”Minun äitiyteni lisääntyy vuosi vuodelta, mutta poika pysyy saman ikäisenä.”
”Minun äitiyteni lisääntyy vuosi vuodelta, mutta poika pysyy saman ikäisenä.”

Minna Kaarijärvi menetti poikansa Markun yllättäen. ”Olen sellainen äiti, joka käy äitienpäivänä hautausmaalla. Suru on tullut osaksi minua, mutta olen päättänyt selviytyä.”

”Kauhein hetki oli, kun poliisien sanat menivät tajuntaani. Putosin eteisen lattialle.

Itkin ja huusin. Poliisit olivat tuoneet mustassa jätesäkissä Markun mukana olleet vaatteet. Pidin sylissäni Markun valkoista toppatakkia, puristin sitä ja itkin, murisin.

Kun poliisit lähtivät, halusin vanhemmilleni. Mies lähti viemään minua.

Uutisen kuullessaan isä vain istui hiljaa. Äiti ei ymmärtänyt koko uutista. Olin sekaisin. Äiti yritti saada minut sohvalle makaamaan, mutta nousin aina ylös. 

Muuta en juuri muistakaan siltä päivältä.

Jos sain nukahdettua, heräsin hätkähtäen ja kamala todellisuus muistui heti mieleeni.

Niille tunteille ei ole varsinaisia sanoja, voin vain kuvata käytöstäni.

Oli tunne, että kuolen. Jos sainkin nukahdettua, niin heräsin hätkähtäen ja kamala todellisuus muistui heti mieleeni.

Älytön kysymys: mikä voileipäkakku on paras?

Hautajaisten miettiminen oli vaikeaa, tai oikeastaan varsin omituista. Muistan olleeni ihan turtana. Tuntui jotenkin typerältä miettiä hautajaisten yksityiskohtia.

Mieheni oli toisella paikkakunnalla töissä, joten äiti ja isä kuljettivat minua hautaustoimistoon ja muualle. Myöhemmin kirjoitin tuosta ajasta runon:

Hölmöä mietittävää

Ei se niin mielekästä ole,
arkun valinta lapselle.
Kukkaset. Tarjottavat.
Miettiä nyt voileipäkakkuja,
kun elämä on loppunut.

Hautajaisissa pelkäsin romahtavani, mutta käytin itsehillintäni ja rauhoittavia lääkkeitä. Tärisin.

Olin itse kirjoittanut Markulle jäähyväisrunon, mutta ajattelin, etten pysty lukemaan sitä. Kysyin isältä, ei hänkään pystynyt, äiti ei pystynyt, mies ei pystynyt.

Ihmeekseni sain luettua tuon värssyn ihan itse. Sen muistan hautajaisista, että äiti piti minua kädestä kiinni koko ajan. Ja sen muistan myös, kuinka Markun serkut, veljeni tyttäret, niiskuttivat takanani penkissä koko ajan.

Olit iloni, onneni, aurinkoni,
mun pikkulintu pienoiseni.
Kanssasi rakkauden hetkiä viettää sain,
tuolloin en tiennyt, olit lainassa vain.

Ikuisesti rakastaen Äiti

Olisipa jo ilta

Mikä sai minut jaksamaan, monet kysyvät. Vaihtoehtojahan on muutama. Antaa periksi ja lähteä pois. Turruttaa tuskansa  päihteillä...

Minun valintani oli koittaa selviytyä päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Tai oikeastaan en minä mitään valinnut, ajelehdin vain päivästä toiseen.

Kirjoitin ajatuksiani runoiksi ja niitä kertyi ja kertyi.

Töissä kävin, purin työn tekemiseen tuskaani. Paljon kävelin koirieni kanssa ja mietiskelin, itkinkin. Kirjoitin ajatuksiani runoiksi ja niitä kertyi ja kertyi.

Pääasiassa odotin kuitenkin iltaa, että pääsee nukkumaan ja edes hetkeksi pois ajatusten sekamelskasta.

Uni
Kun sitä aamulla herää,
päivän ainoa tavoite on,
että tulisi ilta
ja voisi taas nukkua.
Nukkua tämän asian yli.

Toki mielessä kävivät myös itsetuhoiset ajatukset, halusin lähteä lapsen luokse. Siinä vaiheessa hain apua ja pääsin keskustelemaan. Myös vertaistuesta on ollut apua.

Vaikeimpia ovat juhlapyhät

Aluksi minun oli vaikea laittaa silmät kiinni, koska näin silloin aina poikani sellaisena kuin hän oli viimeisen kerran hänet nähdessäni. Arkussa, kauniina. Se oli aika kauheaa, ahdistavaa.

Tämän jälkeen aloin kuvitella poikani syliini. Nyt nämä näyt ovat hieman himmentyneet, eivätkä tule mieleen joka kerta, kun suljen silmäni. 

Suruun on tavallaan tottunut ja se on tullut osaksi minua. Se on aina mukana. Toki minä koen iloisiakin hetkiä, en koko ajan murehdi. Mutta Markku on ajatuksissa päivittäin.

Minun äitiyteni lisääntyy vuosi vuodelta, mutta poika pysyy saman ikäisenä.

On niin paljon muistoja. On niin paljon paikkoja, joissa yhdessä kävimme. On niin paljon yhteisiä juttuja, joita teimme. Kun näitä muistoja tulee, se on haikeaa, ahdistavaakin.

Juhlapyhät ovat ikävimpiä. Markun syntymäpäivä on vaikein. Minun äitiyteni lisääntyy vuosi vuodelta, mutta poika pysyy saman ikäisenä.

Välillä voimakas ahdistus iskee kuin tyhjästä. Se tuntuu siltä kuin joku löisi kovaa nyrkillä rintaan. Ja sitten vain ahdistaa.

Onko sinulla lapsia?

Niin tuikitavallinen kysymys.

Vastaan, on yksi.

Samalla toivon mielessäni,

ettei tule jatkokysymyksiä.

Niistä seuraa aina niin vaivautunut tunnelma.

Tärkeimmät ystävät jäivät

Ei ole helppoa olla äiti ilman lasta. Olen sellainen äiti, joka käy äitienpäivänä hautausmaalla. Olen sellainen äiti, joka ostaa kynttilöitä ja kukkasia.

Perhe ja puolisoni ovat olleet tukena alusta saakka. Heidän aikanaan muistelen kaikkein eniten Markkua. Myös Markun kummit olivat etenkin alkuvaiheessa hyvinkin läsnä ja siitä olen kiitollinen. Tiedän, että valitsin pojalleni ne parhaat kummit.

Osa tuttavista on vaivautuneita. Osalta on tullut ihmeellisiä möläytyksiä.

Osa ystävistäni on kadonnut, he eivät ilmeisesti pysty kohtaamaan tällaista ihmistä. Osa tuttavista on vaivautuneita. Osalta on tullut ihmeellisiä möläytyksiä.

Parhaat ystävät ovat jaksaneet olla mukana tässäkin elämänvaiheessa. He ottavat minut luontevasti.

En minä paljoa Markusta puhu, en halua pilata tunnelmaa kun olen ystävien kanssa. Mutta jos puhunkin, niin nämä jäljelle jääneet osaavat olla luontevia.

 ”Minusta on tullut totisempi, mutta välillä tunnen hetken iloakin.”
”Minusta on tullut totisempi, mutta välillä tunnen hetken iloakin.”

Minä olen elossa

Olen muuttunut. Tuntuu, että olen menettänyt kaiken. Mitä järkeä on jatkaa, kun on ollut jotakin niin rakasta ja yhtäkkiä ei enää ole? Silti jatkan vain.

Muuttunut
Olen muuttunut ihminen.
Ihminen, joka on koittanut repiä itsensä
pois siitä hulluuden kuilusta.
Vaikka helpointa kuitenkin olisi
vaan irrottaa otteensa ja antaa olla.
Sillä ihminen, joka on nähnyt tuon hulluuden kuilun,
ei ole koskaan enää sama.

Minusta on tullut totisempi. Nauran toki ja tunnen välillä iloa, nautintoakin. Mutta ärsyynnyn myös kovin helposti kaikenlaisista pikkunarinoista. Mielestäni pikkunarinat ovat sellaisia, jotka voisi ratkaista sen sijaan, että valittaa valittamistaan.

Minä olen elossa ja jatkan elämääni. Tällä hetkellä olen hyvin väsynyt, masentunut. Olen yrittänyt liikaa olla niin kuin normaali.

Yritän löytää elämääni mielekkäitä asioita. Ei mitään suurta, sellaista en ole koskaan halunnut. Luonto, koirat, perhe, mies, kirjoittaminen. Tiedän, ettei mielekkäitä asioita löydy joka päivä, mutta ehkä seuraavana päivänä.

Äiti
Yhä edelleen minä olen äiti,
sitä asiaa minulta ei voi pois ottaa.”

Minna Kaarijärven sururunoista on koottu kirja Äiti ilman lasta (Mediapinta 2017).

Vierailija

Minna menetti ainoan poikansa: ”Ei ole helppoa olla äiti ilman lasta – onneksi tärkeimmät ystävät jäivät”

En pysty kuvittelemaan sitä surun määrää minkä vanhemmat kokevat menettäessään lapsensa. Kirjoitin juuri tänään adressin nuoren ihmisen vanhemmille. Itkin valitessani sitä. Kirjoitin nuorelle myös runon, mutten uskaltanut laittaa sitä adressiin koska halusin suojella hänen vanhempiaan tuskalta jonka runo voisi tuoda. He eivät tarvitse tippaakaan enempää. Voimia sinulle Minna ja jokaiselle lapsensa menettaneelle. ❤️
Lue kommentti
Äiti jonka lapsi riistettiin

Minna menetti ainoan poikansa: ”Ei ole helppoa olla äiti ilman lasta – onneksi tärkeimmät ystävät jäivät”

Raskainta elämässä oman lapsen menetys, poikani 27 v surmattiin julmasti 26.4.2017 ja jokainen päivä pitää sisällään vaikeita hetkiä, itkua, ikävää, kysymyksiä joihin ei saa vastauksia, romahtamisen pelkoa. Voimia meille kaikille lapsensa menettäneille. Aika kulkee ennen Villeä ja Villen jälkeen, välillä askel eteenpäin ja kaksi taaksepäin, kulkee kuitenkin, ei rakas unohdu koskaan, ikävän muoto muuttuu päivittäin välillä sydän verta vuotaa. Katkeruutta.
Lue kommentti