Jos suuresta menetyksestä ei millään pääse yli, ei pääse myöskään eteenpäin elämässä. Surutyön ammattilainen kehottaa miettimään, mitä hän jonka menetit, olisi elämääsi toivonut.
Vuosikymmenet yhdessä puolison kanssa, ja hänen kuoltuaan pitäisi jatkaa yksin. Elämä tuntuu turhalta ja olo puolikkaalta, turvattomaltakin. Miten mikään olisi mitään, kun hän ei ole enää jakamassa kaikkea?
Samanlaista suurta surua voi kantaa kuka tahansa, joka on menettänyt läheisen: äidin, isän, lapsen tai jonkun muun rakkaansa. Sairaus on voinut kestää pitkään tai tulla nopeasti. Joskus onnettomuus vie odottamatta.
Suuri suru on raskas taakka, jonka kantaminen voi käydä vielä raskaammaksi, jos siihen jää loputtomasti jumiin.
Mutta mitä jos vain jää? Jos kaikki kerta kaikkiaan muuttui, eikä mikään tunnu enää samalta. Jos elämänhalu ei vain palaa. Vuosien päästäkään.
”Sureminen on usein aaltoliikettä”
Kaikki ei silloinkaan ole vielä menetetty. Voi oppia ajattelemaan toisin.
Tämän on työssään nähnyt lukemattomia kertoja Kymenlaakson syöpäyhdistyksen neuvontahoitaja Minna Tani. Hän on tehnyt parikymmentä vuotta työtä saattohoitopotilaiden ja heidän läheistensä kanssa.
Surun kroonistumisesta kertoo se, jos ei pysty huolehtimaan itsestään eikä lähtemään kotoa mihinkään.
”Suru voi joskus kroonistua. Siihen vaikuttavat monet asiat, ja se on hyvin yksilökohtaista. Kroonistumisesta voi kertoa esimerkiksi se, jos on pitkään ihan toimintakyvytön, ei pysty pitämään itsestään huolta tai lähtemään kotoa mihinkään.”
Vaikka suru sinänsä saattaa eri muodoissaan kestää vuosia, tällaisten oireiden takia olisi Tanin mukaan syytä lähteä lääkäriin jo viimeistään puolen vuoden jälkeen.
”Terveyskeskuksissa on onneksi paljon myös psykologeja, joiden kanssa puhua.”
Aina suru ei kuitenkaan jämähdä päälle sellaisena, että se kattaisi kaikki päivät, viikot ja ajatukset. Se voi mennä pois ja tulla takaisin. Suru on aaltoliikettä, Minna Tani sanoo.
”Välillä voi tuntua helpommalta, sitten taas vaikeammalta. Suru voi palata vaikka kahden vuoden päästä takaisin jonkin kriisin myötä. Surun vaiheista ei pitäisi puhuakaan sillä tavoin kuin ne olisivat aina kaikille samanlaiset. Muuten lastataan turhaa taakkaa surevalle, joka ei toimikaan niin kuin oppikirjoissa kerrotaan.”
Kroppakin voi kertoa kivusta
Surevat ihmiset pyytävät usein Syöpäyhdistyksen tukihenkilöä sanomaan, koska pahin vaihe alkaa väistyä.
”Ihmiset pyytävät usein, että ’sano, että vuoden päästä helpottaa’. Mutta monelta ei helpota. Toisilla sureminen tuntuu vasta silloin alkavan.”
Neuvontahoitaja Tanin mielestä ei ole mitenkään epänormaalia eikä pidä pelästyä, jos vielä vuosi puolison menetyksestäkin tulee esimerkiksi sellainen tunne, että sydän salpautuu.
”Itsekin muistan, kuinka menetettyäni äitini nuorena tunsin vuosi myöhemmin niin suurta ikävää, että se sattui fyysisesti. Silloin ajattelin, että ihanaa, minuun sattuu vieläkin näin paljon.”
Suru ei ole jotain, mitä elämässä ei pitäisi olla. Surua ei pidä väistellä.
Suru ei ylipäätään ole Minna Tanin mielestä mitään sellaista, mitä elämässä ei pitäisi olla: vaikka sureminen on raskasta, sitä ei pidä väistellä. Tani on oikeastaan eniten huolissaan heistä, jotka vaikuttavat menetysten keskelläkin tavattoman vahvoilta ja tasaisilta, jaksajilta.
”Tulee mieleen, jaksavatko he oikeasti kuitenkaan. Se joka puhuu surustaan, käy asiaa ainakin läpi. Martti Lindqvist sanoi, että surua ei voi kiertää, se tulee joskus vastaan. Mutta toki jokaisella on omat keinonsa käsitellä surua.”
Elämänhalu hukassa
Joskus menetys aiheuttaa voimakkaan elämänhalun katoamisen. Neuvontahoitaja Minna Tani tietää, että itsemurha-ajatukset ovat hyvin yleisiä leskillä.
”Mielessä käy helposti, että minä lähden kanssa. Että voi kun minäkin kuolisin. Useimmille se jää toki ajatukseksi.”
Tani pitää näinkin synkkiä mietteitä luonnollisina. Niistäkin pitää puhua.
”Toki jos ajatukset alkavat enemmän pyöriä omankin kuoleman ympärillä, silloin apu on tarpeen.”
Vielä kymmenen tai kahdenkymmenenkin vuoden päästä saa tulla itku ikävästä.
Elämänhalua voi löytää takaisin toisten tuella, muistoista sekä siitä, mitä vielä on olemassa. Isovanhempana voi olla vielä se elävä mummo tai pappa, joka luo lapsenlapsille uusia muistoja ja kertoo hänestä, joka on jo lähtenyt.
Minna Tani pitää kriisiterapeutti Soili Poijulan tavasta puhua surutyöstä.
”Hän on sanonut, ettei suru ole jokin polku, jota mennään ja jolla päästään jonkin ohi, vaan että suru elää tietyllä tavalla elämän loppuun asti muistoissa. Ei se ole jumiin jäämistä vaan pikemminkin lohdullinen ajatus. Että vielä kymmenen tai kahdenkymmenenkin vuoden päästä saa tulla itku ikävästä.”
”Moni sanoo, että on ihana nähdä, miten pitkään joku toinenkin voi surra.”
”Surun pituudesta ei anneta pisteitä”
Tani tietää monien surevien kokevan painetta siitä, että heidän odotetaan jatkavan elämää entiseen tapaan, usein melko nopeasti. Kannustukseksi tarkoitetut sanat voivat tuntua ikäviltä.
”Herkästi sanotaan jo muutaman kuukauden päästä, että nyt jatkat elämää. Jos on menettänyt vaikka oman lapsensa tai muun rakkaansa, on kauhea ajatus, että pitäisi yrittää olla pirteä. Siitä toipuminen vaatii aikaa. Meillä Syöpäyhdistyksen vertaistukiryhmissä moni sanoo, että on ihana nähdä, miten pitkään joku toinenkin voi surra.”
Kertooko surun jatkuminen pitkään sitten siitä, kuinka rakkaan ihmisen on menettänyt? Tanin mielestä ei.
”Siihen vaikuttaa enemmänkin, millainen ihminen itse on. Sillä ei anneta mitään pisteitä, kuinka kauan suree.”
Tärkeintä on osata antaa anteeksi
Tani tietää, että yleensä jokaiselle tulee onneksi jossain vaiheessa se hetki, jolloin ei herääkään aamulla enää kauheaan ahdistukseen tai suureen ikävään.
”Se ei tarkoita, että olisi lopettanut rakastamasta. Voi vain alkaa nähdä ilon pilkahduksia uudestaan. Iloita siitä, että ystävä ottaa yhteyttä, että aurinko paistaa.”
Entä jos oma tai toisen suru ei osoita mitään hälvenemisen merkkejä, pikemminkin päinvastoin? Minna Tani arvelee, että silloin ihmisen elämässä tai mielessä on jotain, joka estää surutyön pääsemistä oikeasti edes alkamaan.
”Taustalla voi olla mutkia, joita elämässä on ollut, ehkä menetetyn ihmisen kanssa. Ei ole puhuttu asioista aikanaan. Tai on jäänyt joku riita päälle. Se voi pitää kiinni surussa.”
Yksi tärkeimpiä asioita toipumisessa on, että osaa antaa anteeksi itselleen.
Asioiden selvittäminen voi olla hankalaa, kun toista osapuolta ei enää ole.
”Silloin pitäisi vain jotenkin päästä asian yli. Joko omissa ajatuksissa tai ammattiauttajan avulla.”
Aina ole kyse ristiriidoista. Ei tarvita pahasti solmuuntuneita, tulehtuneita ihmissuhteita, jotta surussa olisi paljon raskasta. Minna Tani on nähnyt, kuinka usein surevalle on tavallista tuntea myös kielteisiä tunteita.
”Eihän mikään suhde ole pelkkää auringonpaistetta, ja etenkin vanhemman ja lapsen välillä on usein ehditty ottaa yhteen. Ehkä yksi suurimpia asioita toipumisessa onkin se, että osaa antaa anteeksi itselleen. Ajatella, että silloin oli vain sellainen tilanne, ja niitä vain kuuluu elämään. Pitää päästä katkeruuden ja syyllisyyden tunteista.”
Syöpäyhdistyksen tapaamisissa näitä tunteita käsitellään. Tanin mielestä itseen ja ihmissuhteeseen liittyvät kielteisetkin tunteet on tärkeä nostaa esiin.
”Suru on tavallaan kasa tunteita. Päällimmäisenä on paljon ikäviä, mutta kasan alla on myös hyviä tunteita. Jossain vaiheessa ne pääsevät esiin.”
Suru on rakkauden hinta
Entä voiko ystävänä tehdä jotain toisen pitkään jatkuneelle surulle?
Jotkut löytävät apua vertaistukiryhmistä, joiden aikatauluista voi etsiä ystävälle tietoa. Toiset saavat apua siitä, että voivat puhua vaitiolovelvolliselle ammattilaiselle.
Minna Tani pitää arvossa myös sitä, että surevan lähellä on ystävä, jolla on kuuntelevat korvat.
”Mutta ei suruun jäämistä pidä ruokkia. Jos ystävä ei tunnu puhuvan mistään muusta ja aikaa on kulunut jo kauan, ainakin tarpeeksi läheiselle voi sanoa, että puhutaan seuraavalla kerralla jostain ihan muusta. Voi kertoa huolensa hänestä.”
Mieti, miten rakkaasi toivoisi, että jatkaisit elämääsi. Haluaisiko hän, että surisit loputtomasti?
Yksi tärkeä ajatus monelle on miettiä sitä, miten menetetty rakas toivoisi, että jäljelle jäänyt jatkaisi elämäänsä.
”Voi ajatella, että ei hänkään haluaisi, että vain loputtomasti surisin ja että elämäni menisi siinä hukkaan.”
Surun keskellä voi myös ajatella saaneensa paljon. Jos ei olisi rakastanut, ei surisikaan.
”Rakastamisen riski on se, että joutuu välillä suremaan.”
Jos sitä surua ei käsittele silloin, niin sen löytää myöhemmin edestään. Itsellä alku meni ok ja rutiinilla, oli lapset, eikä aikaa miettiä asioita ja surra. Nopea loppu tuli myös shokkina. Nyt vuosien jälkeen vielä ihmettelen, mitä tapahtui. Tuntuu, kuin osa minusta kuoli äidin mukana. Mutta äiti jatkaa myös elämää minussa ja lapsissani. Olen kiitollinen hänen rakkaudesta, minulla oli hyvä äiti sen aikaa, kun oli.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
