Kuvat
Teija Soini
Eteläisessä Suomessa asuessaan Mika Nuojua kaipasi Pohjois-Pohjanmaan avaraa taivasta. Kotona Kempeleessä sitä riittää.
Eteläisessä Suomessa asuessaan Mika Nuojua kaipasi Pohjois-Pohjanmaan avaraa taivasta. Kotona Kempeleessä sitä riittää.

Tänä syksynä näyttelijä Mika Nuojua esiintyy viidessä eri näytelmässä. Kun hän nousee näyttämölle, oikean näytelmän kasetti pyörähtää käyntiin pään sisällä. Mikan mielestä siinä ei ole mitään mystistä.

Helsingin kaupunginteatterin työpaikkaravintolassa on lounaaksi paistettua kampelaa. Jälkiruokakahvi maksaa euron. Näyttelijä Mika Nuojua ottaa senkin. Kiviä taskussa -näytöksen alkuun on kuusi tuntia. Nyt on oikea aika tankata.

Mika on tullut kotoa Kempeleestä, Oulun läheltä, Helsinkiin ja majoittunut kaupunginteatterin vierashuoneeseen. Tällä keikkamatkalla esityksiä on kolmena iltana peräkkäin.

Ruokailua, lepoa, vähän raitista ilmaa. Sen kummempia Mika ei ennen esitystä ryhdy suorittamaan. Hän tietää, että nyt pitää ottaa rauhallisesti. Muuten ei illalla jaksa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kaksikko vetää pikakelauksella läpi näytelmän kymmenen ensimmäistä minuuttia. Se riittää.

Näytelmän repliikkejä ei tarvitse kerrata. Tänä syksynä Mika esiintyy viidessä eri näytelmässä, ja jokainen niistä on tallessa pään sisällä omalla kasetillaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Ei siinä ole mitään mystistä. Muistaminen on näyttelijän työtä.”

Tien päälle taas. Pahvi-Mika on rekvisiittaa monologinäytelmään Ortotopologian lopulliset alkeet.
Tien päälle taas. Pahvi-Mika on rekvisiittaa monologinäytelmään Ortotopologian lopulliset alkeet.

Kaksi tuntia ennen esitystä Mika menee teatterille, jumppaa ja venyttelee. Silloin sinne tulee myös kollega Martti Suosalo. Kaksikko nousee näyttämölle lavasteisiin ja vetää pikakelauksella läpi näytelmän kymmenen ensimmäistä minuuttia.

Se riittää. Kasetti pyörähtää käyntiin. Niin se on pyörähtänyt jo 20 vuotta. Niin pitkä aika on Kiviä taskussa -näytelmän ensiesityksestä. Näytelmä vain jatkuu, vaikka Mikan elämä sen ympärillä muuttuu ja muovautuu.

Halkoja hakatessa Mikalle tulee isällinen laumanjohtajan olo. ”Näillä haloilla minun pennut pysyvät talvella lämpimänä.”
Halkoja hakatessa Mikalle tulee isällinen laumanjohtajan olo. ”Näillä haloilla minun pennut pysyvät talvella lämpimänä.”

Vanhemmat antoivat mallin, että työtä pitää tehdä

Vanhemmat olivat duunareita, koti Oulussa ja kotona kolme veljestä. Mika oli keskimmäinen.

”Eikös näyttelijä ole aina keskimmäinen lapsi?”

”Eikös näyttelijä ole aina keskimmäinen lapsi? Esikoinen saa huomiota, kuopus saa huomiota. Keskimmäinen saa olla rauhassa ja tehdä omia juttujaan”, Mika sanoo.

Mikan juttu oli urheilu. Hän ja kaverit pelasivat jalkapalloa ja pesäpalloa ja veistelivät itselleen yleisurheilun tykötarpeet, keihäät ja seiväshypyn seipäät. Isä nikkaroi pojille koronalaudan ja pingispöydän. Isä työskenteli konepuuseppänä puusepäntehtaalla ja osasi tehdä käsillään mitä vain.

Kun lumi satoi maahan, pallopelit vaihtuivat hiihtämiseen. Talvella 1976 Mika täytti yhdeksän vuotta ja hiihti intomielisesti parin kilometrin latua. Ensimmäisen kierroksen hän hiihti niin kuin Matti Pitkänen, toisen kuin Juha Mieto, kolmannen kuin Pertti Teurajärvi ja ankkuriosuuden kuin Arto Koivisto. Nelikko oli juuri voittanut Suomelle viestikultaa Innsbruckin olympialaisissa, ja jokaisella neljästä oli omanlainen hiihtotyyli. Mika oli katsonut ne tarkkaan.

”Teura oli suosikkini. Hän oli länkisääri pohjoisen ukko. Toinen suosikki oli pieni ja pippurinen Helena Takalo.”

Mikasta oli mukavaa kuunnella aikuisten miesten juttuja ja naurun rätkätystä

Alle kymmenen vanhana Mika pääsi apumieheksi, kun isä rakensi uudelle omakotitaloalueelle talon. Poika kantoi lautoja isälle ja tiiliä muurarille ja oikoi käytettyjä nauloja.

Kun talo oli valmis, isä jatkoi päivät puusepäntehtaalla ja tuurasi aamuyöstä sanomalehden jakajaa. Joskus Mikakin heräsi aikaisin ja lähti isän kanssa lumituiskuun lehtiä jakamaan. Hän pääsi mukaan silloinkin, kun isä teki tutuille pientä remppaa. Hänestä oli mukavaa kuunnella aikuisten miesten juttuja ja naurun rätkätystä.

Myös äiti teki töitä, muun muassa siivoojana ja grillillä myyjänä. Paljon töitä, koko ajan.

”Semmoinen mielikuva minulle tuli elämästä, että työtä pitää tehdä, särvintä perheelle saada.”

Uni ei tule esityksen jälkeen

Nyt on kaikki hyvin. Muuta en tarvitse.

Sellainen olo Mikalle tulee onnistuneen esityksen jälkeen. Esiintyjät ja yleisö ovat menneet samaan tarinaan. Molemmille on jäänyt hyvä mieli.

”Ei siinä tarvitse kattoon hyppiä eikä mitaleita jakaa. Muutama aplodi riittää, ne jotka teatterissa kuuluu saada. Sen jälkeen istun hetken pukuhuoneessa ja huokaisen. Ripustan hiestä märän takin naulaan. On puhdistunut olo.”

Unta ei auta odotella ennen puolta yötä.

Olo ei kestä kauan. Kiviä taskussa -esityksen jälkeen Mika palaa kaupunginteatterin vierashuoneelle, voitelee pari leipää, katsoo elokuvaa, sarjaa tai urheilua. Soittaa ehkä kotiin, mutta todennäköisimmin ei soita, koska kello on paljon.

Unta ei auta odotella ennen puolta yötä. Aivot ja fysiikka käyvät kierroksilla.

”Minulta on niinä tunteina turha tulla kysymään mielipidettä mistään.”

Niiden tuntien takia myöhäinen lounas on niin tärkeä. Jos on ollut huonolla ruualla, on vaara, että olo putoaa esityksen jälkeen miinukselle. Tulee ahdistus ja tyhjyys. Tässäkö tämä oli?

Tilanne on toinen, jos esityksestä voi palata suoraan kotiin. Silloin Mika keskittyy kotitöihin, raivaa neljän pojan kengät eteisestä ja nostaa hanskoja uunin reunalle kuivumaan. Tyhjyys täyttyy hiljalleen.

”Jos ei raivaa illalla, sotkut ovat vastassa aamulla. Asiat pitää hoitaa ajallaan. Minulla on periaate, että joka aamu on armo uus.”

Eteisessä riittää kenkiä, kun kotona asuu neljä urheilevaa poikaa.
Eteisessä riittää kenkiä, kun kotona asuu neljä urheilevaa poikaa.

Mika on monta kertaa koettanut miettiä, mikä häntä oikein vetää esiintymään.

”En ole vastausta saanut, eikä ole väliksikään saada.”

”Jos pelkkiä aplodeja janoaisin, tekisin jotain vähemmän vaivalloista.”

Joku fiksu on sanonut, että kun on esittämisen lahja, sitä pitää käyttää. Joku toinen on arvellut, että näyttelijät tosiaan ovat usein perheen keskimmäisiä lapsia, mutta siksi, että he ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Sitä he sitten yrittävät saada yleisöltä, huomiota ja hyväksyntää.

”En minä kyllä semmoisia huomionhakuisia tunteita koe. Jos pelkkiä aplodeja janoaisin, tekisin jotain vähemmän vaivalloista”, Mika sanoo.

”Enemmän tunnen olevani auttaja, kun näyttämölle nousen. Autan meitä ymmärtämään asioita yhdessä.”

Muutama vuosi sitten tuntematon nainen otti Mikaa hihasta kiinni kadulla ja kiitti Kiviä taskussa -näytelmästä. Hän kertoi, että elämässä oli ollut niin paljon surua, ettei hän ollut hymyillyt kahteen vuoteen. Esityksen aikana nainen oli alkanut taas hymyillä.

”Silloin minusta tuntui hyvältä.”

Lue koko juttu uudesta Kodin Kuvalehdestä 22/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.

Mika Nuojua

55-vuotias freelance-näyttelijä asuu vaimonsa ja nuorimpien lastensa kanssa Kempeleessä Pohjois-Pohjanmaalla. Hänellä on kuusi lasta ja kaksi lapsenlasta. Ensi talveksi hän koettaa jättää kalenteriinsa aukkoja, että voisi useammin käydä Vaasassa lapsenlapsien luona.

24. lokakuuta 2022 Mika ja näyttelijätoveri Martti Suosalo saivat kukkia Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Silloin tuli kuluneeksi 20 vuotta kahden miehen Kiviä taskussa -näytelmän ensi-illasta. Juhlanäytäntö oli järjestyksessään 862.

Sisältö jatkuu mainoksen alla