Yllä olevalla videolla nunna Elisabet kertoo, mikä on hänen suurin oivalluksensa elämässä.

Liisa Toppilan, 65, tie nunnaksi on ollut pitkä. Nuorena hän haaveili neljästä lapsesta, mutta toive ei koskaan toteutunut. ”Mieheni uskottomuuus ja avioero olivat minulle valtavia pettymyksiä.”

”Nunnaksi ryhtyminen ei tapahdu hetkessä. Se on pitkä, vuosien mittainen prosessi. Niin sen täytyy ollakin.

Elämä nunnana oli ajatuksissani pitkään vain höpsö haave. Olin nuorena nähnyt tv:stä jonkin pätkän Lintulan luostarista, ja se oli vaikuttanut minuun syvästi. Sinne ajatus kuitenkin jäi, taka-alalle.

Kävin ranskalaisen koulun, joten ylioppilaaksi pääsyn jälkeen minusta tuntui luontevalta lähteä Ranskaan Lilleen opiskelemaan lääkäriksi. Ilma Suomen ulkopuolella houkutteli. Elettiin kylmän sodan aikaa, ja minusta tuntui, että naapurimaa Neuvostoliitto hengitti painavana niskaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Suunnittelimme, että hankkisimme haaveilemani neljä lasta.

Yliopistolla tutustuin kehitysmaissa töitä tekeviin nunniin ja munkkeihin, ja siellä tapasin myös tulevan amerikkalaisen aviomieheni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suunnittelimme, että mekin lähtisimme jossain vaiheessa avustustöihin ja sen jälkeen hankkisimme haaveilemani neljä lasta.

Pari vuotta seurusteltuamme menimme Suomessa naimisiin ja muutimme mieheni kotikaupunkiin Connecticutiin, Yhdysvaltojen itärannikolle. Mieheni meni saman tien töihin, mutta minun oli odotettava vuosi laillistustani, jotta pystyin hakemaan työpaikkaa ja erikoistumaan lastenlääkäriksi. Sen vuoden olin kotirouvana, valmistelin lopputyötäni ja olin lääkäriharjoittelijana.

Palava tuohus kuvaa rukousta. Jokaiseen päivään kuuluu monta rukoushetkeä.
Palava tuohus kuvaa rukousta. Jokaiseen päivään kuuluu monta rukoushetkeä.

 

Vuoden Yhdysvalloissa asuttuani lähdin Ranskaan esittelemään lopputyötäni. Siellä ollessani tajusin, että miehelläni on luultavasti jotain meneillään. Jokin asia välillämme oli muuttunut.

Kotiin palattuani kävin läpi yhteisiä tilejämme ja epäilykseni osoittautuivat oi­keiksi: mieheni oli maksanut hotelliyön kahdelle.

Kysymyksiin hän vastasi sen, mitä tahdoin kuulla: kyseessä oli ollut vain yksi kerta ja hetkellinen hairahdus, jota ei tapahtuisi koskaan enää, sillä hän rakastaa vain minua.

Halusin uskoa häntä, mutta viikkoa myöhemmin pysähdyin katsomaan itseäni peilistä. Sieltä minua tuijottivat vakavan, nuoren naisen kasvot.

Sanoin miehelleni, että hänellä on puoli tuntia aikaa pakata tavaransa.

Tajusin kirkkaasti, ettei meillä ollut tarpeeksi yhteistä, jonka varaan olisimme voineet rakentaa tulevaisuuttamme. Minusta tuntui, että jos jatkaisin avioliittoani, olisin luultavasti muutaman vuoden päästä psyykkisesti ja fyysisesti huonossa kunnossa. Minun oli pakko ­erota.

Sanoin miehelleni, että hänellä on puoli tuntia aikaa pakata tavaransa. Menin kävelylle, ja mies teki työtä käskettyä.

Avioero ja uskottomuus olivat minulle valtavia pettymyksiä. Minun olisi ollut helppo syyttää vain miestäni, mutta eiväthän asiat niin mene. Minun oli käytävä läpi myös oma osuuteni tapahtumissa.

Haave perheestä tuntui kariutuneen avioeron myötä. Tajusin kuitenkin, että minulla oli ollut muitakin unelmia kuin perheen perustaminen. Mieleeni tulivat kehitystyötä tekevät nunnat ja munkit, joita olin tavannut yliopistolla Ranskassa.

Minut vihittiin Nunna Elisabetiksi vuonna 2012. Se oli kuin jonkinlainen uudelleensyntyminen. Sain uuden nimen ja uudet vaatteet.

Vaikeinta nunnan elämässä on kuuliaisuus. Nunnan pitää toteuttaa Jumalan tahtoa eikä omaansa ja luottaa siihen.

Minulle se on välillä vaikeaa siksi, että olen niin itsepäinen.”

Millaista on nunnan arki? Mistä Elisabet on joutunut luopumaan, vaikka olisi itse halunnut tehdä toisin? Lue koko tarina Kodin Kuvalehdestä 11/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla