Koulukiusaaminen ei lannistanut valokuvaaja Meeri Koutaniemeä: ”Tappelemalla yritin pitää kiinni itsetuntoni rippeistä”

Eikö sinulla ole pipoa? Entä käsineet, minne sinä olet ne pannut?”

Tuuli kiskoo hiuksia Meeri Koutaniemen nutturasta. Taivas pudottaa jotain märkää ja kylmää. Paula Koutaniemi kiepsahtaa tyttärensä selän taakse ja kaivaa hanskat tämän repusta. Nyt ollaan Kuusamossa, ei Brasiliassa tai Tansa­niassa. Kuusamossa tuulee pohjoisesta.

”Äiti on oikeassa. En osaa pukeutua talvella”, Meeri sanoo ja antaa äidin hoivata.

Paula näkee nuorimmaistaan harvoin, vuoden aikana noin neljästi. Kahdeksan kuukautta vuodesta Meeri kiertää maailmalla ja valokuvaa.

Tänä vuonna Meeri viipyy Kuusamossa tavallista pidempään, sillä hän on saanut apurahan kotiseutuprojektiin. Hän kuvaa kuusamolaisia ja heidän suhdettaan luontoon. Aamulla Meeri on ollut tapaamassa 95-vuotiasta, joka rakastaa Kiutakönkään alajuoksulla kukkivia neidonkenkiä.

Tapaamisen järjesti äiti. Kuusamossa Paula on Meerin avustaja, joka sopii kyläläisten kanssa kuvauksista ja kuljettaa tyttären haastateltavien kotiin. Paula ja isä Seppo Koutaniemi ovat tyttären kanssa niin paljon kuin mahdollista, sillä viikon kuluttua Meeri lähtee taas maailmalle. Hän alkaa kuvata toimittaja-vaatturi Arman Alizadin kanssa tv-dokumenttien sarjaa selviytyjistä. Ensimmäisenä he tapaavat intialaisnaisen, jonka päälle heitettiin kostoksi happoa.

”Huolettaa tuo sinun työtahtisi. Ei kaikkeen tarvitse lähteä mukaan.”

Syksyksi Meeri ja Arman tekevät kirjan suomalaisesta työstä. Seuraavaksi kevääksi valmistuu teos fintiaaneista, suomalaisten siirtolaisten ja amerikkalaisten jälkeläisistä. Sitten kirja tyttöjen ympärileikkauksesta.

”Huolettaa tuo sinun työtahtisi. Ei kaikkeen tarvitse lähteä mukaan”, Paula sanoo ja nostaa takin hupun Meerin pään suojaksi.

Meeri kietoo käsivarren äidin ympäri ja rutistaa.

Tanssi päättyy kyyneliin

Itku tulee kesken tanssin.

On helmikuu 2014, ja Rio de Janeirossa juhlitaan karnevaalia. Favelan kujilla soi samba. Meeri tanssii ystäviensä kanssa,­ vaikka kyyneleet valuvat silmät peittävän karnevaalinaa­mion alta.­

Kolme kuukautta aikaisemmin Meeri on seissyt maalattiaisessa majassa Keniassa­ ja valokuvannut 14-vuotiaan maasai-tytön ympärileikkausta. Kuusi naista piteli lasta paikoillaan. Seitsemäs käytti partakoneen terää.

Hätä tytön puolesta purkautuu nyt, kuukausia myöhemmin ja toisella laidalla maailmaa.

Itkuun mahtuu myös syvää turhautumista. Kun kuvat oli julkaistu Helsingin Sanomissa, syttyi kohu. Nettikeskustelijat syyttivät Meeriä hyväksikäytöstä. Miksi tytön kasvot piti näyttää? Miksi niin kauheita kuvia piti edes ottaa?

Meeri ei ymmärrä. Hänen mielestään keskustelu oli kaikkea muuta kuin rakentavaa. Eikö mieluummin pitäisi kannustaa ihmisiä toimimaan ympärileik­kauksia vastaan?

Meeri jättää ystävät ja lähtee kotiin. On pakko löytää hyvä ajatus. Jotakin, jonka avulla jaksaa.

Hän sulkee silmänsä. Rauhoittavat kuvat tulevat heti.

Koti.

Kuusamo.

Kuusi lasta kuvassa

Koutaniemillä valokuvattiin aina.

Paula-äiti, psykologi, kuvasi ihmisiä. Kun lapset veivät sängystä patjan ja valmistautuivat laskemaan sillä portaita – kaikki kuusi saman patjan päällä – äiti odotti alakerrassa kameran kanssa. Tai kun lapset liukuivat alas pitkin olohuoneen sinisiä pylväitä kuin palomiehet. Meeri rakasti pylväitä, portaita ja koko taloa.

Seppo-isä, arkkitehti, oli suunnitellut kotitalon ja kuvasi rakennuksia. Usein Paula kiikutti niidenkin kuvien etualalle jonkun lapsista.

Aina kun Meeri käy Kuusamossa, hän katselee kuvia. Niissä sisarukset ovat rivissä kuin urkupillistö samanlaisissa 1990-luvun värikuoseissaan.

”Äiti osti vaatteet Seppälän alennusmyyntien loppurysäyksistä. Kuuden lapsen vaatettamiseen kului rahaa.”

”Äiti osti vaatteet Seppälän alennusmyyntien loppurysäyksistä. Kuuden lapsen vaatettamiseen kului rahaa”, Meeri sanoo.

1990-luvun alussa muut sisaruksista olivat isoja koululaisia, Meeri vielä päiväkodissa. Kaikki hoivasivat häntä, ja hän ihaili kaikkia. Kun siskot rakensivat lankuista kilpahevosia, Meeri pääsi mukaan ilman muuta ja sai voittaa laukkakisat. Äiti otti kuvan hänestä ja mitaleista.

Kesällä koko perhe kiersi Suomea valkoisella Mitsubishillä, jossa oli istuimet seitsemälle. Meeri oli kahdeksas. Hänellä oli makuupaikka sisarusten jaloissa. Autoradio soitti kasetilta Astrid Lindgrenin satuja ja hengellisiä lauluja: Ken on luonut sinitaivaan ja Jumalan kämmenellä. Kaikki lauloivat mukana. Äiti voiteli juustovoileipiä ja jakoi niitä takapenkeiltä ojentuviin käsiin. Isä pysäytti auton aina, kun vastaan tuli kaunis kirkko.

”En omaksunut vanhempieni uskoa, mutta sen arvot jäivät minuun: Tee toiselle, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Älä ylpeile materialla”, Meeri kertoo.

Kirkkokierroksen jälkeen lapset saivat jäätelöt ja pääsivät rannalle. Aina uimasta noustuaan Meeri kääntyi järven puoleen kiharat vettä valuen. ”Kiitos, vesi”, hän sanoi.

”En omaksunut vanhempieni uskoa, mutta sen arvot jäivät minuun.”

Huoli huolesta

Mustikkapiirakan vuoka lämmittää vielä kättä, kun äiti nostaa sen pöytään. Meeri valuttaa piirakkapalansa päälle vaniljakastiketta sinivalkoisesta posliinikannusta.

Tiedä vaikka samasta kannusta olisi joskus kaadettu kahvia Kekkoselle. Kannu on peräisin Meerin mummin majatalosta, jossa presidenttikin yöpyi Kuusamossa käydessään. Kun mummi sai kutsukortin linnan juhliin, hän pujotti sen kehyksiin ja ripusti olohuoneen sei­nälle.­

Meerillä on illalla vielä yksi työtapaaminen, mutta ennen sitä on aikaa istua vanhempien luona. Lapsuusvuosien omakotitalossa asuu toinen perhe, mutta tämä kerrostalokin on isän suunnittelema. Parvekkeelta näkyy metsään ja kivikossa puikkelehtivalle purolle.

Paula on nähnyt tv-dokumentin Meeristä, ja yksi Riossa kuvattu kohtaus on jäänyt painamaan. Siinä tytär istuu moottoripyörän selässä kuskin takana ja tutkii kännykkäänsä.

”Ajattelin, että tuosta pitää muistaa varoittaa. Sinähän voit lentää siitä, kun on muhkuraiset tiet.”

Yöllä sellaiset aina tulevat mieleen. Paula on huono nukkumaan, jos häntä huolettaa.

Äiti miettii, miten Meeri kestää katsoa kärsimystä.

Meeri nousee hieromaan äidin hartioita.

”Huoli on molemminpuolista. Te huolehditte minusta, ja minä huolehdin siitä, että te huolehditte. Sen takia en kerro etukäteen kaikista tekemisistäni”, hän sanoo.

Paula valvoi sinäkin yönä, kun Meeri lähti Keniaan valokuvaamaan maasaityttöjen ympärileikkausta.

”Mietin, miten sinä kestät katsoa sellaista kärsimystä”, Paula sanoo.

Psykologina Paula ei hämmästy sitä, että kokemukset palaavat takaumina tyttären mieleen. Meeri haluaa vaikuttaa kuvillaan asioihin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Hän toivoo, että kuvat herättävät kysymyksiä ja saavat ihmiset toimimaan.

Se vaatii sitä, että Meerin on mentävä lähelle kuvattaviaan. Niin lähelle, että monet heistä jäävät iholle. Kun Meeri vie roskapussia, sen haju vie hänet takaisin Thaimaahan kaatopaikalla asuvien ihmisten luo. Karhea kangas muistuttaa aidsiin kuolevasta meksikolaismiehestä, jonka rapisevan kuivaa ihoa Meeri silitti.

”He kiusasivat minua omaan pahaan oloonsa.”

Joskus takaumat tulevat kuin tunteet ja saavat Meerin itkemään. Aivan niin kuin Riossa kesken karnevaalin.

”Se on ihan luonnollista, kun on kokenut jotain niin vaikeaa. Tunteita ei pidä päästää kasautumaan”, Paula varoittaa.

Psykologiassa puhuttaisiin traumaperäisestä stressioireistosta, mutta sitä Meeri ei itsessään tunnista.

”Minun traumani ei tule siitä, että joku olisi tehnyt pahaa minulle. Se tulee tiedosta, että joka päivä joku lapsi joutuu kokemaan samanlaista väkivaltaa kuin kuvaamani tytöt. Siihen auttaa, kun jatkan työtä ympärileik­kauksia vastaan.”

Pakko lähteä kauas

”Manneneekeri!” Lapsuuden ikuiset kesät päättyivät kuudenteen luokkaan. Ensin alkoi nimittely. Meeri oli hyvin tumma, selvästi tummin sisaruksista. Se ei jäänyt koulukiusaajilta huomaamatta.

Yhden haukkujan kuristusotteessa Meeri luuli kuolevansa, kun kouludiskon musiikki soi lujaa eikä kukaan kuullut. Toisen kiusaajan päätä Meeri hakkasi koulun seinään. Vanhemmilleen hän ei hiiskunut tapahtumista sanallakaan. Hän ei halunnut huolestuttaa.

”Aika pian ymmärsin, että he kiusasivat minua omaan pahaan oloonsa. Samasta syystä minä kiusasin heitä ja tappelin takaisin. Yritin pitää kiinni itsetuntoni rippeistä”, Meeri kertoo.

Avuksi tuli kuva. Maaria-sisko oli alkanut harrastaa valokuvausta ja suostutteli Meerin mallikseen. Tämä oli juuri tullut suihkusta. Kiharainen tukka velloi valtoimenaan, sääriä peittivät pitkät mustat jalkakarvat. Meeri istui kodin portaille ja kietoi kädet suojakseen.

”Kun näin kuvat, tunnistin ensimmäistä kertaa itsessäni jotain kaunista. Niissä näkyi kuvaajan rakkaus ja ymmärrys minua kohtaan.”

Kiusaaminen jätti silti jälkensä. Meeri ei halunnut jatkaa koulunkäyntiä Kuusamossa vaan alkoi puhua erikoislukioista, Oulun teatterilukiosta tai ehkä Helsingistä. Paula oli pöyristynyt. Mitä vikaa oman kylän koulussa oli? Se oli upouusi ja isän suunnittelema!

Siskot asettuivat Meerin puolelle. Heille Meeri oli kertonut pilkasta ja tappeluista.

Äiti ja isä taipuivat. Meeri oli 15-vuotias, kun hän lähti Kuusamosta.

Kotiinpaluun hetki

Mustikkapiirakka on syöty. Ilta hämärtyy. Kohta Seppo lähtee kuskaamaan Meeriä päivän viimeiselle keikalle. Tyttärellä ei ole ajokorttia.

Meerin ensimmäisestä pitkästä kuvausmatkasta on kahdeksan vuotta. Yhdeksän vuotta sitten hän oli vielä lukiossa, seurusteli poliittisen aktivistin kanssa ja kävi valokuvauskerhoa. Siellä hän alkoi miettiä, olisiko hänestä yhteiskunnallisia ilmiöitä tutkivaksi kuvajournalistiksi. Poikaystävä kannusti.

”Moni parisuhde on mennyt kiertolaiselämän takia.”

Meeri päätti kokeilla työtä käytännössä, ennen kuin pyrkisi opiskelemaan. Ylioppilaskesänään hän myi irtokarkkeja ja markkinoi Unicefia ohikulkijoille Helsingin kaduilla. Ansaitsemillaan rahoilla hän lähti Intiaan kuvaamaan kastittomia lapsityöläisiä. Hän halusi puolustaa ihmisoikeuksia, ja kastittomien asema oli yksi huonoimmista maail­massa.

”Minulla ei ollut koulutusta eikä kokemusta, joten toimin intuitiolla. Haastatteluista tuli pitkiä keskusteluja ja monista kuvattavista ystäviä. Se on työtapani edelleen.”

Palattuaan Meeri tiesi, että oli löytänyt kutsumustyön. Samaa aavistivat vanhemmatkin.

”Tippa tuli silmään. Ne olivat niin kypsiä kuvia”, Seppo sanoo.

Siitä lähtien Meerin tahti on ollut hengästyttävä. Hän on kuvannut hiv-positiivisia transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa, Tšetšeniasta Suomeen tulleita turvapaikanhakijoita ja orjuudesta vapautuneita tyttöjä Nepalissa. Ensin tuntematon kiehtoi, sitten muuttui tutuksi. Meeri alkoi palata samojen tärkeiden ja  vaikeiden aiheiden pariin yhä uudestaan.

”Moni ystävyys- ja parisuhde on mennyt kiertolaiselämän takia, koska en pysty antamaan ystäville tarpeeksi aikaa. Mutta se on oma valintani.”

Kuvattavat antavat Meerille voimaa.

Nyt Meeri on 27-vuo­tias. Hän on nähnyt ja taltioinut kamerallaan enemmän kipua kuin useimmat suomalaisista kohtaavat koko ikänään.

Isä sanoo sen ensimmäistä kertaa ääneen:

”Olen minä ihmetellyt, mistä oikein saat voimaa kestää.”

Meeri koettaa vastata. Hän näkee työnsä toisin. Surullisissa ja toivottomissa olosuhteissa elävät ihmiset osoittavat poikkeuksellista selviytymiskykyä ja toiveikkuutta. Kuvattavat opettavat tärkeitä asioita huolenpidosta, vastuusta ja tahdosta. He antavat voimaa.

Sitten on se toinen voiman lähde. Se, joka auttoi vuosi sitten Riossa, kun itku vain jatkui, tahdonvoima ei riittänyt sitä katkaisemaan ja oli pakko löytää hyvä ajatus.

Silloin Meeri sulki silmänsä ja näki kynttiläkuuset, tuulessa huojuvat kanervat ja hiljentävän mökkimaiseman. Perhe oli ympärillä suurena, hälisevänä, rakastavana.

Kiusaajia Meeri ei muistanut yhtään.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015. Katso video Kuusamon merkityksestä Meeri Koutaniemelle tästä.