Tämä on tilaisuutesi, vapaa paikkasi. Vedä, nyt! Siltä Kristo Salmisesta tuntui, kun hän viime syksynä kuuli saavansa Rikhard III:n pääroolin. Sitten iski pelko: entä jos mokaan?
Tämä on tilaisuutesi, vapaa paikkasi. Vedä, nyt! Siltä Kristo Salmisesta tuntui, kun hän viime syksynä kuuli saavansa Rikhard III:n pääroolin. Sitten iski pelko: entä jos mokaan?

Nuorena Kristo Salminen yritti muuntaa ääntään, jotta ei kuulostaisi niin paljon isältään. Se teki elämästä raskasta ja näyttelemisestä mahdotonta.

Sitä keskustelua Kristo Salminen ei unohda.

Elettiin 1990-luvun alkua. Kristo opiskeli ensimmäistä vuotta Teatterikorkeakoulussa, ja koulun professori halusi keskustella hänen kanssaan.

"Sun pitäis olla enemmän niin kuin isäs", professori sanoi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ahaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muuta Kristo ei muista ajatelleensa.

Hän oli juuri täyttänyt 19. Silti hänen olisi pitänyt olla jo melkein Esko Salminen, suomalaisen teatterin legenda.

Kristo tiesi muistuttavansa ulkonäöltään isää. Puhuessaan hän kuulosti isältä. Hänessä oli isää kiusallisen paljon, ja silti aina liian vähän.

Oli tehtävä jotain.

Kristo alkoi muuntaa ääntään. Puhuessaan hän lakkasi käyttämästä kokonaan sitä tiettyä äänenkorkeutta, jota käyttäessään kuulosti eniten isältään.

Se teki näyttelemisestä mahdotonta. Ilmaisukyky kaventui puoleen.

Kristo yritti häivyttää itsestään isän, mutta ei isä hänestä mihinkään kadonnut. Ainut, jonka Kristo kadotti, oli Kristo itse.

Kristo yritti häivyttää itsestään isän, ihmisen jota ihaili ja rakasti, mutta ei isä hänestä mihinkään kadonnut. Ainut, jonka Kristo kadotti vuosiksi, oli Kristo itse.

Äijäenergiaa turvaliivissä

"Mennäänks tuohon ulkoterassille? Olen niin hirvee hikoilemaan. Ei kai sun tuu kylmä?"

Kristo Salmisella, 45, on kiltit silmät ja selkään asti ulottuva letti. Hikisistä ajohousuista voi päätellä, että hän on ajanut haastatteluun lujaa ja isolla moottoripyörällä.

Ajaessaan Kawasakiaan Kriston yllä on neonkeltainen turvaliivi, samanlainen kuin päiväkotilapsilla.

"Kuulun turvaliivijengiin", hän sanoo ylpeänä.

"Saan moottoripyöräilystä äijäenergiaa. Ajaessa tuntuu, ettei ole vaan himassa ja duunissa kypsyttelevä keski-ikäinen ukkeli, joka käy Lidlistä ostamassa makkaraa."

”Moottoripyöräni mallin nimi on Versys. Se ärsyttää! Paljon hienompi nimi olisi Ninja tai Intruder.”
”Moottoripyöräni mallin nimi on Versys. Se ärsyttää! Paljon hienompi nimi olisi Ninja tai Intruder.”

Tavallista keski-ikäistä ukkelia Kristossa on se, että hän asuu Espoossa paritalon puolikkaassa, on näyttelijä Johanna Kokon aviomies ja yhdeksänvuotiaan pojan ja kolmivuotiaiden kaksospoikien isä.

Erityistä hänessä on kaikki muu.

Kristo on työskennellyt Kansallisteatterin vakituisena näyttelijänä vuodesta 2005. Hänen äitinsä on näyttelijä Heidi Krohn, 82, ja isänsä näyttelijä Esko Salminen, 76.

Myös isovanhemmat Kyllikki Väre ja Unto Salminen olivat kuuluisia näyttelijöitä. Näyttelijöiksi ovat päätyneet myös siskopuolet Sanna Fransman, Kreeta Salminen ja Sonja Salminen.

Nuorena Kristo uskotteli itselleen, ettei sukujuurilla ole väliä. Ettei ongelmaa ole. Ettei se missään tunnu, että häntä verrataan jatkuvasti isään.

"Faija on legendaarinen näyttelijä. Se fakta on ollut läsnä elämässäni aina ja aiheuttanut paljon mutkia omaan tekemiseeni."

"Mutta tuntui se. En vuosiin edes tajunnut, kuinka iso vuori se minulle oli", Kristo sanoo.

"Faija on legendaarinen näyttelijä. Se fakta on ollut läsnä elämässäni aina ja aiheuttanut paljon mutkia omaan tekemiseeni. Nyt tiedän, kuka olen, mutta kauan se vei. Jouduin työskentelemään itseni kanssa vuosia."

Idoleina faija ja Peter Pan

Ensimmäisistä vuosistaan Kristo muistaa vain välähdyksiä: lomat saaristossa, äidin pakkaamat eväsleivät, veneen rapsuttamisen, piirustuspaperit, joiden toisella puolella oli aina näytelmien käsikirjoituksia.

Hän muistaa, että äiti ja isä olivat aina iltaisin töissä ja että se tuntui ihan tavalliselta. Useimmiten Kristosta huolehtivat siskopuolet Minna ja Sanna, mutta kerran hoitajaksi pyydettiin perhetutun 15-vuotias poika kavereineen.

Pukuhuoneessaan Kansallisteatterissa Kristo keskittyy. ”Pöpötän tekstiä yksin ääneen.”
Pukuhuoneessaan Kansallisteatterissa Kristo keskittyy. ”Pöpötän tekstiä yksin ääneen.”

Pojat hoitivat Kristoa niin, että sitoivat tämän köysillä kylpyammeeseen. Sitten he antoivat kiinalaista vesikidutusta eli pudottivat Kriston otsaan yhden vesitipan kerrallaan.

"Kestin miehekkäästi, olinhan jo iso poika. Muuten lapsuuteni ei ollut kovin boheemi, sillä äiti huolehti jämptisti rutiineista."

Vanhempien erottua Kristo asui äidin luona Kruununhaassa, mutta isän luona naapurikorttelissa hän ramppasi niin usein, ettei ehtinyt ikävöidä.

"Minulla oli faijaan ihan hullu luottamus. Pikkujätkänä väitin muille, että mun isäni on niin vahva, että se nostaisi tän talon, jos se vaan lähtisi irti."

Illat Kristo hengaili mieluiten vanhempiensa työpaikalla Helsingin Kaupunginteatterin käytävillä.

12-vuotiaana hän kävi katsomassa Peter Pan -näytelmän 40 kertaa. Joka ilta hän odotteli yksin varauloskäynnin kohdalla ja vilkuili, missä olisi tyhjä istumapaikka. Kun valot sammuivat, hän pujahti katsomoon.

"Eniten minua kiehtoivat ne jumalattomat vaijerisysteemit, joilla näyttelijät hinattiin kattoon. Ne tyypit pystyivät lentämään, ja vielä Mikä-Mikä-Maahan!" Kristo sanoo.

"Tiesin, että Peter Pan on oikeasti Susanna Haavisto. Se ei särkenyt lumousta. Ihailin yhtä paljon sekä Peteriä että Susannaa."

"Koska notkuin aina takahuoneessa, tiesin, että Peter Pan on oikeasti Susanna Haavisto. Se ei särkenyt lumousta. Ihailin yhtä paljon sekä Peteriä että Susannaa."

Kristo oppi tuntemaan näytelmän niin läpikotaisin, että yhtenä iltana Kapteeni Koukkua näyttelevä Esko-isä pyysi hänet mukaansa lavalle.

Kristo maskeerattiin merirosvoksi. Sitten hän astui isän kanssa yleisön eteen. Tuosta vain, treenaamatta.

"Nautin joka sekunnista. En jännittänyt yhtään. Lavalla faija sitten improvisoi kohtauksen, jossa hän höykytti merirosvoaan."

Kuka toi on, mutsiko?

Kaupunginteatterin katsomossa pieni Kristo syventyi myös raskaaseen draamaan. Näköala sillalta -näytelmässä isä esitti Eddie Carbonea, vainoharhaista satamatyöläistä, joka puukotetaan.

"Olin lyöty, kun faijalle kävi niin usein nihkeästi. Kapteeni Koukunkin söi krokotiili", Kristo sanoo.

"Lapselle on aika hämmentävä kokemus nähdä vanhempansa näyttelemässä. Tuntuu oudolta katsella äitiä tai isää lavalla ilmaisemassa tunteita, joita he eivät himassa välttämättä ilmaise. Kun näin vanhempieni näyttelevän, mietin usein: kuka toi on?"

Hämmennystä lisäsi se, että vanhemmat näyttelivät hyvin. Kristo uskoi sen, mitä äiti ja isä sanoivat, myös näyttämöllä.

”Kuulun terapiasukupolveen. Minun on helppo sanoa ääneen, jos jokin näytelmän harjoituksissa ahdistaa tai pelottaa”, Kristo sanoo.
”Kuulun terapiasukupolveen. Minun on helppo sanoa ääneen, jos jokin näytelmän harjoituksissa ahdistaa tai pelottaa”, Kristo sanoo.

Näköala sillalta -näytelmässä oli kohtaus, jossa Eddie eli Esko-isä väitti, että appelsiinit eivät ole oikeasti oransseja vaan ne värjätään oransseiksi.

"Muistan, miten sairaasti minua hävetti. Miten faija voi olla niin tyhmä? Olin varma, että hän luulee oikeasti, että appelsiinit värjätään."

"Sitä yrittää tehdä kasvatuksessaan valtavan älykkäitä korjausliikkeitä ja toimia päinvastoin kuin edelliset sukupolvet. Myöhemmin joutuu kuitenkin kohtaamaan omat virheensä."

Siksi Kristo on päättänyt, ettei päästä omia lapsiaan katsomaan yhtäkään aikuistennäytelmää, jossa näyttelee itse.

"Niin se varmaan aina menee. Sitä yrittää tehdä kasvatuksessaan valtavan älykkäitä korjausliikkeitä ja toimia päinvastoin kuin edelliset sukupolvet. Myöhemmin joutuu kuitenkin kohtaamaan omat virheensä."

Neljän vuoden puristus

Lapsena näytteleminen tuntui leikiltä. Sitä leikkivät kaikki, jotka Kristo tunsi, miksei siis hänkin. Ensimmäiset teatteriroolinsa hän näytteli 12-vuotiaana. Aiemminkin oli pyydetty, mutta vanhemmat eivät päästäneet.

"Onneksi. Teatteri ei ole lasten ympäristö. Ilmapiiri ennen näytöstä voi olla hysteerinen, kun ihmiset ovat niin jännittyneitä."

Peruskoulun jälkeen Kristo oli varma vain yhdestä asiasta: ainakaan näyttelijäksi hän ei ryhtyisi.

Koulussa Kristo oli levoton, aina äänessä ja rehtorin puhuttelussa. Peruskoulun jälkeen hän oli varma vain yhdestä asiasta: ainakaan näyttelijäksi hän ei ryhtyisi.

"Minusta oli tullut perusteini, joka ei todellakaan halunnut muistuttaa vanhempiaan. Niinpä menin ammattikouluun opiskelemaan puusepäksi."

Koulu jäi kesken, mutta käsillä tekemistä Kristo arvostaa vieläkin. Kun hän viime kesänä nikkaroi taloonsa itse terassin, ylpeydellä ei ollut rajoja.

"Joka päivä kun astelen terassilla, ajattelen, että vitsi tää on tasainen."

Yhtenä päivänä, kun 18-vuotias Kristo makasi taas keittiön sohvalla, äiti kivahti: Sun on pakko tehdä jotain! Nyt haet sinne teatterikouluun!

"Ajattelin, että okei, kai mä sit haen, kun äiti käskee. Menin pääsykokeisiin ilman mitään paineita, ihan rentona. Ehkä siksi pääsin sisään."

Rentous loppui siihen.

"Itkin sikiöasennossa, että mikään ei tunnu miltään. Opettaja vilkaisi minuun ja sanoi, että ei se siltä kyllä ihan näytä."

Teatterikorkeakoulussa Kristoa ahdisti koko ajan. Silti hän tunsi mielestään liian vähän. Ei niin syvästi ja rajusti kuin oikean näyttelijän olisi pitänyt.

Kerran harjoituksissa Kristo luhistui lattialle itkemään.

"Itkin sikiöasennossa, että mikään ei tunnu miltään. Opettaja vilkaisi minuun ja sanoi, että ei se siltä kyllä ihan näytä."

Siihen aikaan teatterikoulussa ei juuri opetettu näyttelijäntyön tekniikkaa. Tunteet piti löytää repimällä ne itsestään.

"Aloin itsekin kuvitella, että pitää vaan puristaa munista niin kovaa, että tunteet alkavat purskahdella korvista ulos", Kristo sanoo.

"Vaikka miten yritin, en kelvannut itselleni."

"Olin myös kuullut lapsesta asti kotona keskustelua siitä, mikä on korkeamman tason näyttelemistä ja mikä ei. Yritin syöksyä suoraan suuriin suorituksiin, vaikka minulla ei ollut pohjaa, jonka päälle rakentaa. Vaikka miten yritin, en kelvannut itselleni."

Nuoruuden äänitemppuilujaan hän muistelee nyt hymyillen.

"Ihme kikkailua! Eihän kukaan pysty puhumaan niin, että välttelee tiettyjä äänenpainoja, paitsi jos on ihan psykoottinen lahjakkuus."

Ennen esitystä Kristo jumppaa kuminauhalla. ”Rikhard III:n roolissa joudun näyttelemään kaksi tuntia pylly pitkällä mäkihyppyasennossa. Nyt selkä on ihan jumissa.”
Ennen esitystä Kristo jumppaa kuminauhalla. ”Rikhard III:n roolissa joudun näyttelemään kaksi tuntia pylly pitkällä mäkihyppyasennossa. Nyt selkä on ihan jumissa.”

Kerran Kristo tokaisi ironisesti yhdelle näyttelijäkaverilleen, että on niin helppoa olla Esko Salmisen poika. Kaveri kuittasi takaisin, että on niin helppoa olla teollisen ompelijan poika.

"Tajusin, että okei. Kaikilla on omat esteensä."

Jos Kristo sanoisi, ettei olisi päässyt mihinkään ilman isäänsä, se ei olisi totta. Jos hän sanoisi, että kuuluisasta isästä on ollut pelkkää haittaa, sekään ei olisi totta.

"Sanoin mitä tahansa, pelkään kuulostavani jotenkin leuhkalta tai falskilta. Siksi tästä on ollut vaikea puhua."

"Mun ihmiset uskoivat minuun"

Kun Kristo valmistui Teatterikorkeakoulusta, hän päätti, ettei ryhtyisi näyttelijäksi.

"Olin ajatellut itseni ihan lukkoon. Näyttelemisestä oli kehittynyt mieleeni hirveä peikko."

Hän päätti lähteä Lontooseen opiskelemaan näyttämötaistelua. Taistelulajeista hän oli pitänyt aina. Ne saivat hänet tuntemaan itsensä mieheksi, joka pystyy pitämään puolensa.

Vuoden aikana Kristo pääsi myös opettamaan näyttämötaistelua kuuluisaan Royal Academy of Dramatic Art -kouluun. Siellä hän sai seurata tulevien huippunäyttelijöiden harjoituksia.

"Muistan treenit, joissa opettaja sanoi yhdelle mimmille, että kohtaukseen pitää lisätä kierroksia. Se mimmi rupesi heti tekemään jotain, puhumaan kovempaa tai nopeammin, ja vaikka puhe kuulosti falskilta, se aiheutti vastanäyttelijässä heti jonkin reaktion. Oli virkistävää nähdä, kuinka näyttelijäopiskelija kokeilee jotain konkreettista eikä vain synnyttele tunnetta."

"Päätin ottaa vastaan kaikki roolit, joita tarjottaisiin. Olin varma, ettei minulle tarjottaisi mitään."

Vuoden kuluttua 26-vuotias Kristo palasi Helsinkiin. Palo näyttelemiseen oli alkanut taas kyteä.

"Päätin ottaa vastaan kaikki roolit, joita tarjottaisiin. Olin varma, ettei minulle tarjottaisi mitään."

Kristo oli väärässä. Rooleja riitti, ja lopulta hänet kiinnitettiin Kansallisteatteriin. Käännekohta oli Kotiin ennen pimeää -näytelmä, johon Paavo Westerberg kirjoitti Kristolle pääroolin.

"Sen jälkeen tuntui, että ehkä sittenkin pystyn tähän."

Kristo mainitsee monta kertaa tukijoukkonsa, Paavon ja Kansallisteatterin johtajan Mika Myllyahon. Tärkeä oli myös Marja-Liisa Nevala, joka aikoinaan kiinnitti hänet.

"Mun ihmiset ovat uskoneet minuun silloinkin, kun ei ole ollut paljon uskottavaa."

"He ovat mun ihmisiä. Mun ihmiset ovat uskoneet minuun silloinkin, kun ei ole ollut paljon uskottavaa."

Tyrät ryskyen päärooliin

Tämä on tilaisuutesi, vapaa paikkasi. Nyt voit vetää. Vedä nyt!

Siltä Kristosta tuntui, kun hän viime syksynä kuuli saavansa Kansallisteatterin Rikhard III:n pääroolin.

"Ensin ajattelin: mahtavaa! Ja sitten: mitä jos nyt mokaan? Rooli oli unelmieni täyttymys, olinhan lueskellut Shakespearen käsistä jo penskana kotona. Päätin heittäytyä rooliin tyrät ryskyen."

Näytelmä oli menestys. Kristo sai roolistaan ylistävät arvostelut, ja lähes kaikki esitykset ovat yhä loppuunmyytyjä pitkälle ensi vuoteen.

Rikhard III on vastenmielinen, ääripaha tyyppi. ”Unelmaroolini”, Kristo sanoo.
Rikhard III on vastenmielinen, ääripaha tyyppi. ”Unelmaroolini”, Kristo sanoo.

"Kilometrejä alkaa olla jo sen verran takana, että tiedän mitä osaan. Näin 45-vuotiaana harmaantuneena kolmen lapsen isänä tuntuu entistä älyttömämmältä, jos minut mielletään yhä jonkun päätoimiseksi pojaksi."

Joka ilta ennen kuin Kristo muuttuu superpahis-Rikhardiksi, hän toistaa rutiininsa. Ensin vähän kuminauhajumppaa, joka lievittää jatkuvaa selkäsärkyä. Sitten juomapullo paikalleen.

Lopulta Kristo työkavereineen suorittaa alkulämmittelyn, joka sisältää "ihan järkyttävää paskanjauhantaa", huonoja imitaatioita ja kilpahuutoa.

"Sen jälkeen voi tehdä näyttämöllä mitä vain eikä hävetä", Kristo sanoo.

"Parhaimmillaan näyttelijän työ on minusta äärimmäisen pyhää. Yritystä ymmärtää, olisiko maailma tällainen vai tuollainen."

"Suurimmaksi osaksihan näyttelijän työ on järjetöntä tietoisuutta itsestä ja omista virheistä. Mutta se hetki, jolloin unohtaa itsensä, kun katsoo vastanäyttelijää silmiin ja molemmat tietävät, että oikeasti sä oot Juha ja mä oon Kristo, ja silti nämä sanoisivat näin ja näiden maailma menisi noin, siinä hetkessä piilee työn autuus. Parhaimmillaan näyttelijän työ on minusta äärimmäisen pyhää. Yritystä ymmärtää, olisiko maailma tällainen vai tuollainen."

Tiku ja Taku

Vain kerran elämässään Kristo ei ole jännittänyt esitystä. Se oli päivä sen jälkeen, kun hänestä oli tullut isä.

"Menin synnytyslaitokselta suoraan näytökseen. Ajattelin, että arvatkaas mitä, tää näytteleminen ei ole mitään verrattuna siihen, mitä just äsken koin."

Nyt perheessä on esikoisen lisäksi kolmivuotiaat kaksospojat, jotka juoksevat kilpaa jokaisen metrin.

"Kun toisella pojalla on purujälki nenässä ja toisella silmäkulma auki, en yhtään tiedä, kumpaa pitäisi ruveta ojentamaan."

"Usein himassa ajattelen, että Jari Sinkkonen, you know shit, sä et tiedä, millaista tämä oikeesti on! Vaikeinta vanhemmuudessa on olla oikeudenmukainen. Kun toisella pojalla on purujälki nenässä ja toisella silmäkulma auki, en yhtään tiedä, kumpaa pitäisi ruveta ojentamaan."

Hyvää Kristossa on mielestään se, että hän puhuu lapsilleen aina heidän tasoltaan, silmän korkeudelta. Huono puoli on se, että hermostuessaan hän myös kiljuu silmän korkeudelta.

"Isänä joutuu nöyrtymään joka päivä ihan järkyttävällä tavalla. Se auttaa näkemään omankin lapsuuden armollisemmassa valossa."

Voimia tuovat pienet hetket: halaus, jonka kolmivuotias juoksee antamaan isoveljelleen, teltta, jossa kaikki kolme leikkivät kaksi minuuttia sovussa, univelkainen vitsailu vaimon kanssa.

”Usein huomaan, että olen isänä ihan kuin faija. Paitsi tietenkin hauskempi, reilumpi ja pidempi.”
”Usein huomaan, että olen isänä ihan kuin faija. Paitsi tietenkin hauskempi, reilumpi ja pidempi.”

Tarvittaessa lastenhoidossa auttavat iltaisin isoäidit. Vanhin poika harrastaa partiota, teatterin pariin Kristo ei ole patistellut.

"Ei tarvitse, koska arkemme on muutenkin teatterin läpinielemää. Onneksi kaksospoikamme eivät ole identtiset. Eivät joudu sitten aina näyttelemään Tikua ja Takua, jos sattuvat päätymään näyttelijöiksi."

Äidin ja isän kanssa Kristo juttelee puhelimessa lähes joka päivä. Eniten puhutaan lapsenlapsista, vähiten näyttelemisestä.

"Puhumme vanhempien kanssa tosi pienistä asioista. Viimeksi mutsi puhui punkeista ja faija hämähäkistä, jonka oli löytänyt vessasta."

"Puhumme tosi pienistä asioista. Viimeksi mutsi puhui punkeista ja faija hämähäkistä, jonka oli löytänyt vessasta. Jos joskus satun kertomaan jostain duuniprojektista, faija kertoo kyllä oikein mielellään, missä se viimeksi tehtiin, kuka sen teki ja kuinka helvetin hienosti se meni."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

Rikhard III Kansallisteatterissa 17. helmikuuta 2018 saakka.

Kristo Salminen

  • 45-vuotias Kansallisteatterin näyttelijä.
  • Asuu Espoossa näyttelijävaimonsa Johanna Kokon, 9-vuotiaan poikansa ja 3-vuotiaiden kaksospoikiensa kanssa.
  • Harrastaa painonnostoa.
  • Haaveili pienenä Batman-puvusta, joka aukeaisi lasikaapista niin, että ympäriltä tulisi savua. Äiti ompeli puvun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla