Lääkäri Anneli Vainio muutti elämänsä nelikymppisenä: ”Olin toteuttanut muiden toiveita lapsesta lähtien”

”Opiskelin lääkäriksi Turun yliopistossa 1960-luvulla, kun komea opiskelijatoverini kiinnitti minuun huomiota. Koin olevani mitättömän näköinen, ja tuntui kuin valo olisi langennut päälleni.

Aloimme seurustella, mutta en tullut kysyneeksi, onko meillä keskusteltavaa. Halaileminen oli niin ihanaa.

Kolmantena opiskeluvuotena huomasin olevani raskaana. Vanhempani järjestivät häät Kokkolan kirkossa, muu olisi ollut häpeällistä. Päätin näyttää vanhemmilleni, että saan liiton onnistumaan.

Olin reipas vaimo. Hoidin kolme tytärtämme ja huushollin, kun mieheni teki uraa tutkijana. Olin yksinäinen ja väsynyt, mutta sinnittelin. Erikoistuin nukutuslääkäriksi.

Vuonna 1983 mieheni sai tutkijan paikan tutkimuskeskuksesta Lyonista. Minäkin muutin Ranskaan lasten kanssa kotirouvaksi. Minulla ei ollut maassa lääkärin oikeuksia, ja kielitaidottomana minua kohdeltiin ynseästi.

Oli helpotus palata vuoden kuluttua Suomeen, vaikka mieheni jäi Lyoniin.

”En olisi kestänyt kuolemaa, ellen olisi päässyt välillä pakoon.”

Ei sittenkään oikea perhe

Vuonna 1988 Helsinkiin perustettiin saattohoitokoti Terhokoti, jonka päämääränä on kivuton ja arvokas kuolema. Minua pyydettiin sen johtajaksi.

Vuosittain Terhokodissa kuoli toista sataa ihmistä, ja kuulin monenlaisia tarinoita.

Johdin Terhokotia kuusi vuotta. Olin nelikymppinen enkä olisi kestänyt kuolemaa, ellen olisi päässyt välillä pakoon. Kaljalle ja elokuviin kavereiden kanssa, opetus- ja tutkimustyöhön kipuklinikalle.

43-vuotiaana väittelin syöpäkivun hoidosta. Koska halusin pitää perheeni koossa, muutin teini-ikäisten tyttärieni kanssa taas vuodeksi Lyoniin mieheni luokse.

Anneli Vainio on kirjoittanut novellikokoelman, matkateoksia ja tietokirjoja kivunhallinnasta. Nyt hän kirjoittaa elämäkertaansa.

Nyt viihdyin Ranskassa paremmin. Sain asiantuntijan paikan Maailman terveysjärjestö WHO:lta Genevestä Sveitsistä.

Matkustin sinne joka viikko junalla. Käänsin kivunhoito-ohjeita eri kielille ja kehitin parantumattomasti sairaiden hoitoa.

Jossain vaiheessa tajusin, ettei perheemme ollut mikään oikea perhe. Koin, että lasteni isä eleli elämäänsä kuten halusi ja me muut olimme sopeutuneet.

Psykoterapiassa ymmärsin, että olen toteuttanut muiden toiveita lapsesta lähtien.

”Mietin jatkuvasti, mitä muut ajattelevat minusta.”

Terapia tuuletteli ajatuksia

Kotona Kokkolassa minulla oli aina kova paine olla tuottamatta häpeää.

Äitini oli opettaja ja isäni Hankkijan osuusliikkeen johtaja. Soitin pianoa ja kävin partiossa kuten muutkin hyvien perheiden lapset.

En saanut meikata enkä pitää farkkuja enkä sanonut äidille koskaan vastaan.

Opin panemaan tarpeeni piiloon ja mietin jatkuvasti, mitä muut ajattelevat minusta. Minulla oli tarve miellyttää. Lääkäriksi hain opiskelemaan, koska isä oli halunnut lääkäriksi nuorena.

Äiti puhui tuttavilleen aina meidän Annelista, joka on lääkäri ja naimisissa professorin kanssa. Koin pärjäämisen pakkoa. En voinut kertoa äidille vastoinkäymisistäni, ettei hän olisi ahdistunut.

Terapiassa tajusin, että olin pannut tarpeeni niin piiloon, etten enää edes erottanut omaa haluani muiden toiveista.

Vaikka en itse sitä vielä ymmärtänyt, etsin jo alitajuisesti ratkaisua ongelmaan.

Anneli hankki kiinanharjakoira Chiaran eläinsuojeluyhdistyksestä. "Opettelen koirankasvatusta positiivisin menetelmin."

”Kävelin puoli metriä maan pinnan yläpuolella.”

Uusi alku päätä pahkaa

45-vuotiaana muutin Pariisiin pariksi kuukaudeksi tekemään kipututkimusta. Kerran junassa tapasin viiksekkään kanadalaismiehen, joka oli sapatti­vapaalla Ranskassa.

Hän istui viereeni ja kysyi, mitä kirjaa luen. Juttelimme koko matkan. Rakastuin päätä pahkaa.

Erosin puolisostani, ja menimme viiksimiehen kanssa naimisiin.

Asetuimme Ranskaan. Hän suoritti jatko-opintoja, minä elin säästöilläni. Löysimme Etelä-Ranskasta 250 neliön linnanraunion, jossa oli vain yksi asumiskuntoinen huone.

Päätimme kunnostaa linnan paikallisen muurarin johdolla. Minäkin opin valamaan betonilattioita.

Viiksimiehen tavattuani kävelin puoli metriä maan pinnan yläpuolella. Unelmani olivat käyneet toteen. Olin prinsessa, jolle rakennettiin linnaa.”

Miten Annelin ja kanadalaismiehen linnanrakennus onnistui? Millaisia oivalluksia Anneli teki itsestään uudessä suhteessa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 7/2023. Tilaajan voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.