Mira Karppinen hiihtää Norjan päästä päähän tammi-toukokuussa 2015. Talo, perhe ja vakityö eivät houkuta naista, joka toteuttaa unelmiaan.
Ensimmäisen kerran ylitin itseni, kun lähdin yksin Etelä-Amerikkaan. Olin 21-vuotias ja aina ihannoinut kulkurielämää. Halusin seikkailemaan.
Jo lippua ostaessa jännitti ja pelotti. En osannut espanjaa enkä portugalia, ja siihen mennessä olin ollut ulkomailla vain vanhempieni kanssa. Nyt oli tarkoitus reissata busseilla halki Brasilian ja Argentiinan, Uruguayn, Paraguayn ja Bolivian ja viipyä matkalla pari, kolme kuukautta.
Niin myös tein. Vanhempani olivat kauhuissaan, mutta pärjäsin.
Reissun jälkeen tiesin, että tätä haluan elämältäni. Haluan liikkua, matkustaa ja elää yksinkertaisesti. Vakituinen työ kahdeksasta viiteen, omakotitalo ja perhe – niistä en ole ikinä haaveillut.
PIENENÄ ISTUIN kaikki kyläreissut isän sylissä. Olin ujo ihmisten parissa mutta viihdyin metsässä. Kotona Mäntsälässä sitä riitti. Siellä minä leikin ja rakensin majoja naapurin lasten kanssa.
Sain liikkua tosi vapaasti ja tykkäsin eläimistä. Kerran kannoin metsästä kotiin loukkaantuneen variksen ja kiikutin sen eläinlääkäriin.
Äiti on kotoisin Kittilästä. Meillä on siellä keskellä erämaata mökki, jossa lomailimme joka kesä pari kuukautta. Varmaan totuin liikkuvaan elämään jo silloin. Ainakin rakastuin pohjoisen luontoon.
En muista, että olisin haaveillut lapsena mistään ammatista. Koulu ei kiinnostanut, oli niin vaikeaa istua paikoillaan. Urheilussa ja liikunnassa olin hyvä. Kouluttauduin liikunnanohjaajaksi mutta valmistuttuani en halunnut heti töihin. Lähdin pyöräilemään Etelä-Eurooppaan.
Armeijankin kävin. Sen jälkeen opiskelin Muoniossa erä- ja luonto-oppaaksi, mutta koulu jäi kesken, kun pääsin rauhanturvaajaksi. Eritrean vuoristossa oli päivällä kuuma, yöllä kylmä, ja nuori tyttö sai kokeilla hyvin erilaista elämää.
Pesti kesti puoli vuotta. Sen aikana opin, ettei armeija ole minun juttuni. En tuntenut, että olisin hirveästi auttanut ihmisiä, joiden elämää olin lähtenyt helpottamaan. Ennen kaikkea en ollut vapaa. Tein, mitä käskettiin.
Siitä lähtien olen elänyt toisin. Teen töitä, ja kun saan rahaa, lähden reissuun.
OLEN LEVOTON ja utelias, kärsimätön ja kilpailuhenkinen. Ne eivät ole ihan helppoja luonteenpiirteitä.
Viime ajat olen tehnyt töitä vanhusten parissa. Heillä kaikki vie aikaa, ja he haluavat tehdä oman tahtinsa mukaan. Siinä välillä tuntuu, että olisi kiva olla hiukan kärsivällisempi.
Aikuisena en ole asunut koskaan pitkää aikaa samassa kaupungissa. Ennätys taitaa olla Huippuvuorilta. Viivyin siellä kolme vuotta, tein muun muassa koiravaljakkohommia ja viihdyin. Sieltä löytyi kaikkea, mitä ihminen tarvitsee: muutama kauppa ja upea luonto.
Luontoon ei vain saanut mennä, ellei ottanut kivääriä mukaansa.
Kerran kun olin ulkoiluttamassa koiria, vastaan tuli jääkarhuemo poikasten kanssa. Silloin sydän jyskytti. Onneksi huomasin ne ajoissa.
Huippuvuorilla tapasin myös poikaystäväni. Torbjørn on minua seitsemän vuotta nuorempi ja opiskelee poliisiksi. Hänellä on samanlaiset haaveet ja arvot kuin minulla, mutta hän ajattelee pitkäjänteisemmin. Minä elän hetkessä. Haluan, että asiat tapahtuvat heti eivätkä vuoden kuluttua.
Torbjørnin kanssa olen opetellut kiipeilyä. Joudun haastamaan itseni joka kerta, kun lähden seinälle tai rinteelle, sillä pelkään kuollakseni putoamista.
En ymmärrä, mistä kammo on tullut. Vielä armeijassa kävin laskuvarjohyppykurssin, eivätkä korkeudet minua silloin pelottaneet.
Olen kuitenkin päättänyt, että minusta tulee hyvä kiipeilijä. Tiedän, että olen vahva ja taitava, vaikka joudunkin hokemaan itselleni, että pystyn tähän.
Olen monta kertaa sanonut korkeuksissa Torbjørnille, että tiedätkö, minä en nauti tästä yhtään. Silti aina tuntuu hyvältä, kun onnistuu voittamaan pelkonsa ja pääsee taitavampien kiipeilijöiden mukana perille.
Vaikka en minä aina pysty.
Olimme kesällä Stetindillä, Norjan kansallisvuorella. Siellä on kohta, jossa pitää roikkua sormilla, ja alla on monen sadan metrin pudotus. En vain kyennyt siihen. Muut menivät huipulle, ja minä jäin odottamaan. Se oli kova pala.
Olen tosi rankka itseäni kohtaan, jos joudun luovuttamaan. Haukun itseni ihan lyttyyn: ”Olet huono, et osaa mitään.” Sitten nousen taas syövereistä pinnalle ja päätän yrittää uudestaan.
Stetind, ensi kesänä nähdään taas!
URAN SUHTEEN minulla ei ole kunnianhimoa. Haluan vain tehdä työtä, josta pidän. Olen haaveillut sairaanhoitajan koulutuksesta. Haluaisin jossain vaiheessa Punaisen Ristin hommiin Afrikkaan tai muualle.
Syksyllä olinkin jo aloittamassa sairaanhoitajaopintoja Pohjois-Norjassa, missä nyt asun. Kävi vain ilmi, etten saisi opintotukea Suomesta, ja Norjastakin sen saaminen on vaikeaa. Kukaan ei myöskään halunnut vuokrata minulle asuntoa, koska minulla on koira.
Ensimmäisen viikon jälkeen päätin, että opiskella ehtii myöhemminkin. Jätin koulun ja aloin valmistautua hiihtämään yksin Norjan päästä päähän.
Moni on kysynyt, miksen voisi ensin opiskella ja lähteä vasta valmistuttuani. Minä ajattelen sen niin, että enhän tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Voin vaikka sairastua, ja matka jää tekemättä. Olen unelmoinut tästä reissusta jo pitkään.
Torbjørn on tässäkin minua järkevämpi. Hän kysyi minulta, mitä aion tehdä ensi syksynä, kun reissu on tehty eikä opiskelupaikkaa ole. Vastasin, etten tiedä. Mietin sitä hiihtäessäni.
LÄHDIN HIIHTÄMÄÄN tammikuun puolivälissä Etelä-Norjasta. Matkaa kertyy reilut 2 500 kilometriä. Se tarkoittaa olemista nelisen kuukautta suksien päällä.
Ahkiossa kulkevat parin viikon ruuat ja teltta. Tein ennen lähtöä valmiita ruokapakkauksia, joita poikaystäväni lähettää minulle matkan varrelle osuviin kyliin.
Reitillä on myös jonkin verran erämaamökkejä. Niissä yövyn aivan varmasti. Sen verran mukavuudenhaluinen minusta on tullut nyt, kun olen jo 31-vuo-
tias.
Koska joissakin mökeissä on nettiyhteys, pääsen myös päivittämään blogiani viikon tai kahden välein.
Ahkioon tuli ainakin 12 kiloa lisäpainoa pelkästä koiranmuonasta. Se on varattu matkakaverilleni Mustalle-Pekalle. Se on kahdeksanvuotias grönlanninkoiran ja alaskanhuskyn sekoitus ja entinen vetokoira. Sen ei tarvitse enää vetää mitään, mutta tällä reissulla se joutuu kantamaan selkärepussa osan ruuistaan. Jos reitillä on paksulti lunta, otan tietysti repun itselleni.
Muutenkin etenen koiran ehdoilla. Kun viime keväänä hiihdin Finnmarkissa Pohjois-Norjassa, oli tosi raskas keli. Koira upposi syvälle joka askeleella, joten pääsimme etenemään vain viisi kilometriä päivässä.
Jos nyt käy samalla tavalla, reissuun voi mennä vähän enemmänkin kuin neljä kuukautta. Silti en pysty kuvittelemaan, että lähtisin matkaan ilman Mustaa-Pekkaa. Se on ystäväni.
PITKÄÄN STRESSASI se, etten päässyt tekemään koematkaa. Auto oli monta kuukautta epäkunnossa, enkä päässyt suksineni lumisille seuduille. Lopulta se onnistui, ja sain tehtyä yhden yön hiihtomatkan. Ennen pitkää reissua piti päästä testaamaan varusteita ja totuttamaan lihaksia hiihtämiseen.
Eniten minua huolettavat jäät. Norjan alkutalvi on ollut niin lämmin, että jokien ja järvien ylittämisessä pitää olla tosi tarkkana. Ostin lisäturvaksi Spot-GPS:n. Jos minulle tapahtuu jotakin, painan vain laitteen nappia ja se lähettää satelliittien välityksellä hätäkutsun. Toisesta napista ilmoitan joka päivä Torbjørnille koordinaatit, missä sillä hetkellä olen menossa. Viestin saadessaan hän tietää, että olen ok.
Norjassa on nettisivusto ihmisille, jotka tekevät tämän saman hiihtomatkan. Huomasin sieltä joulun alla, että joku mies lähtee matkaan viikkoa ennen minua.
Ilahduin jo, että hän kahlaa minulle uran, mutta hän siirsikin lähtöään myöhemmäksi.
Silti on kiva tietää, että reitillä on samaan aikaan muitakin. Vaikka hiihdän yksin, minulla ei ole yksinäinen olo.
Tiesin etukäteen, että ensimmäiset hiihtopäivät olisivat rankkoja. Alussa reitti kulkee ylös ja alas ja päivä pimenee aikaisin. Alkuvuodesta on usein myrskyjä, jotka voivat pakottaa pysymään teltassa tai mökissä päiväkausia.
Mutta kyllä minä tähän pystyn. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, etten pystyisi. Olen pieni, 158 senttiä ja 52 kiloa, mutta henkisesti ja fyysisesti vahva.
KUN KERROIN VANHEMMILLE lähteväni hiihtämään pitkin Norjaa, äiti sanoi, että älä lähde: se on niin vaarallista. Luulen, että he ovat minusta huolissaan ja pelkäävätkin, mutta eivät he estele. He tietävät, että lähden kuitenkin.
Minulla on hyvät varusteet, paljon kokemusta ja osaan olla varovainen. En ole ikinä loukannut itseäni pahasti, vaikka olen tehnyt vaarallisia juttuja. Terveys on arvoistani tärkein. Ilman sitä en pystyisi tekemään asioita, joista nautin.
En halua ajatella mahdollisuutta, että loukkaisin itseni tai sairastuisin pahasti. Mietin sitä sitten, jos niin joskus käy. Totta kai pyörätuolissakin voi lähteä matkaan ja tehdä vaikka mitä, mutta ei se helppoa olisi.
Välillä sisäinen ääni yrittää sanoa, että hei, olet kolmekymppinen: sinun pitäisi hankkia lapset ja vakituinen työ. Silloin kysyn ääneltä, kuka niin määrää.
Tämä on minun elämäni. Jos hiihtomatka menee hyvin, ehkä alankin tehdä lisää vastaavia reissuja. Lapsia tai ei, en osaa kuvitella, että eläisin toisella tavalla.
Tällä hetkellä haaveilemme Torbjørnin kanssa purjeveneestä, jonka kunnostaisimme asunnoksemme. En halua vielä sitoa itseäni mihinkään paikkaan niin, että ostaisin talon.
Olemme puhuneet muutosta Osloon, Länsi-Norjaan tai aivan pohjoiseen, Finnmarkiin. Huippuvuorillekin olisi hienoa vielä palata. Sen näkee sitten. Onhan se välillä stressaavaa, kun ei yhtään tiedä, mihin asettuisi, mutta olen itse tämän elämäntavan valinnut.
Tunnen olevani nuori ja lapsenmielinen mutta en pelkää vanhenemista. Iän mukana olen saanut lisää rohkeutta tehdä asioita, joita haluan.
Ennen kaikkea en anna pelon hallita. Haluan ylittää itseni koko ajan kaikessa ja mennä päin sitä, mikä pelottaa.
Minä ainakin yritän toteuttaa unelmiani. Kaikki eivät sitä tee.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.
Mira Karppinen
31-vuotias liikunnanohjaaja asuu Narvikissa Pohjois-Norjassa. Kevättalvella 2015 hän on jossain päin eteläistä Norjaa hiihtämässä kohti pohjoista. Matkaa voi seurata hänen blogistaan.
