Kuvataiteilija Melek Mazicille työ on elämänlanka: ”Siihen pitäisi päästä heittäytymään heti, osasi kieltä tai ei”

”Kesäiltaisin naapurin vanha rouva kertoi jättiläisistä, käärmeistä ja ihmeellisestä sulttaanista. Me lapset istuimme pihalla hänen ympärillään ja kuuntelimme.

Muistan, miten tunsin olevani osa rouvan kertomaa satua. Seuraavana päivänä leikimme kavereiden kanssa tarinan uudelleen.

Se oli 1960-lukua, ja kotikaupunkini Istanbul oli jo miljoonakaupunki.

Silti vanhoilla sokkeloisilla kaduilla oli vielä paljon kauniita puutaloja. Niissä oli paljon pihaa ja pihoilla paljon lapsia. Sellaisessa meidänkin perhe asui, kolmekerroksisen puutalon alimmassa kerroksessa.

Äiti piti meidän pihallamme pientä salaattimaata ja hoiti persikka-, omena- ja sitruunapuuta. Meillä oli myös kanoja, jotka munivat meille joka aamuksi tuoreet kananmunat, ja yksi lemmikkilammas.

Naapurustossa asui meidän muslimien lisäksi ortodokseja, juutalaisia ja armenialaisia. Lapselle se oli ihanteellinen tilanne. Kun oli paljon uskontoja, oli paljon eri uskontojen juhlapäiviä, jolloin pääsimme kylään ja saimme herkkuruokia.

Toisella puolella Bosporinsalmea kohosivat Hagia Sofia ja vanhan Istanbulin palatsit.

Keskikoulun ja lukion kävin rakennuksessa, joka oli ollut sulttaanin metsästyspalatsi. Sen juhlasalin kattokruunut olivat Böömin kristallia ja verhot punaista samettia.

Kaikki tuo oli jokapäiväistä maisemaamme, meidän arkeamme.

Asuimme keskellä historiaa, vaikka en minä sitä silloin osannut ajatella.

”Taiteilijan ammatti ei ollut edes käynyt mielessäni.”

"Taiteilija ei rikastu eikä jää eläkkeelle, mutta tämä ammatti sopii minulle. Minulla on taiteellisesti annettavaa ihmisille, ja jotakin työstäni jää toivottavasti elämään", Melek sanoo.

Missä se tori on?

Marraskuussa 1981 seisoin keskellä Turun toria ja ihmettelin, missä täällä on se tori.

Olin 25-vuotias ja juuri muuttanut Suomeen. Kuuden jälkeen illalla kaupungilla ei liikkunut enää ketään.

Päädyin Turkuun sattumalta. Sillä tavoin elämässäni tuntui tulevan kaikki. Joku ehdotti jotakin, ja minä totesin, että kuulostaa mielenkiintoiselta, kokeillaan.

Taiteilijakin minusta tuli ilman suurempaa suunnitelmaa. Kun en lukion jälkeen päässyt lääketieteelliseen, ystäväni ehdotti, että pyri sitten kuvataideakatemiaan.

Taiteilijan ammatti ei ollut edes käynyt mielessäni. En ollut elämässäni piirtänyt muuta kuin vaatteiden kaavoja. Toisaalta sitä olin tehnyt 12-vuotiaasta asti, tätini olivat opettaneet. Neljällä tädilläni oli Istanbulissa ompelimo, lumoava paikka, jossa he valmistivat vaatteita esiintyville taiteilijoille.

Tapasin akatemiassa turkkilaisen miehen, joka opiskeli kuvanveistäjäksi. Menimme naimisiin, ja 1980-luvun alussa hänelle tarjottiin työtä Turusta.

Niin minä sitten seisoin Turun torilla marraskuussa 1981. Suomesta tiesin etukäteen Sibeliuksen musiikin ja Kalevalan, jota olimme lukeneet lukion kirjallisuustunneilla.

Ajattelin, että mielenkiintoista. Kokeillaan.

”Suomalaiset ottivat minut avosylin vastaan.”

Istanbulin ikävä

Alussa ikävöin monia asioita Istanbulista, totta kai. Tuli välillä itkukin.

1980-luvun Suomi oli hyvin erilainen kuin nyt. Kaipasin kahviloita ja sitä, että voisin käydä ulkona syömässä ja viettämässä aikaa ihmisten kanssa.

Mutta suomalaiset ottivat minut avosylin vastaan. Tutustuin turkulaisiin taiteilijoihin, teimme yhteisiä näyttelyitä, ja sain heistä hyviä ystäviä. Yksi ystävistäni jopa kutsui minut viettämään joulua perheensä kanssa ja vei joulukirkkoonkin.

Turkkilaisesta yliopistotutkinnosta ei ollut Suomessa iloa. Sen huomasin pian. Miljoonakaupungissa kasvaneena aloin myös kaivata isoon kaupunkiin.

Kun avioliittonikin päättyi eroon, aloin suunnitella opintoja Helsingissä.

Kaksi vuotta Suomeen muuttoni jälkeen, 27-vuotiaana, aloitin taideopinnot alusta Helsingin kuvataideakatemiassa. Alussa turhautti, mutta hyvä päätös se oli.

”Työ on elämänlanka.”

"Aamulla ensimmäiseksi laitan kahvin tippumaan. Se on suomalainen tapa, ja suomalaista paahtoa on kahvikin. Turkissa kahvi juodaan vasta myöhemmin aterian jälkeen."

Onni mukana

Sain hyviä ystäviä toisista taideopiskelijoista, ja tapasin nykyisen mieheni Harrin.

Häitä juhlimme kesällä 1988, ja kaksi vuotta myöhemmin syntyi ihana poikamme Selim. Hän on nyt aikuinen mies, puhuu yhtä hyvin suomea ja turkkia ja on hyvin kiinnostunut taiteesta ja eri kulttuureista.

1980-luvulla oli oikeastaan helppoa asettua Suomeen.

Täällä oli vähän ulkomaalaisia, ja ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita niistä vähistä.

He kyselivät minulta, millaisia juhlapäiviä meillä Turkissa on ja pyysivät valmistamaan turkkilaista ruokaa. Maistettuaan he sanoivat, että oo, tämähän on hyvää, saanko reseptin.

Minulla on ollut onni mukanani siinä, että minulla on ollut täällä aina työtä. Työ on elämänlanka. Siihen pitäisi päästä heittäytymään heti, osasi kieltä tai ei.

Jos muuttaisin Suomeen nyt, tarjolla olisi jo paljon enemmän tietoa, mediaa ja kulttuuria kuin 1980-luvulla. Kaupungit ja sosiaalinen elämä alkoivat oikein kukoistaa, kun Suomi liittyi EU:hun.

Nyt täällä on niitä kaipaamiani kahviloitakin.”

Melek pelkäsi aluksi metsien hiljaisuutta, mutta mitä hän ajattelee siitä nyt? Miten Melek tapasi miehensä Harrin, ja miksi hän piti tälle palopuheen ensimmäisillä treffeillä? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 8/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.