Sara Melleri oli Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, kun hänen isänsä Arto Melleri kuoli. Sara selvitti kokeet surusta huolimatta ja pääsi opiskelemaan. ”Varmaan sitä vain halusi kouluun ja teki parhaansa. Olen tiennyt hyvin pienestä saakka, että haluan näyttelijäksi.”
Sara Melleri oli Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa, kun hänen isänsä Arto Melleri kuoli. Sara selvitti kokeet surusta huolimatta ja pääsi opiskelemaan. ”Varmaan sitä vain halusi kouluun ja teki parhaansa. Olen tiennyt hyvin pienestä saakka, että haluan näyttelijäksi.”

Lapsena Sara Melleri uppoutui leikkiin, tapahtui ympärillä aikuisten maailmassa mitä tahansa. Aikuisena näyttämö on hänelle

maailman turvallisin paikka.

Kaksi pientä tyttöä jalkakäytävällä Oulussa, kymmenvuotiaita suunnilleen. Kävelevät itsevarmasti ja ryhdikkäästi, puhuvat englantia. Poikkeavat kultasepänliikkeeseen etsimään kihlasormuksia poikaystävilleen, jotka soittavat Backstreet Boysissa. Keräävät hymyileviä katseita. Ovat varmoja: kaikki luulevat, että me ollaan huippumalleja Amerikasta.

Liv on huippumalleista lyhyempi, Claudia tosi paljon pidempi. Molempien isä on maailmankuulu muotisuunnittelija Gianni Versace ja äiti Donatella Versace, ja kumpikin on pukeutunut catwalkien kuumimpiin merkkivaatteisiin.

Jossain kaukana leikin ulkopuolella Liv on Sara Melleri, jonka äiti on näyttelijä Kaija Kangas, isä kirjailija Arto Melleri ja vaateparsi Seppälästä. Claudia on Saran oululainen ystävä Fanni.

”Fannia ja minua kiehtoivat muoti, haavemaailma ja tähdet”, Sara Melleri, 31, kertoo.

Tytöt pitivät naapureille muotinäytöksiä.

Leikki alkoi, kun Sara 7-vuotiaana näki ensimmäistä kertaa muotilehti Voguen. Vuosi vuodelta leikki kasvoi. Se kesti aamusta iltaan aina, kun Sara ja Fanni tapasivat. He pitivät naapureille muotinäytöksiä, joissa oli käsikirjoitus ja jotka juonsi kaverin äiti. Muotilehteäkin tytöt tekivät, tietysti englanniksi.

Se oli Saran pisin leikki. Hän jatkoi sitä Fannin kanssa 16-vuotiaaksi.

17-vuotiaana Sara sai ensimmäisen pääroolinsa oikeassa tv-sarjassa.

Turvallisin paikka

Kutsumus. Sara maistelee ja epäröi. Voiko näyttelijän työstä käyttää niin uskonnollista sanaa? Kutsumus se hänelle kumminkin on, ja koti.

Sara selittää. Näyttämö on maailman turvallisin paikka. Siellä kaikki tapahtumat on sovittu etukäteen. Näyttämölle noustessa ihmiset katsovat toisiaan silmiin ja avaavat itsensä. Kaikki jännittävät hirveästi, ovat samassa liemessä.

”En saa missään muualla samanlaista iloa ja tyydytystä. Ihmisten kohtaaminen on näyttämöllä niin paljon helpompaa kuin todellisuudessa.”

Freelance-näyttelijän työt ovat epäsäännöllisiä, mutta seuraavan puolen vuoden ajan Sara saa nousta näyttämölle ainakin neljä kertaa viikossa. Hän näyttelee Mikko Roihan ohjaamassa näytelmässä Pesärikko, joka kiertää ympäri Suomea. Kouvola, Kotka, Jyväskylä, Kuopio, Turku, Riihimäki. Esityksiä on yhteensä yli sata.

Pesärikossa Sara näyttelee Armia, joka tukahtuu ja kapinoi maalaistalon miniänä.

Näytelmä perustuu Orvokki Aution klassikkoteokseen. Sara näyttelee Armia, joka tukahtuu ja kapinoi eteläpohjalaisen maalaistalon miniänä.

”Rooli on raskas ja siinä on paljon näyteltävää. Hahmoni vanhenee näyttämöllä 20 vuotta, ja kohtaukset ovat elokuvamaisia välähdyksiä. On haastavaa luoda kokonainen henkilö niin lyhyissä pätkissä.”

Helsingin Sanomien teatteriarvostelija antoi esitykselle viisi tähteä.

Madonna Puu-Vallilassa

Viisivuotiaana Sara Melleri katsoo läpi Madonnan musiikkivideokokoelman. Katsottuaan hän avaa olohuoneen ikkunan ja huutaa pihalle niin lujaa kuin ääntä lähtee: Täällä asuu Madonna!

Sara on Madonna. Hän tuntee, että on.

Siihen aikaan Sara asuu äidin ja isosisko Veran kanssa Turussa ja käy Helsingissä kylässä isän luona. Vanhemmat erosivat, kun Sara oli kaksivuotias.

Isä asuu Puu-Vallilassa uuden puolisonsa Nadja Pyykön kanssa. He kutsuvat Saran usein Nadjan nuorimman lapsen Pian kaveriksi.

Monta kertaa Sara ja Pia näyttelevät yhteen putkeen läpi Madonnan Immaculate Collection -levyn, 73 minuuttia ja 32 sekuntia. Sara tanssii Madonnana ja liikuttaa huuliaan laulujen mukana. Vuotta vanhempi Pia on taustatanssija.

Isän kotona tupakoidaan koko ajan. Vielä aikuisena Sara on sitä mieltä, että tupakka tuoksuu hyvältä.

Isän kotona on punaiset samettisohvat ja niin kaunista, ihan kuin vanha Hollywood olisi nostettu valkokankaalta Vallilan puutaloidylliin. Siellä tupakoidaankin koko ajan kuin vanhoissa Hollywood-elokuvissa. Vielä aikuisena Sara on sitä mieltä, että tupakka tuoksuu hyvältä.

Nadja on elokuvan sekatyöläinen, jolle kertyy kuvauksista kaikenlaista hienoa. Sara ja Pia voitelevat huulensa pinkillä huulipunalla ja kietovat vyötäisilleen monta kerrosta Lumikuningatar-elokuvasta jäänyttä vaaleanpunaista satiinia.

Sotku saa isän murahtelemaan, mutta hän ei ole vihaisenakaan pelottava. Eikä opeta tyttöjä siivoamaan.

”Se on hyvä kiteytys isän vanhemmuudesta. Minulla oli jo lapsena yliote hänestä. Hänellä ei ollut vanhemman auktoriteettia”, Sara toteaa.

Leikki ei keskeydy, vaikka isä ja Nadja lähtevät baariin eivätkä palaa koko yönä.

Jos Madonna-leikki ei huvita, Sara ja Pia ottavat esiin listan. He ovat kirjoittaneet siihen, mitä kaikkea muuta voi leikkiä. Kämppiksiä, hulluja, meikkaajia, Janet Jacksonia.

Leikki ei keskeydy, vaikka isä ja Nadja lähtevät baariin eivätkä palaa koko yönä. Monta kertaa tytöt viettävät yön kaksistaan. Heillä ei ole Vallilan kotiin omaa avainta, mutta yksi ikkunoista on aina auki. Jos he haluavat ulos tai sisälle, he kiipeävät siitä.

Syrjässä pienten tyttöjen maailmasta lehdet kertovat Arto Mellerin ja Nadja Pyykön kosteasta elämästä. Helsingin Sanomien mukaan boheemirunoilija juo elämän piripintaan täytetyn lasin pohjanmaan kautta. Julkkiksista elävät lehdet paljastavat, että runoilija saapui itsenäisyyspäivän vastaanotolle niin humalassa, että hänet ja puoliso ohjattiin heti ulos presidentinlinnan takaovesta.

”En muista, että minua olisi pelottanut isän luona, vaikka siellä tapahtui kaikenlaista. Meillä oli Pian kanssa toisemme, ja leikimme vimmaisesti. Nauroimme yhdessä aikuisten sekoilulle”, Sara sanoo.

”Mieli on hieno. Se pystyy korjaamaan paljon sellaista, mitä ei ehkä tarvitsekaan muistaa eikä kantaa mukana koko elämäänsä.”

Huomio tuntuu hyvältä

Näytelmän nimi oli Tummien perhosten koti, ja jotain siinä kiroiltiin. Sen verran Saralle jäi mieleen. Hän oli hyvin pieni, kun hän kävi katsomassa näytelmän Turun kaupunginteatterissa yhdessä äidin kanssa.

Äiti työskenteli kaupunginteatterilla yksitoista vuotta. Äidin, Saran ja Veran koti oli Turussa siihen saakka, kunnes Sara täytti kahdeksan ja perhe muutti Helsinkiin.

”Äiti oli yksinhuoltaja, ja kuljin paljon töissä hänen mukanaan. Varmasti oli sen ansiota, että rakastuin teatteriin”, Sara sanoo.


"Vaikka omassa elämässä olisi mitä, näyttämölle meneminen lohduttaa."
"Vaikka omassa elämässä olisi mitä, näyttämölle meneminen lohduttaa."

Kun äiti näytteli Ryhmäteatterissa, Sara oli kulisseissa. Kerran hän kurkisti sieltä hyvin nopeasti ja ihan vain sivusta, mutta jotkut katsomossa huomasivat hänet silti. Huomio tuntui hyvältä.

Seitsemänvuotiaana Sara esiintyi äidin ja Vera-siskon kanssa lastenteatterinäytelmässä Susi. Siinä oli nukketeatteria, ja kaikki saivat näytellä monenlaisia hahmoja. Sekin tuntui hyvältä ja kotoiselta.

”Oli se myös pakon sanelemaa. Äiti oli siihen aikaan kiinnitettynä ja paljon töissä. Jotta voisimme viettää enemmän aikaa yhdessä, teimme teatteria yhdessä.”

Oli Saralla lapsenhoitajiakin, ja Juho-eno tuli monta kertaa kaveriksi, kun äiti teki töitä illalla ja viikonloppuisin.

"Minä ainakin haluan nähdä, että kaikki naiset voivat kukoistaa työelämässä ja tehdä, mitä haluavat, oli heillä lapsia tai ei.”

Sarasta ei tuntunut yhtään siltä, että äiti olisi ollut paljon poissa. Koti Kupittaankadun puutaloalueella oli maailman turvallisin. Naapurista saattoi aina hakea itselleen leikkikaverin. Keneltä tahansa pihan aikuisista sai tarvittaessa laastarin polveen tai voileivän.

”Lastenhoito on elämää näyttelijällekin, jotenkin se on järjestettävä. Minä ainakin haluan nähdä, että kaikki naiset voivat kukoistaa työelämässä ja tehdä, mitä haluavat, oli heillä lapsia tai ei.”

Nyt Sara itse on näyttelijä-äiti, jonka työt painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin. Joka toinen viikko lapsen arjesta huolehtii hänen isänsä. Joka toisella viikolla eskariin viemisissä ja hakemisessa ja kaikessa auttaa tarvittaessa Saran äiti.

Itke, Sara, itke!

”Itke, Sara. Kyllä se itku sieltä tulee. Ajattele jotain oikein surullista.”

Sara yrittää, mutta koekuvauksen ohjaaja on väärässä. Itku ei tule. Saraa hävettää.

”Ne olivat ensimmäiset koekuvaukseni, Nadja vei minut niihin. En muista, minkä ikäinen olin, mutta häpeän muistan. Minusta on vieläkin ihan järkyttävän kuumottavaa mennä koekuvauksiin, vaikka olen käynyt niissä vuosia”, Sara tunnustaa.

Elokuva tuntui aivan erilaiselta kuin teatteri, jotenkin omituiselta. Sara on vieläkin samaa mieltä. Kuvauksissa on nopea tahti. Siellä pitää olla keskittynyt ja paneutunut ja itseluottamuksen pitää olla järkähtämätön, jotta kameranäytteleminen onnistuisi.

”Teatterissa tulee aina seuraava esitys. Asiat voi tehdä joka ilta paremmin”, Sara sanoo.

Silti Sara alkoi saada tv-töitä. Ensimmäinen niistä tuli äidin kautta. Sara pääsi näyttelemään äitinsä esittämää hahmoa nuorempana Kaverille ei jätetä -sarjassa.

”Olemme äidin kanssa niin samannäköisiä ja -oloisia. Olen sanonutkin hänelle lapsena, että olen hänen omatuntonsa.”

"Lukio siinä vähän keskeytyi. Tai jäi se kokonaan."

Pian sen jälkeen tuli nuorten draamasarja Rakastuin mä luuseriin. Sara pääsi näyttelemään toista päähenkilöä ja muutti työn takia Helsingistä Tampereelle. Hän oli 17-vuotias.

”Lukio siinä vähän keskeytyi”, Sara kertoo.

”Tai jäi se kokonaan, mutta en minä siellä muutenkaan hirveän hyvin viihtynyt, paitsi teatteri-ilmaisun tunneilla. Lintsasin kauheasti.”

Äiti ei sanonut mitään.

”En ainakaan muista, että olisi sanonut. Varmaan hänkin oli jo pidempään tiennyt, mitä kohti olen menossa.”


”Lapsena minun piti aina saada päättää leikeissä. Jos en saanut, menin mököttämään, kunnes kaverit hakivat minut takaisin leikkimään.”


Isän vuoteen vierellä

Kun Sara oli 12-vuotias, isä jäi auton alle ja loukkasi päänsä. Hänet vaivutettiin syvään tajuttomuuteen, jotta aivot saisivat mahdollisuuden toipua.

Sara kävi joskus kaksikin kertaa päivässä sairaalassa isää katsomassa. Hän pötkötteli isän vieressä potilassängyllä, soitti hänelle kannettavalla cd-soittimella Nick Cavea ja Miles Davisia ja jutteli.

"Minusta oli aina tuntunut, että olen enemmän vastuussa isästä kuin hän minusta."

”Tuntui, että hoidan isää. Minulla oli aina ollut olo, että olen enemmän vastuussa hänestä kuin hän minusta.”

Sillä kertaa isä tokeni. Hän jopa opetteli uudelleen kirjoittamaan, vaikka hänelle jäi 70-prosenttinen aivovamma ja hän oli loppuelämänsä riippuvainen lapsistaan ja Nadjasta.

Toisesta onnettomuudesta isä ei enää toipunut. Marraskuussa 2004 isä putosi rappusista. Elämänsä viimeiset puoli vuotta hän makasi sairaalassa eikä reagoinut mihinkään.

Sara oli juuri aloittamassa Teatterikorkeakoulun pääsykokeiden viimeistä vaihetta, kun äiti soitti ja kertoi isän kuolemasta. Sara jatkoi koetta ja pääsi kouluun ensi yrittämällä.

Yritys hallita edes jotain

Vaatteet Teatterikorkeakoulun puvustossa olivat pikkuruisia. Sara oli 18-vuotias ja näki koulussa vain laihoja naisia. Ja elokuvissa, näyttämöllä, mainoksissa, kaikkialla julkisuudessa.

Kaiken järjen mukaan ympärillä oli muunkinlaisia vartaloita, mutta hän huomasi vain laihat.

Sara söi tonnikalaa, herne-maissi-paprikaa, viinirypäleitä ja rusinoita, juoksi ja kävi salilla. Syömishäiriötä ei koskaan diagnosoitu, mutta se jatkui vuosia.

"Kun kontrolloin painoani, kontrolloin edes jotain."

”Nyt ymmärrän, että se oli isompi asia, yritys hallita elämää ja itseään. Kun kontrolloin painoani, kontrolloin edes jotain.”

Muu tuntui hallitsemattomalta.

Jossain vaiheessa opintoja opettajista rakkain, Tiina Pirhonen, sanoi, että nyt sinä Sara olet liian laiha. Sara tajusi, ettei selviä kaikesta elämään kasaantuneesta roinasta yksin.

”Kävin terapiassa vuosia. Suosittelen kaikille.”

Versacen tyttöjen paluu

Sara oli aina ajatellut, että ehkä 40 vuotta täytettyään hän voisi kokeilla ohjaamista. Suunnitelmat aikaistuivat yli kymmenellä vuodella, kun Sara ja hänen kurssinsa naiset halusivat tehdä jotain yhdessä.

Niin syntyi musikaaliteatteri Pop Slut, joka käsitteli naisen esineellistämistä populaarikulttuurissa mutta myös emansipaatiota. Sitä, miten nainen ottaa haltuun oman kehonsa, seksuaalisuutensa ja nautintonsa.

Sara kirjoitti ja ohjasi. Yksi hahmoista oli Madonna, niin kuin oli jo viisivuotiaan Saran esityksissä. Muita olivat Britney Spears, Beyoncé, Rihanna ja Octavia. Näytökset myytiin loppuun.

"Itse olen elämässäni mennyt naimisiin vain kerran, itseni kanssa."

2015 Sara ohjasi Musiikkiteatteri Kapsäkkiin Plastic Briden, joka asetti kyseenalaiseksi romanttisen rakkauden ja koko avioliittoinstituution.

”Itse olen elämässäni mennyt naimisiin vain kerran, itseni kanssa. Se tapahtui suurissa häämenoissa 30-vuotissynttäreilläni Kellohallissa”, Sara mainitsee.

Ohjaaminen alkoi maistua.

”Ohjatessa sain määritellä itse, mitä aiheita haluan käsitellä ja millaista naiskuvaa luoda. En enää ollut vain materiaalia muille, usein miesohjaajille. Tuli valtavasti itseluottamusta.”

Marraskuussa 2016 ensi-iltansa sai Saran kolmas ohjaus, Father Fucker.

Lavalle nousivat Versacen huippumallisiskokset Liv ja Claudia. He lauloivat ja tanssivat isänsä sisälmyksissä. Isä teki kuolemaa. Hänen keuhkonsa oli kytketty hengityskoneeseen. Suolisto luikerteli pitkin lattiaa.

Sara oli 15 vuoden tauon jälkeen taas Liv. Kollega Markku Haussila näytteli Claudiaa.

Lapsuuden pisin leikki ja isän menettämisen tuska olivat päässeet näyttämölle.

Tekijä, ei kohde

Kotona on Armi. Hän on Saran tytär, kuusivuotias ja upea tyyppi.

Armi riemuitsee uudesta Pesärikko-näytelmästä, koska äidin roolihahmokin on Armi. Äiti, mun nimi on monta kertaa sun käsikirjoituksessa!

”Rakastan hirveästi minun lasta, varsinkin nyt. Hänen vauva-ajastaan en kyennyt nauttimaan. Se oli niin iso muutos”, Sara kertoo.

Mitä vanhemmaksi Armi tulee, sitä kivempaa äidillä ja tyttärellä on. Kivaa. Yhdessä. Se on Saran äidiltä perittyä kasvatuspedagogiikkaa, jota Sara haluaa jatkaa oman lapsensa kanssa.

"Puhumme tyttäreni kanssa avoimesti seksistä. Meillä ei ole tabuja."

”Pyrin olemaan äiti, joka keskustelee kaikesta ja hehkuttaa tyttöyttä. Puhumme jo nyt avoimesti vaikka seksistä ja sukupuolielimistä, tietysti lapsen iän huomioon ottaen. Meillä ei ole tabuja, ei mitään, mitä ei voisi käsitellä.”

Paitsi paino, siitä Sara ei haluaisi puhua tyttärelleen koskaan. Prinsessasatuja perheessä ei lueta eikä barbeilla leikitä, ja Saraa ärsyttää, jos ketä hyvänsä pientä tyttöä kehutaan söpöksi tai keijukaismaiseksi. Mitä lapsen paino tai ulkonäkö kenellekään kuuluu?

”Yritän kasvattaa tytärtäni tiedostavaksi ja oman arvonsa tuntevaksi, itsestään nauttivaksi olennoksi. Luulen, että olemme kyllä onnistuneet siinä entisen mieheni kanssa ja keitä kaikkia meitä tässä tehtävässä onkaan, kokonainen kylä: entinen mies perheineen, äitini, siskoni ja nykyisen mieheni sukua”, Sara luettelee.

Entä jos Armi alkaa leikkiä Versacen tyttäriä? Jos hän ihastuu muotiin, valokuvamalleihin ja vaatesuunnittelijoihin, niin kuin äiti aikoinaan?

”Hän saa leikkiä, onhan se ihanaa fantasiaa. Siitä keskustelisin hänen kanssaan, että totta se ei ole eikä välttämättä edes maailma, johon kannattaa pyrkiä”, Sara sanoo.

”Tai ehkä hän innostuu muotisuunnittelusta niin paljon, että hänestä tulee seuraava Versace.”

Tekijä, ei pelkästään katseen kohde.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.

 

Sara Melleri

31-vuotias freelance-näyttelijä ja -ohjaaja asuu Helsingissä 6-vuotiaan Armi-tyttärensä ja kumppaninsa kanssa. Hän on näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa, käsikirjoittanut ja ohjannut ja saanut parhaan naissivuosan Jussin elokuvasta Sisko tahtoisin jäädä (2010). Pienenä Sara halusi olla muumileikissä aina pikku Myy.