Lotta Lehtikari menetti äitinsä ja siskonsa itsemurhalle: "Yritin turhaan saada Pipsaa hoitoon"

LOTTA LEHTIKARI, 40, on helsinkiläinen free­lance-näyttelijä ja 8-vuotiaan pojan äiti. Hän opiskelee Rosen-terapiaa.

"Isä on aina lähtenyt mukaan juttuihini. Seiskaluokalla päätimme kavereiden kanssa, että haluamme­ Legolandiin asuntovaunulla. Kaikki tahtoivat minun isäni kuskiksi, ja Pekkahan suostui.

Niin sitä mentiin Tanskaan että hujahti – aurinko paistoi, me prinsessat komensimme takapenkillä, isä ajoi ja maksoi viulut.

Sellainen Pekka on, aina valmis auttamaan. Sen hän on opettanut minullekin.­

Isä on aina luottanut siihen, että pärjään. Hän antoi vapautta eikä toppuutellut edes silloin, kun 15-vuotiaana halusin­ interrailille tai kun kaksi vuotta myöhemmin lähdin Argentiinaan vaihto-oppilaaksi. 

Ilman isää en olisi kasvanut ihmiseksi, joka olen nyt.

Pipsa haki äidin hyväksyntää, minä en.

LAPSUUDENKOTINI KULISSIT olivat kunnossa. Isä oli yrittäjä ja äiti hammaslääkäri, jolla oli oma praktiikka. Isosiskoni ja minä olimme hyväkäytöksisiä, pärjäsimme koulussa ja monissa harrastuksissa. 

Kulissien takana elämämme oli arvaamatonta. Äidillä oli vaikeita mielenterveysongelmia. Hän ei suostunut myöntämään, että jokin oli vialla, saati hakemaan apua. Hänen teräksinen tahtonsa hallitsi perheemme elämää. 

Isosiskoni Pipsa haki äidin hyväksyntää, minä en. Uhma oli suojani, haarniskani. 

Isä oli kiltti ja herkkä mies, joka ei pystynyt panemaan äidille hanttiin. Hän pakeni perheemme tilannetta töihin ja paiski ympäripyöreitä päiviä.  

Meidän perheessä isä itki usein, äiti ei koskaan.

Olin salaa ylpeä isän herkkyydestä. Hän oli erilainen kuin muut isät.

Kävimme­ usein yhdessä elokuvissa. Muistan, kuinka koskettavissa kohdissa käännyin aina katsomaan isää, jonka poskilla kyyneleet valuivat pimeässä.

Meidän perheessä isä itki usein, äiti ei koskaan.

VASTA AIKUISENA ymmärsin, millaisia taakkoja vanhempani kantoivat. Isäni perheessä esimerkiksi sodan tuoma suru piilotettiin.

Äitini puolella kulki alttius psyykkiseen sairauteen. Äidinäitiäni varoitettiin nuorena vaaristani, että älä tuota ota, se on heikkohermoista sukua. Sen kummemmin asiasta ei puhuttu. Siitäkään ei puhuttu, että äitini oli ollut sotalapsena Ruotsissa. Häpeä sulki suut.

Teininä aloin painostaa isää avioeroon.

Suvussani olen nähnyt, mitä vaikeneminen aiheuttaa. Traumat lankeavat seuraavien sukupolvien kannettaviksi.

Teininä aloin painostaa isää avioeroon. Siitä tuli vihdoin totta, kun olin 16. Selvää oli, että minä ja sisko lähdemme isän mukaan.

Muistan mielettömän helpotuksen ja vapauden tunteen. Uusi elämä tuntui ihanalta, vaikka tyhjässä asunnossa oli aluksi vain patjat lattialla. 

Näyttelijänurastani isä on aina ollut innoissaan. Hän on halunnut nähdä kaikki teatteriesitykseni ja elokuvani.

Muistan yhden mökkireissun teatteri­koulun­ kurssikavereiden kanssa. Juna pysähtyi vartiksi Kouvolan asemalla. Kukapa mukaan oli siellä vastassa kuin Pekka, joka oli selvittänyt, missä junassa olimme ja loihtinut asemalaiturille retkipöydän valkoviini- ja cocktailtikkutarjoiluineen. Hihkuin, että­ kaikki ulos, mun isä on tuolla!

Tervetuloa Kouvolaan, toivotti Pekka.  

YHTEINEN SURUMME on se, että yhdeksän­ vuotta sitten sisareni sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäi­riöstä. Teimme isän kanssa kaikkemme auttaaksemme häntä. Huonoissa vaiheissa asuimme vuorotellen siskoni luona ja haimme hänelle apua kaikin voimin.

Yritin turhaan saada itsetuhoista Pipsaa sisään sairaalaan. Hän ei kestänyt ajatusta edesmenneen äitimme kohtalon elämisestä uudelleen. Lääkärin mielestä avohoito kuitenkin riitti. 

Pipsa teki itsemurhan.

Minä menetin isosiskoni, isä lapsensa. 

Minua auttoivat lapseni syntymä ja Rosen-terapia.

Pipsan kuoleman jälkeen olimme isän kanssa tuki toisillemme, tiimi, joka­ hoiti käytännön asiat. Suru on kuitenkin yksityinen asia, yksinäinen tie.

Minua­ auttoivat lapseni syntymä ja Rosen-terapia. Siellä pääsin käsittelemään traumaan liittyviä tunteita, avaamaan lapsuuteni lukkoja ja ymmärtämään omia suojautumismekanismejani. 

Tiedän, että menetyksen jättämä haava on isässä yhä paljon avonaisempi, kipeämpi. Toivon sydämestäni, että hän saisi rauhan näiden asioiden kanssa.

Isä on elämäni peruskallio. Päällä on ehkä sammalta ja kerroksia, mutta niiden alta löytyy aina se vankkumaton rakkaus."

Ekonomi Pekka Lehtikari, 73, on eläkeläinen ja Suomi–Algarve-seuran puheenjohtaja. Hän ajaa joka kevät Portugalin Quarteirasta Järvenpäähän nais­ystävänsä kanssa.

"Lotalla oli tahto pienestä pitäen. Juoksukilpailuissa Saimaan saaressa oli paljon lapsia, mutta Lotta päätti voittaa. Hän pinkoi isompiensa ohi polkkatukka heiluen.

Ne hiukset muistan hyvin, samoin Lotan hymykuopat. Usein töistä tullessani se pikku tappiainen hyppäsi portaista minua vastaan, nappasin hänet lennosta kiinni ja rutistin.­

1970-luvulla Kouvolassa minulla ja vaimollani meni ulkoisesti hyvin. Tuntui tärkeältä olla mukana pikkukaupungin pikkuporvarillisessa elämänmenossa. Vaimoni oli mainio kutsujen emäntä, muistan monet iloiset pihajuhlat. Aikuiset­ kilistelivät, Lotta ja Pipsa kirmasivat muiden lasten mukana.  

Ajattelin, että jään kunnes tytöt vähän kasvavat.

Muuten perhe-elämä oli mitä oli. Työ oli minulle pakopaikka enkä ymmärtänyt, mitä kaikkea kotona tapahtui. 

Vaimoni ei halunnut avioeroa. Se koettiin­ silloin häpeäksi, ja siloinen pinta oli tärkeä. Hänen uhkauksensa oli muuttaa kauas ja viedä lapset mukanaan.

Pelko, etten näkisi tyttöjä enää koskaan, oli todellinen. Ajattelin, että jään, kunnes he vähän kasvavat. 

Suoritimme avioliittoa vuodesta toiseen. Siitä kärsi erityisesti vanhempi tyttäremme. Pipsa yritti vuosia miellyttää äitiään, turhaan.

Lotta taas lakkasi jo varhain odottamasta hyväksyntää siltä suunnalta. Jossittelu on turhaa, mutta totta kai mietin yhä, olisivatko asiat voineet mennä toisin. 

VAIMONI OLI USEIN arvaamaton. Välillä asiat olivat niin hyvin, sitten äkkiä taas kovin huonosti. Tajusin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, että kyse oli mielen sairaudesta, ei omalaatuisesta persoonallisuudesta. 

Erityisen vaikeita vaimolleni olivat keväät. Kierre alkoi aina valvomisella. Vaimoni ei suostunut keskustelemaan käytöksestään eikä saanut diagnoosia. Ongelma oli muissa, ei koskaan hänessä.

Välillä pelkäsin Lotankin puolesta.

Kun erosta vihdoin tuli totta, yllätyin siitä, että molemmat tytöt halusivat minun­ mukaani.

Elämäni suuri suru on se, että Pipsa peri äitinsä sairauden. Vaikka yritin, en pystynyt auttamaan tyttöäni. Se oli kuin olisi katsellut tynnyrin vääjäämätöntä vierimistä rinnettä alas. 

Välillä pelkäsin Lotankin puolesta, enää en.

Järkytyin, kun sain lukea lehdestä, miten Lotta puhui perheemme elämästä. Nykyään olen ylpeä siitä, että hänellä on ollut rohkeutta tuoda vaikeita asioita julki. Uskon, että siitä voi olla apua niille, jotka elävät vastaavassa tilanteessa.­

Syntymäpäivälahjaksi sain Lotalta lahjakortin Rosen-terapiaan. Sen avulla olen pystynyt päästämään irti­ syyttelyn ja syyllisyyden tunteis­tani.

Pipsan haudalla käyn joka joulu.

SARKASTINEN HUUMORI ON yhteistä minulle ja Lotalle. Joskus hän on jopa­ saanut selittää sanomisiani muille, kun ajatus olisi muuten jäänyt epäselväksi. 

Asun nykyään talvet Portugalissa. Maa on sopiva ympäristö eläkevuosien viettoon.

Kun Lotta ja hänen poikansa ovat kylässä­ luonani Portugalissa, kilvoittelemme leikillämme siitä, kuka ehtii pulahtaa­ mereen ensin. Iltaisin katselemme yhdessä, miten aurinko laskee Atlanttiin. Olen ylpeä ja kiitollinen siitä, että minulle on suotu Lotan kaltainen tytär.  

Pipsan haudalla käyn joka joulu. Se on velvollisuuteni. Tulen aina olemaan myös hänen isänsä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2015.