”Kun vastoinkäymiset ovat liian suuria, on haukattava pala kerrallaan. On vain jatkettava yrittämistä", Sofia Skaffari sanoo.
”Kun vastoinkäymiset ovat liian suuria, on haukattava pala kerrallaan. On vain jatkettava yrittämistä", Sofia Skaffari sanoo.

Sofia Skaffari on muuttanut maalle, ostanut vanhoja taloja ja perustanut kyläkaupan ja ravintolan. Valinnat ovat olleet aina rohkeita ja välillä vääriä. ”Maksan rohkeista valinnoistani. Mutta olisinko voinut elää muulla tavoin? Vastaus on lyhyt ja ytimekäs: en.”

”Pieni rivi-ilmoitus Helsingin Sanomissa osui silmääni: Myydään kyläkauppa Pettilässä, Etelä-Karjalassa. Lehti ja kahvi jäivät keittiönpöydälle, kun kävelin puhelimen luo ja soitin Mikalle töihin.

’Hei, muutetaanko Pettilään?’ kysyin.

’Muutetaan vain, mutta missä hitossa on Pettilä?’ Mika vastasi.

Elettiin vuotta 1996. Asuimme vuokralla pienessä omakotitalossa Helsingin Malmilla. Olin juuri luopumassa kannattavasta siivousalan yrityksestäni – kai se oli jokin seitsemän vuoden kriisi – ja mietin, mitä ihmettä minä nyt teen.

Lähdimme katsomaan kyläkauppaa. Talo oli rakennettu 1930-luvulla, eikä sitä ollut sen jälkeen kunnostettu. Sen näki. Kaikki repsotti, talo oli pommikunnossa.

Jokin paikassa jäi silti kaihertamaan mieltäni. Pettilän kylä sijaitsee kauniissa, Saimaan ympäröimässä Kuivaisen saaressa. Etelä-Karjala oli minulle tuttua aluetta, sillä olin syntynyt ja kasvanut Lappeenrannassa.

”Ystävämme Helsingissä löivät vetoa siitä, kuinka kauan maalla kestämme. Lyhyin veikkaus oli kolme kuukautta.”

Savitaipaleen kunnan elinkeinoasiamiehen kanssa teimme laskelmia kyläkaupan asiakasmääristä. Kesäisin Kuivainen heräisi eloon. Se sinetöi päätöksemme.

Muutama päivä ennen joulua tulimme muuttokuormamme kanssa Savitaipaleelle. Ystävämme Helsingissä löivät vetoa siitä, kuinka kauan maalla kestämme. Lyhyin veikkaus oli kolme kuukautta.

Ei maallemuutto ollut unelmani – se vain tuli kohdalle, niin kuin moni muukin asia elämässäni.

Avasimme kyläkaupan pikaisen remontin jälkeen jo tammikuun lopulla. Kun se oli saatu auki, aloimme nuoruuden innolla kunnostaa samaa kaupan taloa kodiksemme. Kyläläiset ottivat meidät hyvin vastaan, kattokin remontoitiin talkoilla.

”Kun Mika tuli töistä terassilta nukkumaan kahden jälkeen aamuyöllä, minä heräsin paistamaan karjalanpiirakoita myyntiin.”

Kaksi vuotta elimme remontin keskellä. Illalla ei tarvinnut vinttikamarissa kuin potkaista nokialaiset jalasta ja kaatua sänkyyn.

Rakensimme kyläkauppaan terassin ja pienen tanssi­lavan. Levitimme lattioille räsymatot ja ripustimme orrelle kuivia reikäleipiä. Mika oli vastuussa terassin pidosta, ja kun hän tuli nukkumaan kahden jälkeen aamuyöllä, minä heräsin paistamaan karjalanpiirakoita myyntiin.

Teimme töitä sydämestämme ja saimme yrityksen kannattamaan. Se oli hienoa aikaa.

Diagnoosi, järkytys ja helpotus

Kummalliset oireet hiipivät pikkuhiljaa. Tavarat tipahtelivat käsistäni, varpaat menivät tunnottomiksi, tuntui kuin hiiret olisivat juosseet pitkin selkää.

Tiesin pitkään, että minulla on jokin vakava sairaus. Kun aloin nähdä kaksoiskuvia, lääkäritkään eivät enää tarjonneet rauhoittavia tai vakuuttaneet kaiken johtuvan huonoista rintaliiveistä. Sain vihdoin lähetteen neurologian poliklinikalle.

Odotushuoneessa luin lehdestä maailmankuulusta sellististä, joka oli sairastunut MS-tautiin ja kuollut nuorena.

Kohta istuin lääkärin vastaanotolla ja kuulin, että minulla on MS-tauti. Diagnoosi oli järkytys ja helpotus. Vihdoin tiesin, mikä minua vaivaa.

Olin 34-vuotias ja jouduin pian jäämään osa-aikaeläkkeelle. En silti pystynyt olemaan toimettomana Mikan ja kesätyöntekijöiden paiskiessa hommia. Siis tein töitä, valvoin yöt kivuissani ja aloitin aamut lastauslaiturilla kahvia juoden, itkien ja miettien, miten ihmeessä selviän päivästä.

”Vannoimme, että pysymme yhdessä”

Olin niin piipussa, että jatkamisessa ei olisi ollut mitään järkeä. Viiden kauppiasvuoden jälkeen luovuimme kyläkaupasta. Se oli minulle tiukka paikka.

Uusi yrittäjä pyöritti kyläkauppaa vain pari vuotta. Sitten rakennus jäi tyhjilleen rapistumaan.

Mika ja minä ostimme toiselta puolelta Savitaipaletta Heituinlahden vanhan kyläkoulun eli Töllin. Ajatus oli, että remontoimme sen ja myymme voitolla.

”Koin olevani menoerä yhteiskunnalle ja taakka Mikalle.”

Asuimme Töllissä pari vuotta. Ne olivat mustaa aikaa. Jouduin jäämään kokonaan työkyvyttömyyseläkkeelle. Koin olevani menoerä yhteiskunnalle ja taakka Mikalle.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun takiani Mikakin oli menettänyt elinkeinonsa. Minä olin keksinyt maallemuuton ja kyläkauppiaaksi ryhtymisen, ja sitten minun sairauteni vuoksi kaupasta oli luovuttu. Suhteemme ajautui kriisiin. Lisäksi isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen.

Olin pohjalla, mietin jopa itsemurhaa. Minua jarrutti vain se, etten halunnut tuottaa tuskaa läheisilleni.

”Hiljalleen takaisin tuli se vanha tuttu Sofia, jonka maailma ei hajonnut siihen, jos kahvikuppi tippui kädestä.”

Lopulta eräs neurologi sai minut ymmärtämään, että masennus ei ole oma vikani. Se on tyypillinen MS-taudin seurannainen, sillä serotoniinin ja endorfiinin eritys vähenee.

Olin aiemmin tyrmännyt ehdotuksen mielialalääkityksestä, mutta nyt onneksi annoin periksi. Hiljalleen takaisin tuli se vanha tuttu Sofia, jonka maailma ei hajonnut siihen, jos kahvikuppi tippui kädestä.

Haimme Mikan kanssa apua parisuhdeneuvonnasta. Puolentoista tunnin ajan terapeutti kommentoi jokaista asiaa narisevalla äänellä: ’No, kyllä teidän varmaan sitten kannattaa erota.’ Ulos tultuamme vilkaisimme toisiamme ja aloimme nauraa rätkättää. Ei ikinä enää! Silloin vannoimme, että me kyllä pysymme yhdessä hamaan loppuun asti.


”Mika ja minä kihlajaiskuvassa 1995. Kihlauduimme sateisessa, pimeässä Tallinnassa.”


Kohti uusia unelmia

’Vanha pankki myytävänä Savitaipaleen keskustassa.’ Netti-ilmoitus jäi kutkuttamaan mieltäni. Minua inspiroi kaikki erilainen, jota voisin remontoida ja josta voisin rakentaa sellaista, mitä muilla ei ole.

Mika puolestaan haaveili, että pääsisimme vihdoin muuttamaan tavalliseen omakotitaloon. Mieleistä taloa ei vain tahtonut löytyä.

”Seurasi tasaisia, velattomia vuosia.”

Kun olimme hyväksyneet kyläkoulumme ostotarjouksen, sanoin Mikalle, että kuule, olisi yksi pikku juttu… Niin meistä tuli vanhan pankin omistajia.

Sen piti olla loppuelämämme koti. Purimme kaikki betoniin asti. Suunnittelin alakerran esteettömäksi, jotta selviäisin sitten, kun MS-tauti pahenisi.

Seurasi tasaisia, velattomia vuosia. Mika työskenteli kiinteistönvälittäjänä, minä tein kierrätysmateriaalista käsitöitä, joita meni paljon myyntiin. Tein mitä vain: rautahenkareista ja paperipyyhkeistä koristesydämiä, trikoolumpuista koiranleluja, matonkuteiden saumoista koruja.

Saimme myös olla sijaisvanhempina hienolle pojalle. Emme ole saaneet biologisia lapsia, mutta oli upeaa päästä kokemaan vanhemmuutta näin.

Eräänä aamuna istuimme kotona vanhan pankin terassilla aamukahvilla. Keksimme, että samaan rakennukseenhan voisi perustaa pienen pubin Mikalle työpaikaksi.

Siitä se lähti rönsyämään – meille tyypillisellä tavalla. Kun kuntakin toivoi kirkonkylään toista ruokapaikkaa, päätimme perustaa lounas- ja à la carte -ravintolan.

”En osannut pelätä, vaikka ei kai kukaan järkevä MS-tautia sairastava olisi ryhtynyt sellaiseen urakkaan.”

Otimme lainaa ja olimme taas keskellä remonttia. Piilipuu-ravintolamme avajaisissa vuonna 2010 kuohuviini kupli laseissa, tunnelmat olivat innostuneet ja odottavat.

En osannut pelätä, vaikka ei kai kukaan järkevä MS-tautia sairastava olisi ryhtynyt sellaiseen urakkaan. Minä olenkin hullunrohkea. Minulla on aina ollut into kokeilla uutta ja tehdä sitä, mitä sillä hetkellä haluan ja mistä haaveilen. Epäonnistumisia pelkäämättä ja voimani yliarvioiden.


Eläinrakkaalla Sofialla on aikuisiällä ollut aina koira. Camo on seitsemänvuotias bretoni.


Huonoja ja huonompia uutisia

Parhaimmillaan oman ravintolan pitäminen oli ihanaa. Mika vastasi salista, minä keittiöstä ja paperitöistä. Vaikka tulot olivat pienet, meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme. Ravintola niitti mainetta hyvän palvelun paikkana, jonne tultiin syömään, juomaan ja kuuntelemaan musiikkia kauempaakin.

Sitten elämä keikahti taas.

”Mikan sairastuminen oli hirvittävä sokki. Minunhan piti olla se heikko lenkki.”

Kesällä 2013 Mikan kaulalta löytyi patti, joka osoittautui syövän etäpesäkkeeksi. Pitkän etsinnän jälkeen selvisi alkulähde, kyseessä oli nielusyöpä.

Mikan sairastuminen oli hirvittävä sokki. Minunhan piti olla se heikko lenkki.

Sädehoidot kestivät viisi kuukautta. Mika makasi sängynpohjalla kuoleman kielissä. Ravinnon hän sai letkusta vatsanpeitteiden läpi. Hän laihtui 20 kiloa ja näytti keskitysleirivangilta.

Minä yritin pidellä ravintolamme lankoja käsissäni. Raastavinta oli, etten voinut olla kotona auttamassa ja tukemassa Mikaa.

Mika taisteli, selvisi ja palasi takaisin töihin. Silloin minun oli pakko pysähtyä, sillä päässäni kiersi katkeamaton levy – epämääräinen hyöky, jota en saanut loppumaan.

”Ravintolamme lähtölaskenta oli alkamassa. Ajauduimme taloudellisiin vaikeuksiin, joista emme enää selvinneet.”

Keväällä 2014 vetäydyin kesämökille. Lopulta olin siellä seitsemän kuukautta seuranani vain koiramme Camo. Ne olivat elämäni parhaat kuukaudet.

Ravintolamme Piilipuun lähtölaskenta oli alkamassa. Taantuman, kuntaan liittyvien ongelmien ja kylmän kesän 2015 jälkeen ajauduimme taloudellisiin vaikeuksiin, joista emme enää selvinneet.

Samaan aikaan voimani hiipuivat. Välillä puskin itseni niin äärirajoille, etten edes tajunnut mennä lepäämään vaan romahdin maahan itkemään.

MS-tautiin liittyvät kognitiiviset oireet pahenivat. Numerot heittivät häränpyllyä, minulta meni ajantaju, ja laskuja jäi maksamatta. Viimeinen niitti oli, kun laitoin keit­tiössä patalaput epähuomiossa kaasuliekin päälle.

Yrittämisestä oli tullut yhtä stressiä ja rahan kanssa taistelua. Mietimme, oliko kaikki sen arvoista. Entä, jos ylikuormittunut Mika sairastuisi uudestaan?

Kun vihdoin päätimme sulkea ravintolamme tammikuussa 2016, olo oli pelkästään huojentunut.

Elämää nollapisteessä

Elämä on nyt nollapisteessä: Velkaa satoja­tuhansia euroja. Työkyvyttömyyseläke 700 euroa. Asumusero Mikan kanssa.

Vaikka olimme luvanneet, että olemme yhdessä kuolemaan asti, viime keväänä en vain enää jaksanut. Olin jatkuvasti ahdistunut, ja kaikki energiani meni sen murehtimiseen, millä mielellä Mika on.

”Asumuserossa meillä menee paremmin kuin pitkään aikaan.”

Nyt meillä menee paremmin kuin pitkään aikaan.

Mika tekee töitä silloin, kun niitä saa. Minä pyöritän yhteistä kirpputoriamme, joka on kotini eli entisen ravintolamme kyljessä. Myymme vaatteita, huonekaluja, astioita ja tekemiäni kierrätystavaroita.


Sofia omalla kirpputorillaan. ”Olen sitä sukupolvea, joka on oppinut, että ihmisen arvo mitataan työllä. Vastoinkäymisistä huolimatta en halua jäädä toimettomaksi.”

Kirpputori alkoi pyöriä – kuinka ollakaan – vähän vahingossa. Aluksi meidän piti myydä vain ravintolan irtaimistoa, mutta kyläläiset alkoivat lahjoittaa tavaraa myyntiin ja siskoni Laura tuoda lahjoituskuormia Lohjalta.

”Olemme saaneet pienennettyä velkaamme. Mutta paljon sitä yhä on.”

Lohjalta tulee pienhuonekaluja, lastenvaatteita, leluja ja sisustusesineitä. Kerran tuli pussillinen ihania, itse kudottuja villasukkia. Meille täysin tuntemattomat ihmiset ha­luavat auttaa! Se on uskomatonta.

Kirpputorin tuottamilla rahoilla olemme jo saaneet pienennettyä velkaamme. Mutta paljon sitä yhä on.

MS-tautini on muuttunut tasaisesti eteneväksi. Tarvitsen liikkumiseen apuvälineitä, keppiä tai sähkömopoa, mutta olen päässyt helpommalla kuin moni muu.

Pahinta on väsymys, ajantajun pettäminen, lukihäiriö ja puheen muuttuminen mongerrukseksi. Onneksi minulla on henkilökohtainen avustaja, joka auttaa arjessa.


Vaikka Mika ja Sofia ovat nyt asumuserossa, he pitävät yhdessä kirpputoria ja välit ovat kunnossa.


Ainakin olemme uskaltaneet

Ahdingossa olen kiitollinen ystävistä ja perheestä. Äitini ja sisarukseni ovat auttaneet valtavasti tässä taloudellisessa tilanteessa. Perhettäni ovat nyt myös ympäri maailmaa Help Ex­change- ja Workaway -toimintojen kautta tulevat reissaajat. Tarjoan heille majoituksen ja ruuan, ja he puolestaan auttavat vaikkapa puusouvissa kesämökillä.

”Kaiken muun voin menettää, mutta kesämökin menettämistä en kestäisi.”

Elän päivän kerrallaan. En uskalla ajatella, mitä tapahtuu, jos emme selviä yrittämisestä tulleista veloistamme. Kaiken muun voin menettää, mutta kesämökin menettämistä en kestäisi.

En oikeastaan tiedä, miksi jaksan. Kai minun positiivinen luonteeni ja taitoni sulkea silmät tietyiltä asioilta kannattelevat minua.

Kun vastoinkäymiset ovat liian suuria, on haukattava pala kerrallaan. On vain jatkettava yrittämistä.

”Epäonnistumista pahempaa olisi se, että emme olisi uskaltaneet edes yrittää.”

Välillä mietin, miten paljon helpommalla Mika olisi päässyt ilman minua. Epäonnistumista pahempaa olisi kuitenkin se, että emme olisi uskaltaneet edes yrittää.

Maksan rohkeista valinnoistani. Mutta olisinko voinut elää muulla tavoin? Vastaus on lyhyt ja ytimekäs: en.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 1/2018.

Sofia Skaffari

50-vuotias työkyvyttömyyseläkkeellä oleva yrittäjä asuu Savitaipaleella asunnossa, jonka hän remontoi ensin pankista kodiksi, sitten ravintolaksi ja takaisin kodiksi. Kierrätys on Sofian intohimo. Kaikkein parasta on, kun löytää jotain roskiksesta ja keksii sille uuden käyttötarkoituksen.