Korpille parantaminen ei ole rooli eikä ammatti. Hän ei ota hoidoista  maksua, eikä hän edes  paranna. ”Minä paapon.”
Korpille parantaminen ei ole rooli eikä ammatti. Hän ei ota hoidoista maksua, eikä hän edes paranna. ”Minä paapon.”

Kun käy Korpin ja hänen akkansa saunotettavana, iholle jää autuas olo ja mieleen hämmennys. Pariskunta hoitaa ihmisiä, mutta ei ota maksua työstään. Mitä väkeä he oikein ovat?

Näin tullaan noidan taloon: Ajetaan mutkaisia kyläteitä, aletaan epäillä navigaattorin valitsemaa reittiä. Huomataan tiheän metsän reunassa punainen mökki ja vastapäätä avara kantahämäläinen viljapelto. Kurvataan tien reunaa nuolevan ulkorakennuksen eteen. 

Hoksataan, että pihalla pumppukaivon luona seisoo Irene Karlstedt, talon emäntä. Tai akaksi häntä täällä kutsutaan, syvän kunnioittavasti. Se on vanha suomalainen nimitys perheen matriarkalle.

Halataan Irene, kavutaan porstuaan. 

Ikkunasta katselee kehystetty painokuva, joka esittää ortodoksista isä Serafimia. Häneltä on jäänyt elämään lause: ”Hanki itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Aikoinaan Irene luuli sitä gurun teko-ohjeeksi: että mielenrauhan saavutettuaan voisi levittää ympärilleen hyvyyttä kuin aurinko valoa.

”Kyllä hävetti, kun lopulta hoksasin, mitä Serafim tarkoitti: jos opin sietämään tunnetilojani edes hiukan, läheiset pelastuvat kiukuttelultani”, Irene sanoo ja katoaa sisäeteiseen.

 

Korpin mielestä on ihanaa, kun elämä on vähän rempallaan. Irenelle maaseudun hiljaisuus on elinehto.

Tässä voisi olla paikka pysähtyä miettimään, mitä oikeastaan olen tekemässä. Olen menossa tapaamaan miestä, joka tunnetaan nimellä Korppi, mutta jota täällä Tammelassa Susikkaan kylässä kutsutaan noidaksi.

Olen myös menossa hoitoon. Talon emäntä ja isäntä osaavat saunottaa, kupata ja käyttää yrttejä. Aion riisua ilkosilleni ja antautua ventovieraan pestäväksi, antaa harmaapartaisen minkä lie shamaanin takoa reikiä nahkaani.

En tajua miksi, mutta ei pelota yhtään.

Rumpuja ja ikoneita

Tupaan mahtuu vain tarpeellisin. Astiakaapit on maalattu 1970-luvun keltaisella. Vesi ei kulje kantamatta sisään eikä ulos, mutta puuhellan viereen on pujotettu sähköliesi ja vedenkeitin huolehtii siitä, että tiski- ja kahvivedet lämpiävät nopeasti. Ikkunalta aloe veran takaa kurkistaa toinen isä Serafimin kuva.

Lieden ja kaappien välistä avautuu ovi makuukamariin. Sen seinille on ripustettu ikoneita ja eläinten taljoja, shamaanirumpuja ja pala umpisilmukaksi kasvanutta puuta. Kansakoulun opetustaulu esittää profeetta Eliasta, jota korpit ruokkivat. Taulun vierellä on pieni pöytä ja sen päällä läppäri. Tietysti, Korppi on Facebookissa.

Kamarin sängyn päältä löytyy isäntä. Hän hymyilee leveästi, vaikka jaloilleen kapuaminen tekee kipeää. Selkä sanoi naks pari päivää sitten, kun hän tuli nousseeksi tuolilta hiukan liian nopeasti. Vanha vaiva 1960-luvulta, kun Korppi poikasena lähti miesten matkassa raskaisiin metsätöihin.

Korppi astelee tupaan, nojaa kätensä ruokapöydän päätyyn ja alkaa puhua.

Parantaja ei paranna

Olipa Korppi kuka tai mikä tahansa, puhua hän osaa.

Hän katsoo silmiin, kallistaa päätään samaan suuntaan kuin kuulija, nojautuu kohti. Ääni on vähän käheä niin kuin tupakkamiehillä tapaa olla, mutta siinä on kertojan voimaa. Se nousee kohokohdissa, vaimenee kuiskaukseksi, maalaa kuvia. Se on puhetta, jonka eteen kuuluisi nuotiotuli.

 

Pian käy ilmi, että vain yksi ihminen kykenee katkaisemaan tarinan tehokkaasti.

Kun Irene avaa suunsa, Korppi kuuntelee. Hetken. Kohta hän taas tarraa Irenen lauseeseen ja jatkaa siitä.

”Korppi, sinä keskeytit”, Irene huomauttaa monta kertaa.

Ehätetään väliin avauskysymys: Kenen luona tässä oikein ollaan? Ei kai noidan?

”Sellaiseksi ne minua sanovat, mutta ihan positiivisesti”, Korppi sanoo ja hymyilee, ei myönnä eikä kiellä.

Vai parantajan?

Ei. Korppi on vanhan parantajakulttuurin perillinen, mutta ei paranna ketään. Jos hänellä on taito helpottaa kärsivän oireita, tottahan hän sen tekee. Keinoja riittää: suoliejua, suovettä, kuppausta, yrttejä, suolahierontaa.

”Hoidan kärsivää kuin perheenjäsentä, ja ehkä hänessä käynnistyy prosessi, joka johtaa paranemiseen”, Korppi kertoo.

”Vaikka niin ei kävisi, elämä on mielekästä kärsimyksessäkin, kun vierellä on joku paapomassa. Niin vanhassa kulttuurissa tehtiin. Kun joku sairastui tai teki kuolemaa, hänen rinnalleen kutsuttiin paapo.”

Ahaa, tämä on siis luontaishoitoja myyvän perheen koti! No ei. Varat elämiseen tulevat muualta. 63-vuotias Korppi saa varhennettua vanhuuseläkettä. Irene tekee samaa kuin moni muukin 40-vuotias, pätkätöitä talvella vaikka tarjoilijana ja kesällä huoltamassa hautausmaan istutuksia.

”Emme ota hoidoista maksua. Sen kieltää jo muinoin voimassa ollut puoskarilaki: Jokainen, joka antaa terveyttä tai edes terveyden lupauksen rahaa vastaan, on puoskari ja tuomittava.”

Toki moni haluaa vängällä osoittaa kiitollisuuttaan. Yksi lausuu itse kirjoittamansa runon, toinen antaa villasukat. Toisinaan käy niinkin, että Irene ja Korppi löytävät kummallisista kätköistä seteleitä, joita eivät ole sinne panneet.

Paapottava päättää

Vesi saunan padassa liikahtelee jo. Purkissa ikkunalla desinfioituu pieni, partaveitsen terävä kupparin kirves.

Irene on vaihtanut ylleen saunottajan ohuet vaatteet. Hän kaataa vettä pesuvatiin, joka on puolillaan siankärsämön lehtiä. Siitä tulee jalkakylpy, jonka saan säädellä mieleisekseni. Yritän kysyä, onko kuuma vai viileä kylpy tehokkaampi, mutta Irene ei anna ohjeita.

 

Hoitoja varten sauna lämmitetään lempeäksi, noin 60-asteiseksi. 

Tässä saunassa tehdään niin kuin hoidettavasta tuntuu. Paapotaan.

Sauna on lämmennyt lempeäksi. Kapuan ylälauteelle ja upotan jalat vatiin.

Irene roiskii kosteutta seiniin ja alkaa heittää löylyä. Hiki kirpoaa heti, mutta hengittäminen on helppoa. Sauna on hyvä, vaikka ulkoa näyttää, että katto romahtaa koska tahansa.

Nyt olisi yrttiryypyn aika. Irene ojentaa pikarillisen alkoholiin uutettua siankärsämöä ja katajaa, jonka lantrinkina on kirkasta viinaa. Tyydyn kostuttamaan huuliani. Kulaus pudottaisi minut lauteilta.

Irene istuu lattianrajassa ja seuraa rauhallisesti vointiani.

Kiitos vain. Se on autuaallinen.

Poissa omien luota

”Siihen aikaan, kun elin mierossa.”

Niin Korppi aloittaa, kun ryhtyy kertomaan ajasta ennen Susikkaan mökkiä ja paapojan virkaa. Miero on vanhaa suomen kieltä. Kun ollaan mierossa, ollaan poissa omien luota.

Mierossa Korppi oli Jaakkolan Juha, pieni hämäläispoika, joka muutti jatkuvasti perheensä mukana, joskus kahdestikin vuodessa. Isä oli levoton sielu.

Koulut ja pihat vaihtuivat, eikä Juhalle jäänyt lapsiystäviä. Hän leimautui vanhuksiin. Heillä oli aikaa tarinoida erilaisuuttaan itkevän pojan kanssa.

Vanhuksilla oli myös parantajan taitoja ja tietoa kuppauksesta ja yrteistä. Poika katseli, kuunteli ja oppi.

Aikamiehenä Juha vietti pitkiä aikoja kaduilla ja vankilassa. Hän oli siellä töissä, järjesti pesupaikkoja ja lämpösuojia alkoholisteille ja vieroitusta huumeidenkäyttäjille. Kadun asukit alkoivat kutsua häntä Korpiksi, ja nimi jäi.

Varusmiesten kouluttaja, eräopas, metsänvartija. Perheenisä, eronnut, etäisä. Korpin elämässä ehti tapahtua monenlaista, ennen kuin hän vuosituhannen vaihteessa paloi loppuun. Jalat menivät kirjaimellisesti alta. Niihin iskivät hermosäryt, joihin edes morfiini ei tuonut helpotusta.

Korppi vuokrasi pienen punaisen mökin Susikkaan kylältä ja vetäytyi sinne.

Rakastava katse

”Olin silloin niin huonossa kunnossa, etten enää tunnistanut itseäni.”

Tämä on Irene.

Samaan aikaan, kun Korppi huolehti katujen miehistä ja naisista, Irene eli sekavaa nuoruusikää Helsingissä. Hän oli punkkari, vegaani, eläinoikeusaktivisti ja rikki. Lapsuudessa oli tapahtunut kaikenlaista, josta Irene ei enää halua puhua. Nuori Irene pelkäsi hylätyksi tulemista ja ammattiauttajia.

 

Metsä on tärkeä molemmille. Irene huomaa siellä kasvit ja eläinten jäljet. Korppi pitää huolen siitä, etteivät he eksy.

Lukion Irene kävi, mutta fysioterapeutin opinnot lopahtivat alkuunsa. Ne perustuivat tieteeseen, ja Irene kaipasi jotain vaihtoehtoista. Luontaishoitajakoulutus ja kiinalainen lääketiede nostivat hänet pahimmasta alakulosta.

Irene halusi tietää vielä lisää ja luki kaikkea, mitä luontaishoidoista oli kirjoitettu.

Samalla hän ajautui mukaan johonkin, mitä hän kutsuu nykyparantajamaailmaksi. Hän antoi luontaishoitoja ja teki kyselemättä rituaaleja, joita oli kirjoista oppinut. Hän kuvitteli suojakseen valohaarniskan, ettei hankala asiakas pääsisi horjuttamaan hänen rauhaansa. Kun asiakas oli lähtenyt, hän puhdisti tilan vedellä, suolalla, suitsukkeilla tai taputtamalla käsiä.

”Parempi olisi ollut suojata asiakas minulta. Jos hoidettavan tapaaminen ahdistaa, on syytä kysyä itseltään, mistä se johtuu.”

Lopulta kohdalle osui Rosen-terapeutti, joka ei halunnut suojautua eikä rahastaa, vain auttaa. Häneltä Irene oppi, ettei mikään hoito itsessään toimi. Paraneminen käynnistyy vasta, kun hoidettava luottaa hoitajaan.

Tärkein tapahtui elokuussa kuusi vuotta sitten, kun Irene lähti Helsingin Taiteiden yöhön. Finlandia-talon edustalta hän löysi sepän takomasta rautaa ja sepän viereltä Korpin.

Ensimmäisestä halauksesta se lähti.

”Korppi katsoi minua rakastavin silmin. Hän näki, että olen rakastamisen arvoinen”, Irene sanoo.

”Kohtasin ihmisen, jonka kanssa voin rauhassa olla omalaatuinen itseni. Sydämet puhuivat toisilleen selkeitä sanoja”, Korppi kertoo.

Irenestä ja Korpista tuli yksikkö. Noita ja sen akka.

Kuka tuntee kivun?

Iho on kylvetyksestä lämmin. Kietoudun pyyhkeeseen ja tassutan saunan ovelle. Siellä odottaa kalevalainen hahmo. Korpilla on isot kumisaappaat ja nilkkoihin ulottuva vaate, jonkinlainen esiliina. Sormien välistä erottuu kupparin kirves.

Takomuksen toinen pää muistuttaa kirvestä, toinen on taivuteltu Tuonelan joutseneksi. Korppi katsoo silmiin ja kertoo esineen symboliikasta. Hän puhuu kahdesta maailmasta ja matkoista niiden välillä.

Ensimmäistä kertaa olo tuntuu epämukavalta. Näin syvälle parantajamaailmaan en halua, en ainakaan pelkkä pyyhe ympärilläni. Antaa vain kirveen heilua.

 

Kassaamisessa kupparin kirves lyö viiltoja jalkojen kipukohtiin.

Tämä ei ole kuppausta vaan kassausta: Korppi kumartuu jalkoihini, painelee pohkeiden lihaksia, hakee kipupisteitä. Minulta kuluu tovi, ennen kuin tajuan, että minun pitää kertoa hänelle, missä kohdassa sattuu. Siihen hän sitten nakuttaa kirveellään, ei kirjoista opeteltuihin akupisteisiin. Minä olen kipujeni asiantuntija, ei hän eivätkä kirjat.

Haavoista tihkuu punaisia pisaroita. Kirveen viillot tuntuvat sarjalta itikan pistoja. Selvästi kivuliaampaa on, kun paikalle pörähtää parvi paarmoja ja iskee kiinni. Ne ovat haistaneet veren.

Löyly, jano, seisominen, varmaan viiltelykin vaikuttavat. Päässä tuntuu siltä, että nyt on päästävä istumaan. Kerron sen melkein anteeksi pyydellen. Korppi keskeyttää heti.

Totta kai. Paapojat paapovat. He eivät päätä puolestani, miten kauan hoito jatkuu. Miksi sitä on niin vaikea uskoa?

Eläköön höppänät!

Korppi ja Irene törmäsivät nykyparantajamaailmaan taas kerran, kun myivät torilla yrttejä. Paikalle tuli parantajakurssin käynyt nainen, piti kättään kasvin päällä ja huokaisi: ”Tässä on hyvät värähtelyt!” 

Korppi ja Irene katselivat typertyneinä. Hyvänen aika, sehän oli vain yrtti.

”Avaapa suusi ja sano kärsimys. Kohta siinä on joukko parantajia neuvomassa ja kärkkymässä rahojasi”, Korppi sanoo.

”Kun ihminen kärsii, hänen vieressään pitää olla ja kuunnella, mitä asiaa kärsimyksellä on. Ei siinä neuvota.”

Välillä Korpin luo tulee ihmisiä, jotka haluavat hoitoja mutta tekevät selväksi, etteivät hyväksy hoidon antajaa. He kutsuvat Korppia pahuuden lapseksi.

”Uskovat pitävät meitä uhkana, vaikkemme edusta mitään uskontoa. Ikonitkin ovat seinillä vain muistuttamassa, ettemme palaisi kärsimystä aiheuttavaan maailmaan”, Korppi sanoo.

”Me olemme katoavaa parantajakulttuuria, jossa heikot hoidetaan ensin. Mummoissa, papoissa ja vammaisissa ovat sen kulttuurin kullat ja hopeat. Heistä kuuluu huolehtia sydänverellä eikä pitää letkuissa ja vaipoissa.”

Nyt Korppi jo jyrisee. Tästä hän voisi puhua tuntikausia. Heikot ovat rakastettavimpia! On ihanaa, kun ympärillä on höppänöitä ja vajavaisia!

”Sitten sanotaan, että minä olen noita. Siinä tapauksessa kaikki meidän rakkaudelliset vanhat naisemme ovat olleet noitia. Liityn ylpeänä joukkoon.”

Kylvyn jälkeen

Istun saunan jakkaralla ja nojaan polviini. Irene pesee selkääni merisuolalla. Luulen ymmärtäväni hitusen siitä, mitä hän ja Korppi kutsuvat paapomiseksi.

Etukäteen kuvittelin, että pestäväksi antautuminen tuntuisi kiusalliselta. Yrittäisin ehkä selvitä tilanteesta höpöttämällä ja toivomalla, että menisi nyt herran tähden nopeasti ohi. Sen sijaan minulla on pelkästään hyvä olo, kiitollinen ja liikuttunut. Ei tee mieli sanoa mitään.

 

Irene poistuu ja jättää minut peseytymään rauhassa loppuun. Vielä ennen lähtöäni hän hoitaa jalkoihini lyödyt haavat itse valmistamallaan pihkavoiteella.

Näin lähdetään noidan talosta:

Kiitetään.

Kiitetään toisen kerran.

Sittenkään ei pystytä lähtemään ennen kuin on kaivettu kukkaron pohjalle jäänyt seteli ja salaa sujautettu se eteiseen ripustetun vaatteen huppuun.

Löytävät kun löytävät.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2014. 

Harmaasusi

Korppi ja akka hoitavat ihmisiä ilmaiseksi

Kappas vain. Sattuipa silmään pistämään! Tiedän Korpin ja Irenen, ovat olleet fb-tuttujani jo vuosikausia; koskaan vaan emme ole tavanneet. Välimatka on ehkä haastava - tuhannen kilometria; kesäaikaan vielä 300km lisää - Jäämeren rantaan. Hassua on kuinka samoilla eetoksilla liikummekaan ja elämänpolussakin on samoja sivuhaaroja. Minulta on kysytty monen monta kertaa miksi kuvaan vuosikausia Ultima Thulea sanoin ja kuvin netissä sen sijaan että tekisin kirjoja ja tulisin sitten ehken...
Lue kommentti

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.