Kun artisti Joalin Loukamaa pyristeli teini-iässä vapauteen, äiti Johanna panikoi ja yritti pitää tyttärestään kiinni kaikin keinoin. Lopulta Johanna päästi irti.
”Kaikki lapsuusmuistoni liittyvät äitiini Johannaan. Elimme kahdestaan Espanjassa, kunnes muutimme Meksikoon, kun olin 10-vuotias. Siellä äiti tapasi isäpuoleni Pepen.
Minun lapsuuteni oli äidin nuoruus. Äiti saattoi hengailla ystävineen ravintolan terassilla leikkipuiston kupeessa, ja minä leikin puistossa. Tällainen on Espanjassa tapana. Koska harvoilla äidin ystävillä oli lapsia, opin tykkäämään enemmän aikuisten kuin lasten seurasta.
”Teininä ajattelin, että miksi äiti ei voi olla normaalimpi.”
Muistan, että äiti oli aina peloton. Hän sanoi uusien asioiden edessä, että mennään vain ja kokeillaan, aina pääsee takaisin. Tärkeintä on seurata omaa sydäntä, ihan sama, mitä muut ajattelevat. Lapsena ja etenkin teininä ajattelin, että miksi äiti ei voi olla normaalimpi.
Olen perinyt äidiltä vahvan naisen mallin. Hän ei tarvitse kenenkään apua mihinkään.
Pienenä ihailin tätä piirrettä, mutta nyt ajattelen, että jokainen tarvitsee apua joskus. Sen myöntäminen ei ole heikkoutta.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/joalin_loukamaa_101g1rz7.jpg?itok=B0h7IdL1)
Olin 12-vuotias, kun äiti ja Pepe istuttivat minut kotona Meksikossa ruokapöydän ääreen ja sanoivat, että nyt pitää päättää, mitä haluan elämältäni. Halusinko oikeasti ammattitanssijaksi? Jos vastaukseni olisi kyllä, he auttaisivat ja tukisivat, mutta vaatisivat samalla paljon.
Kun päätin tavoitella tanssijanuraa, tuntui, että äiti tiukensi otettaan entisestään. Oli ärsyttävää joutua tottelemaan häntä sekä kotona että tanssitunneilla. Otimme yhteen usein ja teimme toisemme kärttyisiksi.
Erityisen paljon riitoja aiheutti syöminen. En vain halunnut syödä, vaikka treenasin ihan älyttömästi. Äiti kantoi asiasta suurta huolta ja vei minua ravintoterapeuteille ja lääkäreille.
”Muiden vanhemmat tuntuivat onnittelevan lapsiaan, mutta oma äitini puski minua harjoittelemaan kovemmin.”
Esiinnyin muutamissa mainoksissa. Mallitoimiston agenttini sai tietää, että brittiläinen viihdemoguli Simon Fuller, Spice Girlsinkin manageri, oli kokoamassa uutta kansainvälistä laulu- ja tanssiyhtyettä. Koe-esiintymisiä järjestettiin ympäri maailmaa, myös Meksikossa.
Lopulta minut valittiin Los Angelesiin viikon pituiselle leirille, jossa päätettiin Now United -yhtyeen lopullinen kokoonpano.
Äiti tuli leirille mukaan tueksi ja varmistamaan, että antaisin kaikkeni, olihan hän myös tanssinopettajani. Ärsytti, sillä muiden vanhemmat tuntuivat onnittelevan lapsiaan, mutta oma äitini puski minua harjoittelemaan kovemmin. Hänkin haluaa olla paras ja vaatii siksi itseltään paljon.
”Itsetuntoni murskaantui ja tunsin, että kadotin itseni.”
Yhtye oli minulle lippu itsenäisyyteen. Olin kiertueiden takia paljon poissa kotoa ja sain etäisyyttä porukoihin. Alkuhuuman jälkeen aloin kuitenkin voida huonosti. Olin kuvitellut olevani loistava tanssija, mutta ryhmässä tunsin yhtäkkiä olevani yksi huonoimmista. Itsetuntoni murskaantui ja tunsin, että kadotin itseni.
En halunnut puhua äidille, vaan sulkeuduin. Onneksi äiti ja Pepe järjestivät minut terapiaan. Siellä löysin takaisin valoon.
Terapiassa sain kotitehtäviä, ja yksi niistä oli halata äitiä. Porukat olivat lähdössä ruokakauppaan, kun pyysin heitä odottamaan. Otin äidistä kiinni ja kiedoin kädet hänen ympärilleen. Se oli taatusti maailmankaikkeuden epämukavin hali, mutta ainakin se oli alku.
”Olen perinyt äidiltä herkästi syttyvän temperamentin ja jääräpäisyyden. Uskomme kumpikin olevamme aina oikeassa.”
Tänä keväänä tapahtui tosi outo juttu. Olin kaksi kuukautta Yhdysvalloissa ja aloin ikävöidä äitiä. Minulle tuli pakottava tarve soittaa hänelle joka päivä videopuheluita. Saatoimme puhua puolitoista tuntia.
Tämä tuntui oudolta, sillä suhteemme oli pitkään haastava. Olen perinyt äidiltä herkästi syttyvän temperamentin ja jääräpäisyyden. Uskomme kumpikin olevamme aina oikeassa.
Meitä on lähentänyt eniten se, että äiti voi nykyisin olla minulle vain äiti, ei tanssinopettaja tai manageri. Vähän aikaa sitten pelasimme perheeni kanssa levyraatia. Äiti pisti uusimman biisini soimaan. Hän antoi sille heti kympin.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/johanna_loukamaa_101g1rz8.jpg?itok=vF1Oddp9)
Johanna Loukamaa:
”Halusin kasvattaa Joalinista naisen, joka osaa pitää oman päänsä ja tekee, kuten sydän sanoo. Kun hän sitten alkoi itsenäistyä, panikoin ja aloin vetää yhä tiukempia rajoja. Intin kaikkeen, että minä olen äiti, minä päätän. Mitä enemmän Joalinille tuli ikää, sitä pahemmin ristiriita rassasi välejämme.
Olin vain 21-vuotias saadessani Joalinin. Jo raskaustestiä tehdessäni tiesin, että minusta tulisi todennäköisesti yksinhuoltaja, sillä olin eronnut lapsen isästä. Abortti kävi mielessäni, mutta se ei tuntunut oikealta. Silti haaveenani oli valmistua toimittajaksi. Suunnittelin muuttavani ulkomaille, ehkä kirjeenvaihtajaksi jonnekin sota-alueelle.
Luin netistä läpi kaikki silloisessa aborttilaissa luetellut syyt keskeytykselle. Minun kohdallani mikään kohta ei täyttynyt. Näin sain järkisyyn päätökselle, jonka olin jo sydämessäni tehnyt.
”Olemme molemmat pelottomia. Emme arastele ketään emmekä mitään.”
Halusin näyttää kaikille, että pärjään Joalinin kanssa yksin. Opiskelin toimittajaksi ja hankin työpaikan karkkilalaisesta paikallislehdestä. Elimme mukavaa pikkukaupungin arkea kahdestaan. Olisimme hyvin voineet jäädä Karkkilaan.
Olen kuitenkin luonteeltani sellainen, että teen päätöksiä, jotka ovat minulle selkeitä ja kaikille muille käsittämättömiä. Joalin oli 3-vuotias, kun tunsin, että oli aika lähteä ulkomaille. Pakkasin omaisuutemme vanhaan jääkiekkokassiin, myin kaiken muun ja muutimme Espanjan Costa Blancalle. Sukulaiset olivat yksimielisiä siitä, että olin tullut lopullisesti hulluksi.
Joalin sopeutui uuteen kotimaahan nopeasti. Emme arastele ketään emmekä mitään. Olemme molemmat luonteeltamme pelottomia.
Tanssi on ollut meidän suurin intohimomme. Meksikossa koko elämämme pyöri tanssin ympärillä, ja tapasin puolisoni Pepen, joka on niin ikään tanssija. Lopulta perustimme oman tanssikoulun. Siellä Joalin harjoitteli ryhmänsä kanssa, ja olin yksi hänen tanssinopettajistaan.
”Takerruin managerin rooliin, jotta pystyin roikkumaan mukana.”
Kun Joalin pääsi Now United -tanssiryhmään, olin ylpeä ja kauhuissani. Tiesin, että tytön nuoruus loppuisi siihen. Takerruin managerin rooliin, jotta pystyin roikkumaan mukana.
Joalin on ehkä vieläkin katkera siitä, kuinka tarkasti kontrolloin hänen someaan. Pyrin selaamaan läpi kaikki yksityisviestit, ennen kuin hän oli nähnyt ne, ja poistin asiattomuudet. En halunnut, että nuori tyttäreni altistuu sekopäiden viesteille.
Pahimmalta tuntui silloin, kun Joalin oli toisella puolella maailmaa enkä saanut häneen yhteyttä. Tiesin, että sulkeutuminen tarkoitti sitä, että hän ei voinut hyvin.
”Kun hölläsin Joalinin suhteen, se toi hänet lähemmäs minua.”
Lopulta Joalinilla itsellään tuli raja vastaan. Hän palasi loppusyksystä 2019 kotiin eikä lähtenyt enää seuraavalle työmatkalle. Näin, kuinka rikki tyttö oli, mutta hän ei puhunut mitään, vaikka yritin kysellä. Onneksi saimme mieheni kanssa ylipuhuttua hänet psykologille. Se oli käänteentekevä hetki. Terapiassa Joalin oppi käsittelemään tunteitaan ja puhumaan niistä.
Kaksi vuotta sitten uskalsin vihdoin katsoa peiliin, ihan konkreettisesti. Tuijotin omaa kuvaani ja kävin itseni kanssa rehellistä keskustelua. Ymmärsin käytökseni ristiriitaisuuden. Olin käyttänyt hyväksi rooliani Joalinin managerina ja tanssinopettajana, jotta olin saanut pidettyä hänet lähelläni. Se oli ollut raskasta molemmille.
Silloin hölläsin ensimmäistä kertaa Joalinin suhteen. Se toi hänet lähemmäs minua. Uskalsin myös kertoa hänelle oman kasvutarinani.
Nyt katson ylpeänä tytärtäni, joka lentää omilla siivillään. Ne siivet kantavat.”
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2024.
Verkkoversiota täydennetty 13.8.2024: Lisätty juttuun Johanna Loukamaan osuus ja muokattu ingressiä.
