”Minussa on paljon oinaan hätäistä luonnetta”, sanoo huumorimies Jope Ruonansuu, joka tykkää kotona kokkailla.
 

”Aamuyöstä kun tulen keikalta kotia, asfaltti vilisee silmissä pitkään ­ennen kuin saan unta. Yleensä nukun kahteentoista. Sen jälkeen uskallan luvata, että minut saa puhelimellakin kiinni.

Ensimmäinen asia on pistää kahvi tippumaan. Tavallista suodatinkahvia. On meillä vähän parempikin keitin, jolla saa cappuccinoa, mutta se on ­lähinnä juhlaversio.

"Välillä olen diktaattori"

Joka aamu mittaan verensokerin ja pistän pitkä­vaikutteisen insuliinin. Heti ­herättyä ei mikään oikein maistu, mutta voileipää pitää välillä yrittää syödä. Tummaa leipää, vaaleata en syö koskaan.

Olen sairastanut diabetestä vuodesta 1995. Viime aikoina arvot ovat heittelehtineet. Se aiheuttaa väsymystä ja ärtymystä. Muutenhan olen aika kiltti.

Työasioissa olen välillä diktaattori. Olen melko omapäinen sen suhteen, ­mitä töitä suostun tekemään. En olisi siinä asemassa kuin nyt, ellen olisi pitänyt kiinni ideoistani.

Kanavokki maistuu naisväelle

Poikani Josen, 4, taidepainotteinen kerho päättyi varttia vaille kaksitoista. Hain hänet sieltä, ja veimme yhdessä keikkasopimukseni postiin.

Kaupasta ostimme valmiskaalikääryleitä. Kotona tykkään värkätä ruokaa: kalakeittoa, kalalaatikkoa, lihakeittoa, makkarasoosia ja tietysti makaronilaatikkoa. Eilen pyöräytin naisväen pyynnöstä kanavokin. Kastikkeeksi tuli purkista intialaista masalaa.

Jose kokosi pientä leikkiautoa äitinsä Marin kanssa. Minä en tällä kertaa saanut osallistua.

Minulla on Josen kanssa paljon omia leikkejä, ääniä ja hahmoja, kuten hammaspeikko ja mörkö. Mörkö on vähän ­pelottava mutta silti ihan hyvä kaveri.

Pihalle oli tullut pikkuisen lunta, joten menin Josen ja parin naapurinpojan kanssa pelaamaan hankijalkapalloa. Kun pojat laskivat mäkeä, minä vastailin puhe­limeen.

Oli piristävää haukata happea. Pidän lumesta, sen kylmyydestä ja valosta. Tykkään myös ajella moottorikelkalla. Hiihtämisestä en välitä. Armeijassa piti väkisin hiihtää, vaikka olin siinä huono, ja ­siitä jäi kammo.

Kotona vain pienet aluhousut

Naapurusto tuntee minut mie­henä, joka ei juuri koskaan pidä pitkiä housuja kotona. Kun tulee vieraita, vaimo pakottaa panemaan housut jalkaan.

Saan usein kuulla, että nostelen housujani, myös keikkalavalla. Oikeasti se ei kuulu show’hun. Minulla on vain niin iso maha, että housut pyörähtävät sen alle, ja siksi niitä tulee nosteltua.

Ehkä tuon takia en käytä housuja ­kotona. Tänäänkin minulla on vain mustat sukat, pikku aluhousut ja musta t-paita. Mikään ei ahdista.

Masennus on hellittänyt

Minulla on ollut taipumusta maanisdepressiivisyyteen. Se tuskin on parantunut täysin, mutta masennuskohtauksia tai ylilyöntikausia ei ole ollut pitkään ­aikaan. Uskon, että perhe on vaikuttanut siihen suuresti.

Josen lisäksi minulla ja Marilla on ­aiemmista liitoistamme 18-vuotiaat ­tytöt. Fiksuja, hienoja tyt­töjä. Ei niissä ole paimentamista, mitä nyt joskus pitää nalkuttaa roskapussin viemisestä.

Olen ollut yhdessä Marin kanssa vuodesta 2007. Ei meillä ole mitään seitsemän vuoden riisipuuroa, siis kriisiä. ­Mari hoitaa keikkakalenterini, sähkö­postit ja puhelinliikenteen. Iltapäivisin käymme yhdessä tunnin tai pari sähköposteja ­läpi.

Ärsyttää, ettei ihmisiä saa puhelimella ja meilillä heti kiinni. Minussa on oinaan hätäistä luonnetta niin paljon, että haluaisin asioiden tapahtuvan nopeasti.

Karikatyyreistä näyttely

Rämpyttelin haitaria olohuoneessa nahkaisessa kuninkaantuolissani. Pimputan lähinnä vanhaa tanssimusiikkia. Meinaan viisikymppiskiertueella pientä soittotaitoa näyttää.

Kun muut menivät nukkumaan, piirsin puoleenyöhön asti karikatyyrejä kaikenlaisista julkkiksista: Lauri Tähkää, Jörn Donneria ja Baba Lybeckiä. Heinäkuussa niistä on näyttely Raumalla. Olen piirtänyt parikymmentä vuotta erilaisia kuvia, mutta en ole aiemmin näyttelyä edes kehdannut ja kerennyt ajatella.

Annan päivän arvosanaksi 8. Ei liikaa dramatiikkaa, ei turhia höpinöitä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

Jope asuu omakotitalossa Heinolassa ja harrastaa museoautoja, moottoripyöriä ja mopoja.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti