Lauri masentui jo lapsena – ”Jouduimme itse pyytämään huostaanottoa, jotta poikamme saisi apua”

Olen niin ruma, etten aio lähteä ihmisten ilmoille.

Niin 13-vuotias Lauri sanoi äidilleen Tuulille tapaninpäivänä, kun oli tarkoitus lähteä perinteiselle lounaalle sukulaisten luokse.

Hän jäi kotiin.

Lauri oli vetäytynyt omiin oloihinsa oikeastaan koko syksyn, ehkä aikaisemminkin jo. Kavereita ei enää ollut, kännykkä ei soinut, koulusta saapui viestejä tekemättömistä läksyistä ja huonosta käytöksestä.

Kun Tuuli tammikuun viimeisenä viikonloppuna ehdotti, että Lauri tekisi jotakin muuta kuin pelaisi huoneessaan, tämä huusi oven läpi: En kai pelaisi koko ajan, jos minulla olisi jotain muuta elämässäni, vaan kun ei ole!

Ääni oli vielä vähän kuin pienen pojan.

Seuraavana maanantaina Lauri soitti Tuulille töihin ja ilmoitti, ettei mene kouluun. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin lintsannut tai edes ollut myöhässä.

Isoa poikaa ei voinut kantaa kouluun väkisin.

”Minä ja Laurin isä vetosimme järkeen ja oppivelvollisuuteen, houkuttelimme ja lohdutimme, huusimme ja riitelimme. Poika oli ehdoton, kouluun hän ei menisi.”

Selkeää syytä päätökselleen Lauri ei osannut pukea sanoiksi.

Lauri herätettiin joka aamu siten, että hän olisi ehtinyt ensimmäiselle oppitunnille. Mutta isoa poikaa ei voinut kantaa sinne väkisin.

Alakoulussa Lauri sai hymypoikapatsaan

Alakoulun alkuvuosina luokkakaverit valitsivat äänestyksellä Laurin hymypoikapatsaan saajaksi. Hän oli muiden mielestä luokan reippain ja reiluin poika.

Tuuli oli ylpeä, tietysti, mutta ennen kaikkea helpottunut.

Laurin päiväkotiaikana äidin mielessä oli häivähtänyt huoli.

Laurin päiväkotiaikana äidin mielessä oli häivähtänyt huoli. Poika viihtyi niin paljon yksin, leikki pitkään tyytyväisenä legoilla ja tuntui kotipihalla välttelevän muiden lasten seuraa.

Oliko ainut lapsi tottunut olemaan liikaa omissa oloissaan?

Mutta Lauri näytti yleensä iloiselta. Hänestä oli hauskaa, kun äiti pöyhi pojan vaaleaan tukkaan geelillä irokeesin tai teki ruuaksi kalapuikkoja ja perunamuusia.

Miten osaan auttaa surullista poikaani?

Kun Lauri ei enää lähtenyt kouluun, hän pysytteli huoneessaan. Ovi oli suljettu, verhot alhaalla. Hän näyttäytyi vain mennessään vessaan tai hakiessaan syömistä. Jos joku oli kylässä, hän ei tullut edes tervehtimään.

Tuuli soitti kouluun joka päivä ja yritti saada Laurille apua. Luokanvalvoja oli ymmällään, ei hän ollut tottunut tällaiseen.

Ei näin pitänyt tapahtua, tavallisen perheen tavalliselle pojalle, Tuulikin ajatteli.

Kotiin saapui koulukuraattorin järjestämä JERI-työryhmä; psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykologi. Lauri ei halunnut puhua heille.

Enää Tuuli ei ajatellut, että tämä on vain murrosikää.

Jos Lauri sattui keittiöön samaan aikaan äidin kanssa, hän tuli aivan lähelle ja huusi: Häivy täältä, haluan tulla tekemään leipää.

Lauri ahmi kaiken, mitä kaapista löytyi. Kaakaojauheen, hienon sokerin, palasokerin. Hän kasasi lastin syliinsä ja söi huoneessaan sängyllä, Pleikkaria pelaten.

Enää Tuuli ei ajatellut, että tämä on vain murrosikää. Hän ajatteli: mitä jos tämä kestää koko vuoden tai enemmän, kuinka voin jaksaa ja kestää?

”En olisi millään enää halunnut tulla töistä kotiin. Viivyttelin käymällä kaupoissa ja muka myöhästymällä vahingossa bussista.”

Eniten Tuulista tuntui hätääntyneeltä ja avuttomalta. Hänen lapsensa oli pohjattoman surullinen, eikä äiti tiennyt, kuinka auttaa.

"Masennuksen myötä Laurista kehittyi aivan ilmiömäinen piirtäjä. Hän piirsi todella taitavasti, kaikki valot ja varjot juuri oikeilla paikoillaan. Yritin miettiä, mitä hän halusi kuvillaan sanoa."

Joskus vanhempien voimat ja tiedot loppuvat

”Lastensuojeluilmoituksen tekeminen omasta lapsesta oli siihenastisen elämäni kamalin, mutta ehkä myös rohkein teko”, Tuuli sanoo.

Ensin Tuuli ajatteli, ettei hän pysty siihen. Mutta Lauri ei ollut saanut tarvitsemaansa apua ja tuntui liukuvan päivä päivältä kauemmas, muuttuvan vieraammaksi.

Tuuli ja Laurin isä istuivat iltaisin kodin ahtaassa televisiohuoneessa, vierekkäin sohvalla. Olohuone tuntui liian suurelta, koska poika ei ollut siellä. Hän pysyi huoneessaan.

Joskus vanhempien voimat ja tiedot voivat loppua kesken. Se ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Niin Tuuli yritti vakuuttaa itselleen.

Lauri vietiin ambulanssilla nuorisopsykiatriselle osastolle kahdeksi kuukaudeksi.

”Tuntui todella pahalta saattaa oma lapsi sellaiseen tilanteeseen, että vieraat ihmiset puuttuivat vapauteen, koskemattomuuteen ja yksityisyyteen.”

Paha olo sai vihdoin virallisen diagnoosin: vaikea-asteinen masennus.

Osastolla Lauri ei päiväkausiin suostunut tekemään muuta kuin istumaan huoneessaan pöydän ääressä, 13-vuotias pieni ja pelokas poika.

Potilaskertomukseen kirjattiin: Potilas kokee menettäneensä kiinnostuksen muita ihmisiä kohtaan. Aloitekyvyn heikkenemistä. Keskittymiskyvyn vaikeutta. Kokee itsensä hyvin huonona ("vihaan itseäni"). Näkee tulevaisuutensa toivottomana.

Laurin paha olo sai vihdoin virallisen diagnoosin: vaikea-asteinen masennus.

Lopulta hän suostui lääkärin ja hoitajien sinnikkään suostuttelun jälkeen aloittamaan masennuslääkityksen.

Kestänkö ikävää, jos annan lapseni pois?

Kun Lauri pääsi kotiin, perhe jäi jälleen yksin, siltä Tuulista tuntuu. Koulupoissaolot lisääntyivät, lapsen ahdistus ei vähentynyt.

Erityisluokkaan siirtymisestä ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisista joka toinen viikko ei tuntunut olevan apua. Lääkärin kanssa oli hoitoneuvottelu kerran kuussa, usein harvemmin.

Kului lähes vuosi, vuosi on pitkä aika murrosikäisen elämässä.

Vanhemmat juttelivat keskenään varovasti. Jos me emme voi auttaa Lauria, olisiko hänen parempi asua muualla? Pitäisikö ehdottaa, että hänet otettaisiin huostaan?

Esimerkiksi tämä pelotti:

Mitä jos Lauri joutuu huostassa vaikeuksiin ja huonoon seuraan? Antaako lapsi ikinä anteeksi, jos luovutamme hänen suhteensa?

Kestänkö ikävää, jos annan lapsen pois? Jos huostaanotto ei auta ja kaikki jatkuu ennallaan?

Ovatko huostaanottopaikat kamalia? Mitä, jos Lauri joutuu liian kauaksi kotoa?

Kun huostaanotosta päätettiin, Lauri laittoi kuulokkeet korville ja musiikin täysille ja esitti välinpitämätöntä. 

”Tuntui musertavalta ajatella, etten pärjää oman lapseni kanssa, kun kaikki muut pärjäävät omiensa. Toisten lapset olivat menestyneitä ja sosiaalisia, heillä oli kavereita. Oli todellinen häviäjäolo.”

Mutta Tuuli mietti myös:

Voimme kaikki niin huonosti, että vain lisäämme pahaa oloamme, kun vellomme tässä sopassa. Jos minä en pysty pakottamaan Lauria kouluun, jonkun on se tehtävä.

Kun huostaanotosta päätettiin hoitoneuvotteluissa, Lauri laittoi kuulokkeet korville ja musiikin täysille ja esitti välinpitämätöntä. 

Kun hoitaja kysyi, ymmärtääkö Lauri, mistä on kyse, poika otti kuulokkeet hetkeksi pois ja nyökkäsi.

Nuorisokodissa Lauri on vihdoin turvassa

Nyt lapseni on vihdoin turvassa, Tuuli ajatteli, kun Lauri oli muuttanut nuorisokotiin.

”Nukuin ja nukuin kuin minulla olisi ollut vuosia univelkaa. Kävelin kotona ympäriinsä ja kaikki ovet olivat auki, kukaan ei lymyillyt missään. Suunnittelin ystävien tapaamisia. Kävimme elokuvissa. Tuntui kuin olisi hengittänyt kevyemmin.”

Samalla Lauria oli kamala ikävä, vaikka pojan uusi koti oli vain 15 minuutin automatkan päässä. Tuuli katseli vanhoja valokuvia ja yritti miettiä, mistä kuvasta alkaen pojan ilme muuttui synkemmäksi.

Lauri vieraili kotona viikonloppuisin. Vähitellen jokin muuttui.

Lauri alkoi käydä koulussa.

Kun psykologi pyysi Lauria kirjoittamaan tyhjälle paperille positiivisia asioita äidistä, hän kirjoitti arvostavansa sitä, että Tuuli jaksaa yrittää keskustella, vaikka joutuukin puhumaan yksin.

Eräänä kotilomailtana Tuulia alkoi itkettää onnesta: Lauri antoi poskelle suukon!

Hän alkoi lähettää Tuulille tekstiviestejä. Yhdessä luki: olen hyvällä tuulella, eikä mikään saa ärsyyntymään!

Eräänä kotilomailtana poika antoi Tuulin poskelle suukon.

"Silloin alkoi itkettää onnesta. Ajattelin, etten enää koskaan pese vasenta poskeani."

"Joskus olen ollut vihainen, usein väsynyt ja hämmentynyt. Aina olen kuitenkin rakastanut lastani eniten maailmassa", Tuuli sanoo.

”Piristy nyt” ei lohduta masentunutta

Lauri sai yläasteen suoritettua ja alkoi opiskella ammattikoulussa. Hän löysi itselleen tyttöystävän.

Nämä asiat eivät olleet Tuulille ja Laurin isälle itsestään selviä.

Kun muut ihmiset vuosien varrella kahvipöytäkeskusteluissa kertoivat lastensa stipendeistä ja harrastuksista, Tuulilla ei ollut mitään sanottavaa.

Siihenkään ei ollut sanottavaa, että joidenkin mielestä Laurin masennus oli vain ohimenevää murrosiän synkkyyttä, jota ei olisi pitänyt ottaa niin vakavasti. Että pojan kannattaisi vain piristyä ja lähteä vaikka lenkille.

Lauri ei ole koskaan pystynyt kertomaan syytä masennukseensa tai koulun lopettamiseen. Asiat vain tapahtuivat.

Tuuli tietää, että Laurin masennus on sairaus, jonka alkuperää tai laukaisijaa ei välttämättä saada selville koskaan.

”Lauri ei ole koskaan pystynyt kertomaan mitään tiettyä syytä masennukseensa tai koulun lopettamiseen. Asiat vain tapahtuivat.”

”Olen oppinut, että masennus voi iskeä keneen vain, vaikka perhe kuinka olisi ehjä, vanhemmat rakastavia ja asiat ulkoisesti hyvin.”

Saako Lauri töitä? Onko hän yksinäinen?

Vähän aikaa sitten Tuuli pakkasi Laurin huoneen tavaroita laatikoihin. Lauri täytti 18 vuotta ja muutti nuorisokodista omaan, tuettuun asuntoonsa. Sängyn alta löytyi cokisjämiä muistuttamassa ajasta, jolloin Lauri linnoittautui huoneeseensa.

Olen saanut kasvatettua poikani aikuiseksi, hän pärjää kyllä, Tuuli ajatteli. Se oli hieno ja haikea ajatus.

Joka viikko Tuuli lähettää Laurille viestin: poikakulta, on ikävä, tuletko sunnuntaina syömään, iskä hakee?

Moni asia huolettaa Tuulia edelleen.

Jaksaako Lauri käydä ammattikoulun loppuun? Saako hän töitä tai jaksaako jatkaa hakemista, jos heti ei tärppää? Onko hän kovin yksinäinen? Tapaako hän joskus sen oikean? Saanko lapsenlapsia?

Mutta huolen rinnalla on uudenlainen toivo.

Joka viikko Tuuli lähettää Laurille viestin: poikakulta, on ikävä, tuletko sunnuntaina syömään, iskä hakee?

Lauri vastaa useimmiten: ok.

Tuulilla on Laurin alakoulussa saama hymypoikapatsas yhä tallessa. "Se on muistona ajasta, jolloin hän oli yhtä onnellinen kuin muutkin lapset."

Tämä on ollut meidän perheemme matka

"Syyllisyydentunne on pahin", Tuuli sanoo. "Ajatus, etten pystynyt tekemään itse mitään, vaan piti hakea ulkopuolista apua."

Samalla Tuuli on onnellinen avusta.

”Olen oppinut nöyremmäksi. Opin myös sen, ettei huostaanotto ole maailmanloppu, vaan se voi parhaimmillaan pelastaa hengen.”

Useimmiten Tuuli ei muistele menneitä, vaan ajattelee: Laurilla on tulevaisuus.

Kun Tuuli odottaa Lauria kotiin syömään, hän miettii: Lauri on elossa ja hänellä on tulevaisuus. Meidän perheemme matka yhdessä oli tällainen.

Välillä hän muistelee myös Laurin pikkupoika-aikoja: miten lapsi kiipesi syliin ja halasi.

”Tunnen vieläkin kropassani, miltä Laurin halaus tuntui. Useimmiten en kuitenkaan muistele menneitä, vaan ajattelen vain sitä, kuinka paljon olen aina rakastanut lastani.”

Lauri hymyilee yhä harvoin, mutta kun hän sen tekee, hymy valaisee äidin mielestä koko pojan.

Laurin ja Tuulin nimet on muutettu.

Tuuli kertoo perheensä arjesta Emoleijonan elämää -blogissaan.