täydellisyyttä, äiti kannustaa ottamaan rennommin.  ”Tajusin, että joku puolustaa minua minulta itseltäni, silloinkin kun en itse osaa”, palkittu kirjailija sanoo.

”Minusta on tuntunut nuoresta asti, että äiti on myös ystävä. Meillä ei ole koskaan ollut riitaista vaihetta. Muistan lapsuudestani kaksi kertaa, jolloin äiti ärähti minulle ja painelin ulos hirveän loukkaantuneena. Kun olin kulkenut muutaman korttelin, äiti juoksi vastaan kauhean pahoillaan.

Ettei vaan kellekään tulisi paha mieli on perheemme sisäinen vitsi. Olemme tunnistaneet kaikki toisissamme saman hienovaraisuuden ja varovaisuuden. Kun olin 26-vuotias, meillä oli äidin kanssa tapana soitella melkein joka päivä. Asuin silloin yksin Hämeenlinnassa ja olin vähän alamaissa. Kun minulla alkoi sujua paremmin, ajattelin, että ei nyt tarvitsisi ihan joka päivä soittaa. En kehdannut sanoa sitä äidille. Kerran isä oli luonani käymässä, ja pyysin häntä kertomaan, että pärjään jo vähän paremmin.

Kun olin pieni, äiti oli perheemme keskushenkilö. Päivät muotoutuivat sen mukaan, mikä vuoro äidillä oli kirjastolla. Jos hän oli iltavuorossa, kotona odotti koulun jälkeen pannukakku. Silloin tällöin tunkeuduin kirjastolle auttamaan eli leimaamaan kirjoihin eräpäivälappuja. Tuntui hienolta tehdä niin tärkeää työtä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Näen äidin äärimmäisen hyvänä ihmisenä.”

Äiti luki meille tosi paljon, vielä silloinkin kun osasimme jo itse lukea. Kaipasin kauheasti maailmaan, josta äidin lukemat sadut kertoivat. Anni Swanin satujen metsiin, muinaisiin aikoihin ja tarunhohtoisiin maisemiin. Viiden vanhana aloin käydä itsekseni metsässä. Se oli mahdollisuuksien aarreaitta. Tuntui, että kaiken takana oli jotakin salaperäistä ja mielikuvitusta virittävää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiti auttaa aina, kun joku ei pysty puolustamaan itseään. Tänä kesänä hän käänsi olohuoneen keinutuolin alla sätkytelleen kultakuoriaisen oikein päin ja laittoi lehden päälle pienen tipan hunajaa. Kuoriainen alkoi syödä, mutta äiti huolestui, että ei kai sen suu liimaudu kiinni hunajasta. Hän pyyhki varmuuden vuoksi sen suupielet.

 

”Äiti auttaa aina, kun joku ei pysty puolustamaan itseään”, Anni sanoo Outi-äidistään, jolta hän on perinyt myös rakkauden kirjoihin ja luontoon.
”Äiti auttaa aina, kun joku ei pysty puolustamaan itseään”, Anni sanoo Outi-äidistään, jolta hän on perinyt myös rakkauden kirjoihin ja luontoon.

 

Näen äidin äärimmäisen hyvänä ihmisenä. Hän kantaa niin paljon huolta muista, että se on joskus tärkeämpää kuin oma oleminen. Olen monesti miettinyt, ettei pitäisi rasittaa äitiä liikaa. Kun olin lukiossa, kuulin muilta opiskelutovereilta, että heidän vanhempansa saattoivat patistella opiskelemaan ja odottaa hyviä numeroita. Tajusin, että meillä ei ollut sellaista. Jos joku vaati minulta jotain, se olin minä itse. Minulle ei kelvannut mikään sinne päin -tuotos. Ajattelin, että kaikki pitää tehdä täydellisesti.

En ollut koko lukioaikana kertaakaan poissa koulusta, en edes silloin kun olin vähän kipeä. Kerran äiti sanoi, että etkö sinä voisi edes tänään jäädä kotiin lepäämään. Se oli vavahduttava hetki. Tajusin, että joku puolustaa minua minulta itseltäni, silloinkin kun en itse osaa.

”Vanhempien luona käydessäni koen edelleen, että saan hetken huoahtaa maailman murheista”.

Kerroin äidille seitsemän vuotta sitten, etten halua omia lapsia. Kysyin, haittaako häntä, jos hän ei saa enempää lapsenlapsia. Äiti vastasi erittäin painokkaasti, että ei haittaa. Minun korvissani se kuulosti samalta kuin hän olisi sanonut: Sinä riität omana itsenäsi. Tässäkin asiassa.

Keskeinen syy perheemme hyvälle sovulle on luultavasti se, että olemme aina kokeneet, että ulkomaailma on täynnä haasteita: ympäristöongelmia, epätasa-arvoa ja kaikkia mahdollisia vääryyksiä. Olemme tällaisista asioista niin samoilla linjoilla, että tuntuisi kummalliselta torailla keskenämme. Vanhempien luona käydessäni koen edelleen, että saan hetken huoahtaa maailman murheista.

”Tajusin, että jos en itse usko itseeni, perheeni ainakin jaksaa uskoa.”

Ennen esikoiskirjaa ajattelin, että olisi hienoa olla kirjailija, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Perfektionismini takia kaikki tekstit tyssäsivät kesken.

Kerran äiti ja pikkusiskoni Kaisa olivat tehneet listan siitä, missä olemme kaikki 20 vuoden päästä. Listassa luki, että Anni on juuri julkaissut neljännen romaaninsa. Tajusin, että jos en itse usko tähän, muut ainakin jaksavat uskoa.

Kirjoitin Kivitasku-kirjaani omistuskirjoituksen: äidilleni ja isälleni, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä minua. Usein sanotaan, että lapset hämmästyttävät vanhempiaan. Minulla se menee toisinpäin.

Soitin kesällä äidille, kun hän oli kävelemässä lähipuistossa. Rupattelimme, kunnes puhelin yhtäkkiä putosi. Kuului vain epämääräistä ääntä, ja mietin, mitä kauheaa siellä tapahtuu. En saanut äitiä enää kiinni, eikä isäkään vastannut puhelimeen. Myöhemmin äiti soitti ja kertoi, että koira oli käynyt linnunpoikasen kimppuun. Hän oli unohtanut kaiken muun ja juossut apuun.”

Kirjailija Anni Kytömäki ja hänen äitinsä Outi Kytömäki kertoivat suhteestaan Kodin Kuvalehden Perhekuvioita-palstalla syyskuussa numerossa 18/2020. Tilaajana voit lukea koko jutun digilehdestä täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla