Klovni ja majataloyrittäjä Raisa Kaipainen: "Jos jokin pelottaa, sitä kohti on hyvä mennä"

Kuusivuotiaana matkustin usein avain kaulassa bussilla kotoa Helsingin Ullanlinnasta mummolaan Töölöön tai Lauttasaareen. Töölön-mummin kanssa katsoimme yhdessä televisiosta Jacques Cousteaun sukellusohjelmia. Ne olivat ihmeellisintä, mitä tiesin.

Lempivaatteeni oli oranssi kylpyviitta, joka päällä menin pihallekin. Sain pukeutua juuri niin kuin halusin. Kotona oli vapaa kasvatus eikä koskaan ruokaa kaapissa. Onneksi sain koulussa joka päivä lämpimän aterian, ja näkkileipää sai syödä niin paljon kuin halusi.

Isällä ja äidillä oli ongelmia alkoholin kanssa, eivätkä he osanneet pitää huolta itsestään, toisistaan, pikkusiskosta tai minusta. Joskus varastin kaupasta ruokaa, sillä meillä oli kissa, joka piti ruokkia.

Kun saimme siskon kanssa jostain rahaa, ostin meille leipää ja kissalle silakoita. Sisko osti itselleen Nokian kumisaappaat.

Kun naapuritalon ravintola Sea Horse meni yöllä kiinni, vanhempieni kaverit tulivat meille jatkoille. Pyysimme turhaan siskon kanssa aikuisia olemaan hiljaa, jotta voisimme nukkua. Kun lähdin aamulla kouluun, isä saattoi maata sammuneena rapussa kynnysmaton alla.

Olin lapsena sairaalloisen ujo, enkä uskaltanut puhua kenellekään. Pukeuduin omaperäisesti.

Minua kiusattiin ja päälleni syljettiin.

Koska olin pelokas ja näytin erilaiselta kuin muut, minua kiusattiin koulussa ja päälleni syljettiin. Vietin paljon aikaa yksin, eikä minulla juuri ollut kavereita.

Isä ja äiti olivat vasemmistolaisia, ja keskiviikkoiltaisin kävimme siskon kanssa pioneereissa. Se oli viikon kohokohta. Siellä kaikki olivat samanarvoisia, eikä kukaan arvostellut toista. Parasta olivat rauhanmarssit ja mielenosoitukset. Kotona lauloin työnväenlauluja ja marssin yksin ympäri olohuoneen mattoa.

Viihdyin myös Rikhardinkadun kirjastossa. Kirjastontädit ohjasivat lukemaan kirjoja, jotka auttoivat minua elämässä eteenpäin. Lempilukemistani olivat Peppi Pitkätossu, Pieni runotyttö ja intiaaneista kertova Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Kirjoista opin, että kaikesta voi selvitä, olivat olosuhteet sitten kuinka vaikeat tahansa.

Teini-iässä aloin juoda. Kaikki luokkakaverit, jotka uskalsivat, tekivät viikonloppuisin niin.

Uskottelin nähneeni vain unta.

Samoihin aikoihin jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Asia oli niin vaikea, että uskottelin itselleni nähneeni vain unta. Yritin jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Välillä pelkäsin olevani raskaana. Juomiseni paheni, aloin juoda arkisinkin ja jäin luokalle. Omanarvontuntoni romahti.

Apua pahaan olooni sain musiikista. Kun tulin koulusta kotiin, laitoin punkit soimaan ja hypin rytmin mukana tuntikausia. Punk-porukoista sain myös ystäviä, joiden kanssa kävimme yhdessä konserteissa.

"Lähdin Interrailille 15-vuotiaana. Kuva on otettu Tukholman hautausmaalla."

Kesälomilla halusin päästä pois Suomesta. Tunsin, että jossain on jotain enemmän ja suurempaa. Ystäväni kanssa ostimme Interrail-liput ja hyppäsimme junaan. Nautin vapaudesta. Nukuimme asemilla ja puiston penkeillä, söimme patonkia ja joimme viiniä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin taas Interrailille ja päädyin vuodeksi kiertämään Kreikkaa italialaisen Sirkus Orfein mukana. Tarvitsin rahaa, joten suostuin sirkuksen kokiksi, vaikka en osannut laittaa ruokaa.

Sirkuksen klovniperhe olisi tahtonut adoptoida minut.

Olin siihen aikaan usein vakava, mutta sirkuksen klovniperhe sai minut nauramaan. He olisivat halunneet adoptoida minut.

Kerran Sirkus Orfein afrikkalainen työmies vei minut mukanaan juhliin. Siellä tanssin yhdessä lähes sadan nigerialaisen kanssa. Olin ainoa valkoihoinen joukossa, ja kaikki katsoivat minua. Huomio pelotti, mutta tanssin silti. Se oli ensikosketukseni afrikkalaiseen tanssiin. Kun palasin Suomeen, menin afrikkalaisen tanssin kurssille ja päädyin pian esiintymään afrikkalaisen tanssin ryhmässä.

Aloin pian myös opettaa afrikkalaista tanssia Suomessa. Päivisin tein tein töitä ravintoloissa tiskaajana ja öisin tanssin Helsingin klubeissa. Halusin vain tanssia.

Lähdin vuodeksi Intiaan vuonna 1986. Matkarahat hankin tekemällä sekalaisia töitä Suomessa. Elämä Intiassa oli halpaa. Asuin ystäväni talossa Goalla, kelluin päivät Intian valtameressä ja tanssin yöt rantajuhlissa. Tanssiessani opin olemaan vuorovaikutuksessa itseni ja muiden kanssa. Aloin kuunnella sisintäni.

Sanoin, että olen tullut hulluksi. Taulut hyppivät seinillä.

Intian matkan jälkeen oloni yllättäen paheni. Jouduin psykoosiin. Soitin Saksassa asuvalle siskolleni ja sanoin, että olen tullut hulluksi. Taulut hyppivät seinillä kolmiulotteisina.

Psykoosi pakotti minut hakemaan ammattiapua ja käsittelemään kokemaani seksuaalista hyväksikäyttöä. Siihen asti olin kieltänyt tosiasiat.

Kun aloin hyväksyä kivuliaat kokemukseni, tuntui kuin olisin herännyt pitkästä unesta. Ihmettelin, missä oikein olin ollut koko elämäni. Tähän asti, 26-vuotiaaksi, olin elänyt kuin sumussa.

Eteenpäin minua auttoi kehoterapeutti Meri Lehtinen, jonka luokse sisareni minut neuvoi. Aloin käydä hänen luonaan säännöllisesti.

Terapia kesti monta vuotta ja oli minulle elintärkeää. Meri ohjasi minua käsittelemään tunteitani liikkeen ja puheen avulla. Opin kuuntelemaan kehoani. Tunteet eivät enää riepotelleet minua ympäriinsä.

Tanssista tuli osa elämääni. Vuoden 1989 lopulla minä ja 40 eurooppalaista afrikkalaisen tanssin opettajaa matkustimme kolmen kuukauden opintomatkalle Senegaliin ja Gambiaan.

Matkan viimeisenä iltana tanssin kyläläisten kanssa. Monien tanssinopettajien mielestä paikallisten tanssi oli tylsää.

Nauroin nauramistani ja vapauduin kaikesta suorittamisesta.

Silloin tajusin, että eurooppalaiset kilpailivat koko ajan keskenään siitä, kuka tanssii parhaiten monimutkaisia koreografioita, joita Senegalin kansallisbaletin tanssija oli meille opettanut. Kyläläisten tanssi oli erilaista.

Yhtäkkiä aloin nauraa. Nauroin nauramistani ja vapauduin samalla kaikesta suorittamisesta, kilpailuista ja koreografioista. Se oli siihenastisen elämäni ihmeellisin tanssikokemus. Tanssin koko yön ringissä kyläläisten kanssa ja tunsin olevani osa suurta kokonaisuutta.

Kotiin palattuani jatkoin afrikkalaisen tanssin opettamista ja opiskelin vapaata tanssia. Siinä kuunnellaan kehon omia impulsseja ja liikutaan niiden mukaan. Valmistuin tanssiterapeutiksi, ja opetin vapaata tanssia muun muassa Teatterikorkeakoulussa.

Vaikeat kokemukset ovat käännettävissä voitoksi.

Yhdellä teatteri-improvisaatiokurssilla eräs klovni sanoi, että minustakin pitäisi tulla klovni. En silloin ymmärtänyt miksi, mutta hakeuduin silti kolmivuotiseen klovnikoulutukseen Englantiin. Niin minusta tuli klovni.

Nyt tiedän, että klovneria on sydämen teatteria. Olen vieraillut klovnina vastaanottokeskuksissa, sairaaloissa ja kehitysvammalaitoksissa ja esiintynyt erilaisilla festivaaleilla ja tapahtumissa. Kaikki kokemani ja opiskelemani on saanut minut ymmärtämään, että vaikeat kokemukset ovat käännettävissä voitoksi. Haluan elää täysillä.

"Marraskuussa 2015 otin klovnina vastaan pakolaisia Karjaalla."

Iloiseksi ja eläväksi haluan tehdä muidenkin ihmisten arjen. Käydessäni Balilla 1990-luvun alussa näin niin paljon kauneutta, että halusin alkaa tuoda Suomeen sikäläisiä vaatteita, tekstiileitä ja sisustusesineitä. Niin perustin Helsingin Viiskulmaan putiikin, jonka nimeksi annoin Auringosta itään, kuusta länteen. Aloin myös suunnitella vaatteita, jotka valmistetaan Balilla reilun kaupan periaatteiden mukaisesti.

Löysin elämääni rakkauden vuonna 2004. Saksalainen Torsten Ruger oli auttamassa minua muutossa yhdessä kaveriporukan kanssa. Se oli elämäni tärkein käännekohta.

Aloimme seurustella. Puoli vuotta sen jälkeen löysimme meille yhteisen kodin, vanhan kansakoulun Fiskarsin läheltä Antskogista. Pankkilainan ottaminen pelotti, koska vanhempani olivat menettäneet kaiken omaisuutensa taatessaan tuttavan pankkilainan. Kotitalon löydettyämme meillä ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin ostaa se. Paikka tuntui heti niin omalta.

Jotta sisällä tarkeni, päälle piti pukea seitsemän villapaitaa.

Niin muutimme Töölöstä maaseudun rauhaan. Aluksi asuimme satavuotiaan kansakoulun jumppasalissa. Kun aamulla heräsimme, sisällä oli lämpöä välillä vain 13 astetta. Jotta sisällä tarkeni olla, piti pukea päälle seitsemänkin villapaitaa. Kaikki pinnat lattiasta kattoon pantiin uusiksi, ja teimme kaiken itse. Nyt pyöritämme kotonamme Bed & Breakfast -majataloa.

Isäni elää edelleen, äiti on kuollut. Olen antanut vanhemmilleni anteeksi. Välillä olen isän kanssa tekemisissä, välillä en. Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeastaan ollut perhettä lapsuudessani. Nyt on: Torsten.

Olemme mieheni kanssa paljon yhdessä, sillä rakkaus vaatii työtä joka päivä. Mieheni on sukellusopas, joten minäkin hankin sukelluskortit. Monen vuoden ajan kävimme talvisin sukeltamassa Indonesiassa ja Balilla.

"Sukellus on Torstenin ja minun yhteinen harrastus. Tässä olemme Indonesiassa Komodon saarella."

Vedenalaisen maailman kauneus on koskettanut minua syvästi. Pinnan alla on niin paljon ihmeellisiä, värikkäitä kaloja, koralleja ja kasveja, ettei sitä voi käsittää.

Tähtitaivaan alla tajuaa olevansa pieni osanen kaikkea olevaista.

Viime yönä pihaltamme Antskogissa näkyi linnunrata ja tähdenlentoja. Se oli samanlainen kokemus kuin syvänmeren sukellus. Myös tähtitaivaan alla tajuaa olevansa vain pieni osanen kaikkea olevaista.

Olen pitkän tauon jälkeen alkanut taas opettaa enemmän vapaata tanssia. Minusta on ihana nähdä, kun ihmiset heräävät elämään omassa kehossaan, löytävät iloa ja vapautuvat. Kuka tahansa voi löytää liikkeen ja tanssin ilon.

Vapaassa tanssissa ihmisen pitää uskaltaa lähteä lähteä tuntemattomaan ja katsoa, mihin se johtaa. Samoin kannattaa tehdä elämässä yleensäkin. Jos jokin pelottaa, se on usein merkki, että juuri sitä kohti on hyvä mennä.

Raisa Kaipainen on tanssija, tanssinopettaja ja yrittäjä, joka pitää miehensä kanssa majataloa Fiskarsin lähellä Antskogissa. Raisa toimii myös klovnina Klovnit ilman rajoja -järjestössä.