Kirjailija Katja Kettu ja Laura-sisko: "Olemme sopineet, että toisen poikaystävää ei analysoida"

Kirjailija KATJA KETTU 39, asuu Helsingin Eirassa ja laulaa vapaa-ajallaan punkbändi Confusassa. Hänen uusin kirjansa Fintiaanien mailla kertoo suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä. 

"Laura sai nimensä Kauko Röyhkän biisistä. Sitä me isän kanssa kuuntelimme, kun äiti oli synnytyslaitoksella. Päätimme sitten omin päin, että vauvasta tulee Laura.

Kotiin tuli peikon näköinen pikkusisko, joka oli alusta asti iloinen ja itsepäinen. Olin seitsenvuotias ja odottanut malttamattomasti seuraa. Petyin tajutessani, että Laura oli kaverikseni liian nuori.

"Opiskeluvuosien jälkeen havahduin, että minulla on kolme melkein aikuista tuntematonta sisarusta."

Jouduin vahtimaan pikkusisaruksiani Lauraa, Karoa ja Joonasta, mutta minulta puuttui pikkuäidin kärsivällisyys. Mieluummin olisin ollut hevostalleilla.

TEININÄ RYHDYIN PUNKKARIKSI ja muutin poikakaverin luokse 17-vuotiaana. Lähdin ovet paukkuen, enkä ollut yhteydessä sisariini. Turun opiskeluvuosien jälkeen havahduin, että minulla on kolme melkein aikuista tuntematonta sisarusta.

Tutustuimme Lauran kanssa kunnolla vasta viitisen vuotta sitten, kun hän asui puoli vuotta luonani Sammatissa Eeva Joenpellon kirjailijatalossa. Siskon kanssa oli hyvä asustaa, sillä iso talo tuntui kolkolta yksin. Lauran läsnäolo oli tärkeää myös siksi, että olin juuri eronnut poikaystävästäni.

Olemme käsitelleet toistemme ihmissuhteita niin perusteellisesti, että olemme sopineet, ettei toisen poikaystävää enää analysoida. Siitä tulee helposti paha mieli, eikä meitä saa mikään mies erottaa!

"Olisin selvinnyt elämästä helpommalla, jos olisin vain ollut kiltti ja hiljainen ja näyttänyt nätiltä. Mutta en minä voinut olla sellainen!"

Yleisellä tasolla miehistä saa puhua. Eilen sanoin Lauralle, että haluaisin miehen, joka tekisi ruokaa. Laura vastasi tahtovansa miehen, jolla on tatuointeja ja moottoripyörä. Ikäero näkyy vastauksissa: minä olen muuttunut rauhallisemmaksi.

Välillä Laura huomauttaa, että olen lapsellinen. Hän saattaa kysyä, enkö ole liian vanha pitämään esimerkiksi vekkihametta. En omasta mielestäni!

IKÄEROSTA HUOLIMATTA Lauralla ja minulla on samanlainen arvomaailma. Siihen on vaikuttanut äidin työ Lapin läänin sosiaaliasioista vastaavana sosiaalityöntekijänä ja perhepsykologina.

Tärkein arvomme on tasa-arvo. Kotona kotitöistä vastasi äiti, mutta esimerkiksi mummolassa pappa laittoi ruokaa, leipoi rieskaa ja siivosi. Feminismi on meille itsestäänselvää ja sillä tavalla käytännöllistä, että me emme parsi miesten sukkia.

"Tykkäämme kummatkin ajaa autolla. Matkalla kuuntelemme Leevi and The Leavingsia, kikattelemme tyhmille jutuille ja nautimme."

Minusta on hienoa, että Laura on aina ollut tekijä. Arkipäivän feminismissä on tärkeää, ettei jää passiivisena seuraamaan sivusta, kun miehet toimivat. Olisin selvinnyt elämästä helpommalla, jos olisin vain ollut kiltti ja hiljainen ja näyttänyt nätiltä. Mutta en minä voinut olla sellainen!

Myös kasvissyönti yhdistää meitä. Innostuin kasvissyönnistä jo lapsena, kun etelästä tihkui tietoa eläinten oikeuksista. Aloittaessani ajattelin, että pystyn omilla valinnoillani muuttamaan asioita. Siitä en ole enää yhtä varma, mutta pystyn sentään elämään hiilijalanjälkeni kanssa.

MEITÄ LAPPILAISIA PIDETÄÄN usein villeinä luonnonlapsina tai masentuneina ja synkkinä ihmisiä, jotka kyyristelevät pirteissään lumen keskellä.

Ei pidä paikkaansa.

Lapissa myös muka juodaan enemmän viinaa kuin etelässä. Kovinta huikanottoa olen kuitenkin nähnyt hiihtokeskuksissa, joissa etelän ihmiset ajattelevat saavansa elää ihan miten tahansa.

"Kunpa pystyisin pyytämään nopeammin anteeksi ja sanomaan Lauralle, että olet tärkeä, minun on ollut ikävä."

Lapsuusmaisemissani Rovaniemellä käyn nykyään pari kertaa vuodessa. Muutamana kesänä olemme Lauran kanssa tehneet roadtripin Kuhmoon, mummon lapsuudenkotiin. Tykkäämme kummatkin ajaa autolla. Matkalla kuuntelemme Leevi and The Leavingsia ja Tehosekoitinta, kikattelemme tyhmille jutuille ja nautimme.

Lauralta olen oppinut perheen tärkeyttä. Haluaisin olla avoimempi ja puhua asiat selviksi heti, kun erimielisyyttä tulee. Jään liian helposti hautomaan asioita.

Kunpa pystyisin pyytämään nopeammin anteeksi ja sanomaan Lauralle, että olet tärkeä, minun on ollut ikävä. Nämä ovat minulle vaikeita asioita. Minulla on vielä paljon oppimista Lauran välittömyydestä ja rohkeudesta.

Lähtiessämme yhdessä Balille Laura sanoi, että siellä sinä opettelet sukeltamaan. Minua jännitti niin, että sydän jyskytti. Laura oli koko ajan vieressä ja piti huolta. Tajusin, että tuohon ihmiseen voin luottaa. Voin jopa aivan konkreettisesti antaa henkeni siskon käsiin."

Kulttuurituottaja LAURA HEIKKINEN, 31, asuu Helsingissä Suda-koiransa kanssa. 

"Muistikuvani lapsuuden Katjasta ovat aika haaleita. Niissä hän ottaa minut reppuselkään ja juoksee ympäri taloa. Hän piti meidän nuorempien sisarusten puolta vanhempia vastaan.

Minä olin rasittava pikkusisko. Juoksin Katjan perässä, koputin oveen ja huusin, että päästä sisään. Hienointa oli, kun onnistuin saamaan Katjan huomion.

"Minua harmitti pitkään se, etten saanut Katjalta vastausta soittoihin tai tekstiviesteihin." 

Eräänä päivänä Katja värjäsi tukkansa mustaksi ja häipyi Rovaniemen Pöykkölästä suureen maailmaan. Minä olin silloin 10-vuotias ja Katja 17, eikä meille ollut ikäeron vuoksi ehtinyt syntyä suhdetta.

Kotona oli kuitenkin helppo kulkea Katjan raivaamaa tietä. Vanhemmat olivat saaneet tuta esikoistyttärensä metkut, joten kolmen nuoremman oli helppo tulla perässä.

Katja oli minulle esimerkki. Pyrin jopa Turun taideakatemiaan, mistä Katja on valmistunut, mutten päässyt sisään.

KATJA JÄI ETÄISEKSI, kunnes muutin parikymppisenä Helsinkiin. Olin saanut kesätyön ravintolasta ja pääsin asumaan Katjan ja kolmen muun tytön kommuuniin.

Katjan esikoisromaani Surujenkerääjä oli jo ilmestynyt, ja hän ui syvällä kirjoittamisessa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään.

"Olen soittanut ja pyytänyt, että tuletko taputtelemaan päätä ja juomaan viiniä. Aina Katja on tullut."

Minua harmitti pitkään se, etten saanut häneltä vastausta soittoihin tai tekstiviesteihin. Vuosien varrella hän on onneksi muuttunut kuuntelevammaksi.

Nyt tuntuu hyvältä, että saan siskoon yhteyden, jos esimerkiksi ihmissuhteissa tapahtuu jotain ikävää. Olen soittanut ja pyytänyt, että tuletko taputtelemaan päätä ja juomaan viiniä. Aina hän on tullut.

Olemme molemmat kiinnostuneita kulttuurista ja taiteista. Olen ehkä järjestelmällisempi kuin Katja, mutta jääräpäisyys, kiltteys ja huumorintaju ovat samasta puusta.

MEITÄ YHDISTÄÄ SEIKKAILUNHALU. Kerran ajoimme skoottereilla Balilla iltahämärässä keskellä maaseutua ja minulta loppui bensa. Kolumbiassa istuimme pienessä veneessä kovassa aallokossa 15 muun ihmisen kanssa ja pelkäsimme, kaatuuko vene.

Yhdellä reissulla kiipesimme hillittömän korkealle vuorelle, jonka päällä oli hylätty temppeli ja kymmenittäin uhkaavan oloisia villejä apinoita. Jälkeenpäin selvisi, että sinne ei kuulemma olisi saanut mennä ilman aseistautunutta opasta.

"Keikoilla punkia kiljuvassa siskossa on jotain rääväsuista ja juurellista. Katjalta olen oppinut, ettei muiden mielipiteistä tarvitse välittää."

Pelot muuttuvat Katjan seurassa usein nauruksi. Kuittaamme ne ihmettelemällä, miten olemme taas onnistuneet hankkiutumaan vaaralliseen tilanteeseen. Voin seikkailla avoimin mielin, koska tiedän, ettei Katja jätä.

Yhä teemme hetken mielijohteesta hulluja asioita. Kun valitin Katjalle vähän aikaa sitten, että minulta ovat jääneet kaikki hauskat Helsinki-jutut tekemättä, Katja sanoi heti, että nyt lähdetään hyppäämään benji-hyppy ja käydään maailmanpyörässä. Sitten teimme niin.

KATJA PERUSTI PUNKBÄNDI Confusan, koska häntä risoi, että naiset ovat musahommissa niin usein lähinnä faneja. Keikoilla punkia kiljuvassa siskossa on jotain rääväsuista ja juurellista. Katjalta olen oppinut, ettei muiden mielipiteistä tarvitse välittää.

"Jos Katja heittäytyy ylisuojelevaksi tai pomottaa, minun on pakko asettua poikkiteloin."

Teimme töitä yhdessä ensimmäistä kertaa, kun Katja teki Fintiaanien mailla -kirjaa. Se kertoo intiaanien ja suomalaisten jälkeläisistä Yhdysvalloissa. Järjestin haastatteluja ja yritin pitää kaikki langat käsissäni.

Yhteistyössä on riskinsä. Jos Katja heittäytyy ylisuojelevaksi tai pomottaa, minun on pakko asettua poikkiteloin. Silloin Katja astuu askeleen taaksepäin.

Sisaruus on parhaimmillaan toisen auttamista eteenpäin, henkisesti tai konkreettisesti. Huumorilla ja naurulla kuittaamme monet kipeätkin asiat. On oikein hyvä, että pystymme istumaan tuntikausia samassa pöydässä ja nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2016.