Sambiasta adoptoitu Emilia Neuvonen tunsi lapsesta asti olevansa vääränlainen. Emilia yritti olla välittämättä rasismista, mutta teini-iässä hänen oli vaikea jaksaa elää.
Oli joessa kylpeviä norsuja. Oli valtava Victorian vesiputous. Oli ravintoloita, jotka täyttyivät iltaisin nauravista ihmisistä, ja aurinko, joka helli.
Kun Emilia Neuvonen, 38, oli pieni, isä kertoi hänelle usein Sambiasta. Isän tarinoissa Emilian entinen kotimaa oli kaunis ja ihmiset ystävällisiä.
Koulukaverit ja jotkut aikuisetkin puhuivat toisella tavalla.
”Olet varmaan tosi kiitollinen, kun pääsit Suomeen!”
”Mieti, jos olisit joutunut jäämään jonnekin köyhään ja likaiseen Afrikkaan.”
Emilian vanhemmat ja sisarukset olivat tulleet Sambiaan 1980-luvun puolivälissä mekaanikko-isän työn vuoksi.
”Valmetin työkoneita vietiin Suomesta Sambiaan. Iskä opasti niiden käyttöä ja huoltoa.”
Perhe asui Sambiassa Kitwen kaupungissa, ja siellä perheeseen liittyi yksivuotias Emilia. Valokuvista hän on nähnyt, että polski kotipihan uima-altaassa iloisena.
Emilia oli kaksivuotias, kun hän, äiti, isoveli ja isosisko muuttivat Suomeen. Isä jäi vielä hetkeksi Sambiaan. Omakotitalossa Kuopiossa Emilialla oli oma huone, nukkekoti ja iso rivi pehmoleluja. Äiti opiskeli hammashoitajaksi, isosisko kilpaili esteratsastuksessa.
Emilian perhe oli tavallinen suomalainen, keskiluokkainen perhe, mutta Emilia oppi, ettei hän ollut suomalainen eikä tavallinen.
Leikkikentällä ja uimahallissa Emilialta kysyttiin, mistä hän on kotoisin. Joskus hänelle puhuttiin englantia, jota hän ei ymmärtänyt, ja kutsuttiin vierailla sanoilla. Kun Emilia kysyi vanhemmiltaan, mitä n:llä alkava sana tarkoittaa, he neuvoivat olemaan välittämättä siitä.
”Äiti sanoi, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.”
Kun hän näki itsensä näköisiä ihmisiä televisiossa, he olivat usein liian laihan näköisiä lapsia tai sotaa pakenevia perheitä. Se ihmetytti.
”Uutisten kuvat olivat suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä isä oli synnyinmaastani ja Afrikasta kertonut.”
Kirje Sambiasta
Kahdeksanvuotiaana Emilia muutti perheensä kanssa Kuopiosta Lohjalle. Uudessakin koulussa hän erottui joukosta.
”Opettaja pyysi, että käyn kertomassa eri luokissa ’taustastani’, siis siitä, miksi näytän erinäköiseltä kuin muut. Luultavasti opettajalla oli hyvä tarkoitus, mutta oli hämmentävää selitellä itseään, kun en edes itse tiennyt paljon.”
Emilia tiesi, että hänen biologinen äitinsä oli ollut 16-vuotias, kun Emilia syntyi. Biologisen äidin äiti oli ollut töissä samalla sahalla, jossa Emilian isä oli työskennellyt. Biologisella äidinäidillä oli neljä lasta, eikä hänellä ollut varaa elättää ja kouluttaa vielä Emiliaakin.
”Tiesin, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun olin saanut hyvän perheen ja kodin. Olinkin, mutta tunsin olevani myös vääränlainen ja yksin.”
Iltaisin sängyssä Emilia mietti välillä, miltä biologinen äiti näytti ja mitä hän teki nykyään. Kaipasikohan hän koskaan Emiliaa vai oliko vain tyytyväinen, että oli lähettänyt hänet pois?
Emilia oli kymmenvuotias, kun hän päätti kirjoittaa kirjeen biologiselle äidilleen.
”Lähetin koulukuvani ja kirjoitin, että soitan pianoa, käyn koulussa ja meillä on kaksi koiraa.”
Isä postitti kirjeen entisille työkavereilleen sahalle Sambiaan ja pyysi toimittamaan eteenpäin.
Eräänä päivänä kotona Lohjalla odotti kirjekuori, jossa oli vieraita postimerkkejä. Emilia muistaa yhä, kuinka vatsanpohjasta kouraisi. Käsialasta oli vaikeaa saada selvää, mutta Emilia sai tietää, että biologinen äiti työskenteli kuljetusfirman sihteerinä.
Seuraavassa kirjeessä mukana oli valokuva. Emilia näki, että biologisella äidillä oli ruskeat silmät niin kuin Emilialla ja huulissa tumman fuksian punaistahuulipunaa.
”Olin itse kokeillut äitini meikkejä, ja juuri tumma fuksia oli ainoa sävy, joka oli sopinut minulle.”
Biologisen äidin kuvan näkeminen oli Emiliasta ihmeellistä. Vielä tärkeämpää oli lukea hänen lauseensa: ”Joskus me vielä näemme.”
”Tunnekuohu oli kirjeen saatuani niin suuri, että pääni tuli kipeäksi, oli migreeni monta päivää.”
Sitten kirjeitä ei enää tullut.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kk_emilia9_0.jpg?itok=82LV7qqH)
Murrosiässä Emiliasta tuntui, että kukaan ei ymmärrä häntä. Kun lääkärissä häneltä kysyttiin perinnöllisistä sairauksista, Emilia vastasi, ettei tiedä.
”Minusta tuntui, kuin olisin tullut mustasta aukosta ja että vanhempanikaan eivät ymmärtäneet pahoinvointiani ja sisäistä myllerrystäni.”
14-vuotiaana Emilia alkoi juoda. Hän kyseenalaisti, miksi vanhemmat olivat adoptoineet hänet.
Emilia ajatteli olevansa ruma. Kaupoista ei löytynyt meikkivoiteita tai puuteria tummalle iholle. Ihonvärisinä myydyt sukkahousut olivat aina ihan liian vaaleat.
Emilia halusi olla vapaa ahdistuksesta. Hän alkoi karkailla kotoa ja polttaa pilveä. Niin sai hetkeksi turrutettua vaikeaa oloa.
Kun hän kuuli huutelua kaljuilta, pilottitakkisilta miehiltä, hän meni juttelemaan.
”Yritin kelvata muille. Sanoin sovittelevaan sävyyn, että olen kasvanut Suomessa enkä halua mitään pahaa, ei minua tarvitse hakata.”
Kerran Emilia oli yökerhossa, kun tuntematon nainen alkoi solvata häntä ja löi yhtäkkiä päähän.
”Heräsin maasta. Minulta oli lähtenyt taju.”
Emilia ei tehnyt rikosilmoitusta. Hän oli oppinut, että rasismi pitää vain kestää. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Ajattelin, ettei kukaan voi välittää minusta. Siitä alkoi syöksykierre.”
Tapahtui lisää inhottavia asioita. Niistä Emilia ei halua kertoa tarkemmin.
”Aloin nähdä itseni likaisena. Ajattelin, ettei kukaan voi välittää minusta. Siitä alkoi syöksykierre. Masennuin ja minusta tuli itsetuhoinen.”
Teinivuosina Emilia yritti kaksi kertaa itsemurhaa.
”Ajattelin, että voin myös lopettaa elämäni ja pahan oloni. Sen sanominen tuntuu hirveän surulliselta. Onneksi olen tässä nyt. Haluan auttaa muita, jotka ovat samassa tilanteessa.”
Emilia näyttelee toista pääosaa Kansallisteatterin näytelmässä Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Siinä kerrotaan somalialaistaustaisen ihmisoikeusaktivistin Ujuni Ahmedin tarina.
Kun näyttelijät alkoivat harjoitella kohtausta, jossa nuori Ujuni karkaa kotoaan ja pelkää päihdekämpissä, Emilian oli vaikea olla itkemättä.
”Se liippasi niin läheltä omia kokemuksiani. Mietin, pystynkö sittenkään tekemään roolia.”
Mikä auttoi Emiliaa selviämään itsetuhoisuudesta? Millaista oli osallistua Kadonneen jäljillä tv-ohjelmaan ja löytää sukulaisiaan Sambiasta? Miten lapsesta asti koettu rasismi vaikuttaa Emiliaan? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 21/2023! Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Emilia Neuvonen
38-vuotias näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä asuu Kauniaisissa 11-vuotiaan poikansa kanssa.
Hän näyttelee toista pääroolia Kansallisteatterin näytelmässä Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Hän on näytellyt tv-sarjoissa Hormonit, Harjunpää ja Ivalo. Kun Emilia haluaa rentoutua, hän tekee lämpimän laventeli-ruusuöljykylvyn, sytyttää kynttilät ja kuuntelee meditatiivista musiikkia. Hänen erityistaitonsa on imitoida Rölli-peikkoa.
