Omaishoitaja Heidi Tujunen, 37, ja mäyräkoira-kääpiöpinseri Daisy, 3, Lappeenrannasta. Heidi ja hänen poikansa Veeti ovat vuodattaneet Daisyn turkkiin monta kyyneltä. Koira ei ole kysellyt, miksi.
Omaishoitaja Heidi Tujunen, 37, ja mäyräkoira-kääpiöpinseri Daisy, 3, Lappeenrannasta. Heidi ja hänen poikansa Veeti ovat vuodattaneet Daisyn turkkiin monta kyyneltä. Koira ei ole kysellyt, miksi.

Kun Heidi Tujusen 9-vuotias poika sairastui masennukseen, tuntematon äiti ehdotti koiran hankkimista. Se oli hyvä neuvo.

"En voi mennä kouluun, en voi syödä, en saa hengitettyä, tukehdun. Syksyllä 2011 esikoiseni Veeti vaikeroi sängyssä, minä silitin pojan hikistä tukkaa otsalta.

Lapseni oli yhdeksänvuotias. Hänellä oli todettu masennus.

Minäkin itkin, kun kirjoitin erityistarpeisten lasten äitien, Leijonaemojen, Facebook-ryhmään ja kerroin Veetistä. Oletteko harkinneet koiran hankkimista,vastasi eräs tuntematon äiti. Voisiko koira lohduttaa Veetiä, tuoda iloa? Emme olleet. Aloimme harkita.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun ehdotin asiaa Veetille, hän vähän hymyili. Muutaman päivän kuluttua haimme Daisyn kotiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Kun pieni poika hautautui sohvalle lohduttomana, Daisy työnsi kuononsa viltin alle ja nuuskutti."

Jos pikkusiskot telmivät koiran kanssa, tämä juoksi pallon perässä häntä heiluen. Mutta kun pieni poika hautautui sohvalle lohduttomana, Daisy työnsi kuononsa viltin alle ja nuuskutti. Ei ollut levoton. Oli läsnä.

Koira halusi lohduttaa poikaa ja tehdä hänet taas iloiseksi. Siinä hän onnistui, kerran toisensa jälkeen.

Seuraavana talvena Veeti joutui lastenpsykiatriselle osastolle hoitoon. Viikonloppuisin hän pääsi kotiin. Silloin Daisy vikisi onnesta.

Kun Veeti oli sairaalassa, minä odotin kotona. Tuntui kuin olisin pudonnut syvään kuiluun. Putosin ja itkin ja putosin lisää. Olin ylipainoinen ja surullinen.

"Koira ei vaatinut, puhunut tai kysellyt. Hän halusi vain olla lähelläni."

Iltaisin Daisy tuli viereeni nukkumaan. Se tuntui turvalliselta. Koira ei vaatinut, puhunut tai kysellyt. Hän halusi vain olla lähelläni.

Veeti on masentunut edelleen, mutta elämä alkaa voittaa. Vuosi sitten päätin, että minäkin voin muuttua. Lähdin koiran kanssa lenkille.

Se oli tuskaa, fyysisesti ja henkisesti. Tuntui, että kaikki vastaantulijat katsovat nenänvartta pitkin, kun lyllerrän lenkkipolulla kiloineni. Ensimmäisillä
kerroilla jaksoin kilometrin.

"Kun koira oli mukana, kenenkään ei tarvinnut tietää, että olen pudottamassa painoa."

Ilman Daisya en olisi lähtenyt. Kun koira oli mukana, kenenkään ei tarvinnut tietää, että olen pudottamassa painoa. Olin vain tuntematon nainen ulkoiluttamassa lemmikkiään. Vähitellen jaksoin enemmän.

Kun nykyään tulen lenkiltä kotiin, saatan vilkaista peiliin. Vartalo näyttää erilaiselta, mutta ennen kaikkea katse. Silmissä on ehkä onnea.

Aika usein Veeti tulee silloin huoneestaan, rapsuttaa Daisya korvan takaa niskasta ja sanoo: äiti, elämä on oikeastaan aika kivaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2015.

Muutamia huomioita?

Onko tutkittu ettei pojalla ole esimerkiksi hajuste-allergiaa ("en voi hengittää")  ja onko hänen ruokavalionsa lisäaineeton?

Olen itse voimakkaasti hajusteallerginen, tiloissa joissa on erilaisia kemiallisia lemuja kuten pyykinpesuaineet, uuden sohvan palonestoaineiden lemu, tietokoneista lähtevät käryt ym. tulen kirjaimellisesti sairaaksi. Tuntuu ettei saa henkeä, oksettaa, päätä alkaa särkeä, ja jos on pakko olla tällaisissa tiloissa tulen äkäiseksi.

Sama on myös esimerkiksi aspartamiinin suhteen, siitä tulee minulle henkisesti ja ruumiillisesti todella huono olo. Itse aikuisena tiedän sitä karttaa, mutta monesti olen miettinyt sitä, miten äidit syöttävät lapsilleen keinomakeutteita, eivätkä lapset osaa sanoa missä on vika, vaikka saisivat pahojakin oireita aspartaamista tai muista ruuassa tulleista aineista.

Lapsi voi olla myös yksinkertaisesti yliherkkä joillekin ruoka-aineille ("en syö"). Esimerkiksi ylijalostettu vehnä johon paistovaiheessa lisätään vielä gluteenia on monen mahalle myrkkyä. 

En tietenkään tiedä, onko näitä asioita jo kartoitettu kyseisessä perheessä. Toivon kaikkea hyvää heille!

Toiveikas kuitenkin

On todella surullista lukea tällaisia tarinoita. Toivon todella koko perheelle pysyvää parantumista ja voimia. 

Yhteiskunnan vika, voisi sanoa, koska sokerin ja muu hiilihydraattipitoinen ruoka vääränlaisen rasvan kanssa on yksi suurimmista masennuksen aiheuttajista. Pistää oikein vihaksi viralliset ravintosuositukset, jotka kannustavat ihmiset syömään väärin. Kaupat pullollaan sokerilla kyllästettyjä "terveellisiä" tuotteita, eikä kukaan puutu tähän. Ja se miten "toisin" syöviä syyllistetään. 

Olen itsekin kärsinyt monen monesta oireesta (akne, mielialahäiriöt, masennus, nivelkivut, kuukautiskivut, turvotus, vain muutamia mainitakseni), jotka olen oikealla, puhtaalla ja luonnonmukaisella ruokavaliolla saanut pysymään poissa.  

Koska yhteiskunta ottaa vastuun ihmisten sairastuttamisesta?

Sisältö jatkuu mainoksen alla