Maria Veitola on kiitollinen, että opetteli sanomaan isälleen, että rakastaa häntä.
Maria Veitola on kiitollinen, että opetteli sanomaan isälleen, että rakastaa häntä.

Maria Veitolan isä oli mies, joka osoitti rakkautta opettamalla, miten veroilmoitus täytetään ja kengät lankataan. ”Viimeisinä vuosina meidän oli tehtävä valinta. Valitsin, että alan puhua isälle tunteistani. Isä valitsi samoin.”

Pienenä tyttönä toimittaja Maria Veitola oli isän tyttö. Paperitehtaalla töissä ollut isä oli eittämättä hyvä mies – sellainen, joista Maria Veitola tänään oli mukana puhumassa Hyvä mies -lyhytelokuvan julkistustilaisuudessa.

”Isäni oli mies joka ei rakkaudesta osannut puhua. Hän osoitti rakkautta opettamalla, miten veroilmoitus täytetään ja talvirenkaat vaihdetaan.”

”Isä oli minulle todella tärkeä ja rakas, ja minä olin hänelle. Mutta isäni oli mies, joka ei siitä rakkaudesta osannut puhua. Isä osoitti rakkautta opettamalla, miten veroilmoitus täytetään, kuinka kengät lankataan ja miten talvirenkaat vaihdetaan”, Veitola sanoo.

Kun Maria tuli teini-ikään, isän ja tyttären suhteesta tuli vaikea. Vaikea vaihe kesti kauan.

Isä myös sairasti kauan. Pitkään sairaudesta vaiettiin, ja vaiettiin myös muusta.

”Meidän oli tehtävä valinta. Joko jatkamme tunteista vaikenemista tai opettelemme puhumaan toisillemme niistä.”

”Viimeisinä vuosina, kun isän sairaus oli jo pitkällä, meidän oli tehtävä valinta. Joko jatkamme tunteista vaikenemista tai opettelemme puhumaan toisillemme niistä. Valitsin, että alan puhua isälle tunteistani ja ajatuksistani. Isä valitsi samoin.”

Kaikki keskustelut eivät olleet helppoja, mutta tärkeitä ne olivat. Viimeisen vuoden ajan Maria ja isä puhuivat puhelimessa paljon ja sanoivat joka kerta, että rakastavat toisiaan.

”Isäni kuoli kaksi vuotta sitten, seitsemänkymppisenä. Hänen elämänsä jäi kesken. Siitä olen onnellinen, että meillä ne sanat rakkaudesta eivät jääneet sanomatta vaan ehdimme korjata tilanteen”, Veitola sanoo.

Jari Sinkkonen: ”Puhumattomuus on ollut valtava rasite”

Miesten puhumattomuus on tuttua monessa perheessä. Maria Veitolan kanssa samassa Oululainen Reissumies -tilaisuudessa puhuneen lastenpsykiatrin Jari Sinkkosen mielestä suomalaisten miesten vaikenemisen taustalla on noin sata vuotta historiaa: ensin sisällissota, sitten talvi- ja jatkosota.

”Sellaista suomalaisen miehen rakkaus on ollut: vähemmän puhetta, enemmän tekoja”, Jari Sinkkonen sanoo.

”Puhumattomuus on ollut valtava rasite. Moni sodasta näennäisesti selvinnyt mies palasi kotiin raunioina, kun rintamalla oli nähnyt, kuinka oman kylän miehiä kaatui oikealta ja vasemmalta. Nämä sodassa traumatisoituneet miehet ovat vaienneet ja kasvattaneet omia poikiaan puhumattomuuteen”, Sinkkonen sanoo.

”Monia keski-ikäisiä ja vanhempia ihmisiä koskettaa sama kokemus siitä, että kyllä minä tiesin, että isä rakasti minua, mutta ei siitä puhuttu. Sellaista suomalaisen miehen rakkaus on ollut: vähemmän puhetta, enemmän tekoja. Nyt onneksi näyttää siltä ja uskon, että tämä sukupolvien rasite alkaa olla jo voitettu kanta.”

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...