Kasimir ja Veijo Baltzar halusivat kuvaan taikinaiset kädet, koska yhdessä­ leivotut sämpylät maistuvat yhä samoilta­ kuin 20 vuotta sitten.
Kasimir ja Veijo Baltzar halusivat kuvaan taikinaiset kädet, koska yhdessä­ leivotut sämpylät maistuvat yhä samoilta­ kuin 20 vuotta sitten.

Kun isä Veijo Baltzar ja poika Kasimir jäivät kaksin,­ isä teki töitä ja poika piti kodin kunnossa. He kertovat suhteestaan KK:n Perhekuvioita-sarjassa.

VEIJO BALTZAR 72, on kirjailija, ohjaaja, taiteilija ja kulttuurivaikuttaja. Hän asuu Espoossa ja hänen perheeseensä kuuluu paljon ihmisiä.

"Olin lapsena kulkijamustalainen. Sanon tarkoituksella, että mustalainen. Romani-nimitys on valtaväestön keksimä keino, jolla meidät mustalaiset halutaan laittaa lokeroon ja pitää siellä.

Meitä oli kaksitoista sisarusta. Yövyimme lattioilla ja liitereissä.

Pahinta oli yrittää nukkua talvipakkasella saunassa. Puoli yötä me lapset itkimme sitä,­ että vaatteet kastuivat lauteilla. Loppuyö huudettiin, kun ne jäätyivät päälle.

Ruokaa saimme ehkä kaksi kertaa viikossa, perunoita.

Kun ajattelen omaa lapsuuttani ja esikoiseni Kasimirin lapsuutta, ne ovat kuin kaksi eri maailmaa. Minä olen ollut­ molemmissa.

Halusin kasvattaa lapseni kuten mustalaiset.

KASIMIR SYNTYI, KUN olin nelikymppinen ja vielä aika lapsellinen. Lapsen syntymä säikäytti, tuli hämmennystä ja pelkotila. Pakenin Somerolle ränsistyneeseen mökkiin ja asuin siellä pari kuukautta. En tavannut ketään. Sitten palasin kotiin.

Olin julkaissut esikoisromaanini 26-vuotiaana ja maalannut. Aikaisemmin en usein huolinut penniäkään töistäni. Lapsen synnyttyä aloin ymmärtää, että materiaakin tarvitaan: paikka, missä elää, seinät ja ruokaa. 

Kasimirin äiti ei ole mustalainen, mutta halusin kasvattaa lapsen kuten mustalaiset. Meillä mustalaisilla lapset otetaan kaksivuotiaasta lähtien yhdenveroisiksi aikuisten kanssa. Heille puhutaan tasa-arvoisesti eikä lässytetä. Heidän mielipiteitään kunnioitetaan.

Kun Kasimir oli neljän, aioin oikaista autolla jyrkkää mäkeä alas, mutta kysyin varmuuden vuoksi Kasimirilta, kannattaako urheilla. Poika vastasi: ’Älä Veijo aja.’

Se oli viisas neuvo. 

AVIOERO TULI, KUN Kasimir oli kaksitoista. Siihen aikaan miehellä ei ollut paljon sananvaltaa asioihin, kaikki sosiaalityöntekijätkin olivat naisia. Sain onneksi Kasimirin. Kaksi nuorempaa lasta jäivät äidilleen.

Sanoin silloin Kasimirille: Nyt on jääty yksin. Asumme vuokra-asunnossa, eikä meillä ole mitään. Pidä koti puhtaana, niin minä teen töitä. Jos kotimme on likainen, emme kykene mihinkään.

Kasimir piti kodin puhtaana, ja kohta kannoin rahaa kassaan.

Halusin, että Kasimir näkee paljon ihmisiä.

OPETIN NÄYTTELEMISTÄ viidessä kaupungissa ja ajoin viikossa 5000 kilometriä. Kotona olin aina puolenyön jälkeen. Se oli aikamoista, mutta en väsynyt.

Mustalaiset ovat sellaisia, ettei syödäkään välttämättä tarvitse kuin joka kolmas päivä.

Vaikka lapsuuteni oli köyhä, aina tapahtui jotakin. Oli paljon aikuisia ja lapsia.

Halusin, että Kasimirkin näkee paljon ihmisiä. Hän kävi ihan pienenä taiteilijaravintola Kosmoksen pöydällä istumassa.

En ole ikinä opettanut mitään puhumalla, että niin ja noin saa tai ei saa tehdä. Näytän mieluummin esimerkillä, miten itsensä pitää kantaa. Ylpeästi ja vähättelemättä.  Pitää mennä tavoitteitaan kohti.

En ole elänyt turhaan.

VÄHÄN TOSIKKO ja pedantti, sellainen Kasimir oli nuorempana. Mutta niin olin minäkin. Kun hän tuli isäksi, elämä laajeni ja pehmentyi. Uskon, että Kasimirilla ei ole yksiulotteisia näkemyksiä ja tavoitteita. 

Kun ajattelen Kasimirin tytärtä Saharaa, liikutun. En ole elänyt turhaan.

Lapsenlapsi panee yrittämään parastaan. Ymmärrän nyt oman aikani rajallisuuden, mutta se ei haittaa, koska elämä jatkuu.

Saharan vanhemmat ovat hienoja ihmisiä, jotka vähän kerrassaan oppivat arvostamaan toisiaan ja luopumaan itsekeskeisyydestään. Niin käy kaikille vanhemmille. Sellaista elämä on.

Olen olemassa tehdäkseni kaikkeni lasten eteen.

OMA ISÄNI OLI patriarkka, jonka edessä en aikuisenakaan kehdannut polttaa tupakkaa. Kasimir kunnioittaa minua, mutta ei pelkää. Niin on hyvä.

Ajattelen, että olen olemassa tehdäkseni kaikkeni lasten eteen. Totta kai tuen­ heitä taloudellisesti. Kuuntelen, jos tarvitaan.

En ajattele kodistani, että se on minun paikkani, vaan että se on lasteni paikka. Kaikki ovat tervetulleita, jos vain kykenevät kunnioittamaan talon kulttuuria.

Olemme Kasimirin kanssa melko kiireisiä, ja tehtävät tahtovat mennä yhteisöllisyyden edelle, mutta jos Sahara tulee luokseni, jätän kaikki muut hommat. Sitten otan hänet syliin ja kutitan.”

KASIMIR BALTZAR, 32, on näyttelijä ja kiinteistönvälittäjä ja asuu Helsingissä. Hänen perheeseensä kuuluvat näyttelijä Manuela Bosco ja vuoden ikäinen Sahara-tytär.

"VEIJO MUUTTI 16-vuotiaana maalta Helsinkiin ja nukkui yönsä Kaisaniemen puistossa orapihlajapensaan alla. Koulua hän kävi kaksi vuotta. Yhteiskunnallinen nousu on vaatinut hullun onnen lisäksi tahdonvoimaa.

Monilla Baltzareilla on jokin eläimellinen eteenpäin menemisen vimma. Niin myös minulla ja Veijolla. Se ei tee meistä maailman helpoimpia ihmisiä.

Minua kiusattiin koulussa ensimmäiset kahdeksan vuotta. Ystäviä ei juuri ollut. Heti ensimmäisenä päivänä luokkakaverit huusivat, että ’mustalainen’. Vastasin iloisena, että niin olenkin. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi se olisi haukkumasana.

Selviytymisstrategiani oli jonkinlainen Jeesus-syndrooma. 

Kiusaajille riitti syyksi se, että olin heidän mielestään omituisesta perheestä.

Muutimme usein. Äiti oli valtaväestöön kuuluva kunnanlääkäri, isä mustalainen taiteilija. 

Selviytymisstrategiani oli jonkinlainen Jeesus-syndrooma. Ajattelin, että jonakin päivänä olen vielä maailmankuulu ja muutan huonot kokemukset helmiksi, jotka tarjoilen ihmisille. 

OLEN ELÄNYT kahden kulttuurin välissä.­ Joskus noudatan mustalais­tapoja: en puhu selin vanhempiin, en  syö lattialle pudonneella haarukalla. Joskus en noudata.

Jossain vaiheessa tuntui, ettei minulla ollut identiteettiä. Nykyään ajattelen usein, että minuus on jossain syvemmällä kuin vaikka tavoissa­ puhua.

Perhe on mustalaisille syvin ja vahvin arvo, Jumala. Vaikka kaikki muu menisi, perhe pysyy. Avioero oli meidän perheelle kova paikka, kun olin lapsi. 

Kun erosimme Saharan äidin kanssa vähän ennen lapsen syntymää, se tuntui kamalalta ja repi auki vanhoja haavoja. Ei ollutkaan perhettä. Tuntui vahvasti, että niin ei pitäisi tapahtua.

Yritän ottaa mallia Saharasta.

Palasimme yhteen. Jos on luullut, että­ kaikki viedään pois, rakkaita osaa arvostaa. Kun katson lastani, tunnen puhdasta iloa ja ylpeyttä.

Vauvauinti on yksi parhaista jutuista. Kun pitelen uimataidotonta, avutonta ja elämäniloa säihkyvää lasta veden päällä, maailmassa ei ole mitään muuta paikkaa, jossa minun sillä hetkellä pitäisi olla.­

Yritän ottaa mallia Saharasta. Kolmanneksen ajasta hän nauraa, kolmanneksen itkee ja kolmanneksen vain on. Me aikuiset suljemme liikaa asioita sisäämme. Se ei ole terveellistä. 

Suru rikkoi jotakin minussa.
 

TYTTÄREN SYNNYTTYÄ olen alkanut eheytyä. Kaikki ne oman lapsuuden hetket, jolloin jäin sivuun... Suru rikkoi jotakin­ minussa.

Jossain vaiheessa yritin olla täydellinen ihminen kaikille enkä­ silti riittänyt itselleni.

Nyt riittää, että olen läsnä Saharalle. Saan olla lapselleni tärkeä ja suojella häntä.

Äidin ja isän luo olen aina voinut mennä.

En ole varma, aionko valmistella Saharaa­ kiusaamisen varalta. Ehkä kerron, että jos joku sanoo sinusta rumasti, hän tekee sen vain siksi, että hänellä itsellään on paha olo.

Yritän pitää työpäivät maltillisina, mutta menen tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Varsinkin perheeni puolesta.

Osaan tehdä myös rakkaudellisia tekoja, koska minua on rakastettu niin paljon. Äidin ja isän luo olen aina voinut mennä. He ovat eläneet sydämillään mukana.

Osasin kertoa vanhemmilleni vasta vähän aikaa sitten, kuinka ylpeä olen heistä. Nyt opettelen olemaan ylpeä myös itsestäni.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2015.