Mira Karppinen hiihtää Norjan päästä päähän tammi-toukokuussa 2015. Talo, perhe ja vakityö eivät houkuta naista, joka toteuttaa unelmiaan.

Ensimmäisen kerran ylitin itseni, kun lähdin yksin Etelä-Amerikkaan. Olin 21-vuotias ja aina ihannoinut kulkurielämää. Halusin seikkailemaan.

Jo lippua ostaessa jännitti ja pelotti. En osannut espanjaa enkä portugalia, ja siihen mennessä olin ollut ulkomailla vain vanhempieni kanssa. Nyt oli tarkoitus reissata busseilla halki Brasilian ja Argentiinan, Uruguayn, Paraguayn ja Bolivian ja viipyä matkalla pari, kolme kuukautta.

Niin myös tein. Vanhempani olivat kauhuissaan, mutta pärjäsin.

Reissun jälkeen tiesin, että tätä haluan elämältäni. Haluan liikkua, matkustaa ja elää yksinkertaisesti. Vakituinen työ kahdeksasta viiteen, omakotitalo ja perhe – niistä en ole ikinä haaveillut.

PIENENÄ ISTUIN kaikki kyläreissut isän sylissä. Olin ujo ihmisten parissa mutta viihdyin metsässä. Kotona Mäntsälässä sitä riitti. Siellä minä leikin ja rakensin majoja naapurin lasten kanssa.

Sain liikkua tosi vapaasti ja tykkäsin eläimistä. Kerran kannoin metsästä kotiin loukkaantuneen variksen ja kiikutin sen eläinlääkäriin.

Äiti on kotoisin Kittilästä. Meillä on siellä keskellä erämaata mökki, jossa lomailimme joka kesä pari kuukautta. Varmaan totuin liikkuvaan elämään jo silloin. Ainakin rakastuin pohjoisen luontoon.

En muista, että olisin haaveillut lapsena mistään ammatista. Koulu ei kiinnostanut, oli niin vaikeaa istua paikoillaan. Urheilussa ja liikunnassa olin hyvä. Kouluttauduin liikunnanohjaajaksi mutta valmistuttuani en halunnut heti töihin. Lähdin pyöräilemään Etelä-Eurooppaan.

Armeijankin kävin. Sen jälkeen opiskelin Muoniossa erä- ja luonto-oppaaksi, mutta koulu jäi kesken, kun pääsin rauhanturvaajaksi. Eritrean vuoristossa oli päivällä kuuma, yöllä kylmä, ja nuori tyttö sai kokeilla hyvin erilaista elämää.

Pesti kesti puoli vuotta. Sen aikana opin, ettei armeija ole minun juttuni. En tuntenut, että olisin hirveästi auttanut ihmisiä, joiden elämää olin lähtenyt helpottamaan. Ennen kaikkea en ollut vapaa. Tein, mitä käskettiin.

Siitä lähtien olen elänyt toisin. Teen töitä, ja kun saan rahaa, lähden reissuun.

OLEN LEVOTON ja utelias, kärsimätön ja kilpailu­henkinen. Ne eivät ole ihan helppoja luonteenpiirteitä.

Viime ajat olen tehnyt töitä vanhusten parissa. Heillä kaikki vie aikaa, ja he haluavat tehdä oman tahtinsa mukaan. Siinä välillä tuntuu, että olisi kiva olla hiukan kärsivällisempi.

Aikuisena en ole asunut koskaan pitkää aikaa samassa kaupungissa. Ennätys taitaa olla Huippuvuorilta. Viivyin siellä kolme vuotta, tein muun muassa koiravaljakkohommia ja viihdyin. Sieltä löytyi kaikkea, mitä ihminen tarvitsee: muutama kauppa ja upea luonto.

Luontoon ei vain saanut mennä, ellei ottanut kivääriä mukaansa.

Kerran kun olin ulkoiluttamassa koiria, vastaan tuli jääkarhuemo poikasten kanssa. Silloin sydän jyskytti. Onneksi huomasin ne ajoissa.

Huippuvuorilla tapasin myös poikaystäväni. Torbjørn on minua seitsemän vuotta nuorempi ja opiskelee poliisiksi. Hänellä on samanlaiset haaveet ja arvot kuin minulla, mutta hän ajattelee pitkäjänteisemmin. Minä elän hetkessä. Haluan, että asiat tapahtuvat heti eivätkä vuoden kuluttua.

Torbjørnin kanssa olen opetellut kiipeilyä. Joudun haastamaan itseni joka kerta, kun lähden seinälle tai rinteelle, sillä pelkään kuollakseni putoamista.

En ymmärrä, mistä kammo on tullut. Vielä armeijassa kävin laskuvarjohyppykurssin, eivätkä korkeudet minua silloin pelottaneet.

Olen kuitenkin päättänyt, että minusta tulee hyvä kiipeilijä. Tiedän, että olen vahva ja taitava, vaikka joudunkin hokemaan itselleni, että pystyn tähän.

Olen monta kertaa sanonut korkeuksissa Torbjørnille, että tiedätkö, minä en nauti tästä yhtään. Silti aina tuntuu hyvältä, kun onnistuu voittamaan pelkonsa ja pääsee taitavampien kiipeilijöiden mukana perille.

Vaikka en minä aina pysty.

Olimme kesällä Stetindillä, Norjan kansallisvuorella. Siellä on kohta, jossa pitää roikkua sormilla, ja alla on monen sadan metrin pudotus. En vain kyennyt siihen. Muut menivät huipulle, ja minä jäin odottamaan. Se oli kova pala.

Olen tosi rankka itseäni kohtaan, jos joudun luovuttamaan. Haukun itseni ihan lyttyyn: ”Olet huono, et osaa mitään.” Sitten nousen taas syövereistä pinnalle ja päätän yrittää uudestaan.

Stetind, ensi kesänä nähdään taas!

 

URAN SUHTEEN minulla ei ole kunnianhimoa. Haluan vain tehdä työtä, josta pidän. Olen haaveillut sairaanhoitajan koulutuksesta. Haluaisin jossain vaiheessa Punaisen Ristin hommiin Afrikkaan tai muualle.

Syksyllä olinkin jo aloittamassa sairaanhoitajaopintoja Pohjois-Norjassa, missä nyt asun. Kävi vain ilmi, etten saisi opintotukea Suomesta, ja Norjastakin sen saaminen on vaikeaa. Kukaan ei myöskään halunnut vuokrata minulle asuntoa, koska minulla on koira.

Ensimmäisen viikon jälkeen päätin, että opiskella ehtii myöhemminkin. Jätin koulun ja aloin valmistautua hiihtämään yksin Norjan päästä päähän.

Moni on kysynyt, miksen voisi ensin opiskella ja lähteä vasta valmistuttuani. Minä ajattelen sen niin, että enhän tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Voin vaikka sairastua, ja matka jää tekemättä. Olen unelmoinut tästä reissusta jo pitkään.

Torbjørn on tässäkin minua järkevämpi. Hän kysyi minulta, mitä aion tehdä ensi syksynä, kun reissu on tehty eikä opiskelupaikkaa ole. Vastasin, etten tiedä. Mietin sitä hiihtäessäni.

LÄHDIN HIIHTÄMÄÄN tammikuun puolivälissä Etelä-Norjasta. Matkaa kertyy reilut 2 500 kilometriä. Se tarkoittaa olemista nelisen kuukautta suksien päällä.
Ahkiossa kulkevat parin viikon ruuat ja teltta. Tein ennen lähtöä valmiita ruokapakkauksia, joita poikaystäväni lähettää minulle matkan varrelle osuviin kyliin.

Reitillä on myös jonkin verran erämaamökkejä. Niissä yövyn aivan varmasti. Sen verran mukavuudenhaluinen minusta on tullut nyt, kun olen jo 31-vuo-
tias.

Koska joissakin mökeissä on nettiyhteys, pääsen myös päivittämään blogiani viikon tai kahden välein.

Ahkioon tuli ainakin 12 kiloa lisäpainoa pelkästä koiranmuonasta. Se on varattu matkakaverilleni Mustalle-Pekalle. Se on kahdeksanvuotias grönlanninkoiran ja alaskanhuskyn sekoitus ja entinen vetokoira. Sen ei tarvitse enää vetää mitään, mutta tällä reissulla se joutuu kantamaan selkärepussa osan ruuistaan. Jos reitillä on paksulti lunta, otan tietysti repun itselleni.

Muutenkin etenen koiran ehdoilla. Kun viime keväänä hiihdin Finnmarkissa Pohjois-Norjassa, oli tosi raskas keli. Koira upposi syvälle joka askeleella, joten pääsimme etenemään vain viisi kilometriä päivässä.

Jos nyt käy samalla tavalla, reissuun voi mennä vähän enemmänkin kuin neljä kuukautta. Silti en pysty kuvittelemaan, että lähtisin matkaan ilman Mustaa-Pekkaa. Se on ystäväni.

PITKÄÄN STRESSASI se, etten päässyt tekemään koematkaa. Auto oli monta kuukautta epäkunnossa, enkä päässyt suksineni lumisille seuduille. Lopulta se onnistui, ja sain tehtyä yhden yön hiihtomatkan. Ennen pitkää reissua piti päästä testaamaan varusteita ja totuttamaan lihaksia hiihtämiseen.

Eniten minua huolettavat jäät. Norjan alkutalvi on ollut niin lämmin, että jokien ja järvien ylittämisessä pitää olla tosi tarkkana. Ostin lisäturvaksi Spot-GPS:n. Jos minulle tapahtuu jotakin, painan vain laitteen nappia ja se lähettää satelliittien välityksellä hätäkutsun. Toisesta napista ilmoitan joka päivä Torbjørnille koordinaatit, missä sillä hetkellä olen menossa. Viestin saadessaan hän tietää, että olen ok.

Norjassa on nettisivusto ihmisille, jotka tekevät tämän saman hiihtomatkan. Huomasin sieltä joulun alla, että joku mies lähtee matkaan viikkoa ennen minua.

Ilahduin jo, että hän kahlaa minulle uran, mutta hän siirsikin lähtöään myöhemmäksi.

Silti on kiva tietää, että reitillä on samaan aikaan muitakin. Vaikka hiihdän yksin, minulla ei ole yksinäinen olo.

Tiesin etukäteen, että ensimmäiset hiihtopäivät olisivat rankkoja. Alussa reitti kulkee ylös ja alas ja päivä pimenee aikaisin. Alkuvuodesta on usein myrskyjä, jotka voivat pakottaa pysymään teltassa tai mökissä päiväkausia.

Mutta kyllä minä tähän pystyn. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, etten pystyisi. Olen pieni, 158 senttiä ja 52 kiloa, mutta henkisesti ja fyysisesti vahva.

 

KUN KERROIN VANHEMMILLE lähteväni hiihtämään pitkin Norjaa, äiti sanoi, että älä lähde: se on niin vaarallista. Luulen, että he ovat minusta huolissaan ja pelkäävätkin, mutta eivät he estele. He tietävät, että lähden kuitenkin.

Minulla on hyvät varusteet, paljon kokemusta ja osaan olla varovainen. En ole ikinä loukannut itseäni pahasti, vaikka olen tehnyt vaarallisia juttuja. Terveys on arvoistani tärkein. Ilman sitä en pystyisi tekemään asioita, joista nautin.

En halua ajatella mahdollisuutta, että loukkaisin itseni tai sairastuisin pahasti. Mietin sitä sitten, jos niin joskus käy. Totta kai pyörätuolissakin voi lähteä matkaan ja tehdä vaikka mitä, mutta ei se helppoa olisi.

Välillä sisäinen ääni yrittää sanoa, että hei, olet kolmekymppinen: sinun pitäisi hankkia lapset ja vakituinen työ. Silloin kysyn ääneltä, kuka niin määrää.

Tämä on minun elämäni. Jos hiihtomatka menee hyvin, ehkä alankin tehdä lisää vastaavia reissuja. Lapsia tai ei, en osaa kuvitella, että eläisin toisella tavalla.

Tällä hetkellä haaveilemme Torbjørnin kanssa purjeveneestä, jonka kunnostaisimme asunnoksemme. En halua vielä sitoa itseäni mihinkään paikkaan niin, että ostaisin talon.

Olemme puhuneet muutosta Osloon, Länsi-Norjaan tai aivan pohjoiseen, Finnmarkiin. Huippuvuorillekin olisi hienoa vielä palata. Sen näkee sitten. Onhan se välillä stressaavaa, kun ei yhtään tiedä, mihin asettuisi, mutta olen itse tämän elämäntavan valinnut.

Tunnen olevani nuori ja lapsenmielinen mutta en pelkää vanhenemista. Iän mukana olen saanut lisää rohkeutta tehdä asioita, joita haluan.

Ennen kaikkea en anna pelon hallita. Haluan ylittää itseni koko ajan kaikessa ja mennä päin sitä, mikä pelottaa.

Minä ainakin yritän toteuttaa unelmiani. Kaikki eivät sitä tee.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Mira Karppinen

31-vuotias liikunnanohjaaja asuu Narvikissa Pohjois-Norjassa. Kevättalvella 2015 hän on jossain päin eteläistä Norjaa hiihtämässä kohti pohjoista. Matkaa voi seurata hänen blogistaan.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”