Pasi Kokko on ikävöinyt ja ihaillut isäänsä melkein koko elämänsä. Siksi hän haluaa olla toisenlainen mies.

On vain yksi ikävä muisto. Siinä isä huutaa äidille olohuoneen pöydän toisella puolella ja äiti itkee toisella puolella. Pasi Kokko on viisi ja itkee pöydän alla.

Sitä ennen muistoissa on enimmäkseen joulu tai syntymäpäivä. Pasi on saanut lahjaksi punaisen polkuauton, ja isä neuvoo kuinka sillä ajetaan. Pasilla on cowboypuku, jossa on hapsut, ja isällä armeijan harmaat, joissa on kapteenin natsat.

Muistot ovat hataria, mutta niissä on kaikki hyvin. Kunnes tulee se tarkka muisto olohuoneen pöydän alta.

Pian sen jälkeen äiti, Pasi ja sisko­puoli Merja muuttavat armeijan asunnosta kaupungin vuokra-asuntoon. Maunulan lähiössä on paljon lapsia, ja Pasi saa kave­reita nopeasti. Kaverien kodit ovat kirjavia, mutta niissä kaikissa on isä.
Avioerosta ei puhuta, mutta viisivuotias ymmärtää. Isä muuttaa uuteen yksiöön uuden Hilkan kanssa.

Kotiäitinä ollut äiti menee töihin tarjoilijaksi ja on töissä melkein koko ajan. Kun Pasilla on ikävä, hän soittaa Hotelli Helsinkiin ja pyytää äitiä puhelimeen. Silloin huudetaan Hilleviä ja Pasi kuulee astioiden kilinää. Portaissa kaikuvat äidin juoksuaskeleet.

Kun äidin ääni kuuluu, Pasille tulee hyvä mieli, eikä hän enää muista, mitä asiaa hänellä oli. Kohta hän soittaa taas.Äidillä on aina kiire, mutta koskaan hän ei kiellä soittamasta.

Pasi kaipaa isää, mutta lapsethan ­sopeutuvat. Niin äiti uskoo ja niin uskoo isäkin, jos he sitä miettivät.

Sitä paitsi ei isä sentään missään maail­man äärissä ole, Töölössä vain. Sieltä hän käy hakemassa Pasia viikonloppuisin stadikalle uimaan tai mukaan sukulaisten mökille.

Ikävä jää

Nyt olohuoneen pöydän alla on ceskyterrieri Elvis. Pasi on 48-vuotias ja nieleskelee itkua pöydän ääressä. Koti Helsingin Kruununhaassa on kilometrin päässä siitä lapsuudenkodista, jossa Pasi ei vielä ikävöinyt isää.

”On hämmästyttävää, kuinka paljon isä on vaikuttanut elämääni. Hän on kuitenkin ollut niin paljon siitä pois.”

Kun isä lähtee ja ikävä alkaa, isästä tulee Pasin sankari. Koskaan hän ei ajattele isästä pahasti.

Joskus Pasi kyllä ihmettelee. Niin kuin sinä lauantaina, jolloin isä hakee Pasin äidin luota. He ajavat Honda Civicillä Lahteen ja soittavat ovikelloa vieraassa kerrostalossa. Ovelle tulevat nainen ja poika.

”Tässä on isoveljesi”, isä sanoo seitse­mänvuotiaalle Pasille.

”Tässä on pikkuveljesi”, isä sanoo 14-vuotiaalle Ilarille.

Pasi ei tiennyt, että hänellä on veli.

”Ajattelin, että on vähän kummal­lista, että Ila ei koskaan ollut meidän luona ­eikä hänestä ollut puhuttu mitään.”

Vielä suurempi yllätys tulee, kun Pasi on päässyt toiselta luokalta kesä­lomalle. Isälle ja Hilkalle on syntynyt Hanna-vauva, ja isä on hakemassa Pasia viikonlopuksi. Pihassa keinujen luona isä sanoo ohimennen, että hän muuttaa Amerikkaan.

Sinä viikonloppuna Töölön yksiössä kääritään astioita ruskeaan paperiin. Isä ja Hilkka ovat hilpeitä, Pasi vain pakkaa. Pari viikkoa myöhemmin hän on mukana, kun isä vie paketteja postiin ja kirjoittaa osoitteeksi vieraan kadun Seattlessa, Yhdysvalloissa.

Isä ja hänen uusi perheensä lähtevät.

Pasi jää.

”Ei silloin puhuttu siitä, miten kukin asiat kokee. Minäkin olin hiljaa.”
Isä perheineen aloittaa uudella mantereella tyhjästä. Isä on alle 40-vuotias mutta jäänyt läppävian vuoksi armei­jasta eläkkeelle. Seattlessa hän menee sairaalaan siivoojaksi. Pasi kertoo kavereilleen, että hänen isänsä on muuttanut Amerikkaan sairaalan pomoksi.

Amerikan unelmia

Aluksi isä sanoo asuvansa ulkomailla vuoden. Pasi laskee pitkiä kuukausia. Yhdeksän kohdalla isä ilmoittaa, että viipyykin vielä toisen vuoden. Ja taas vuoden.

Isä lähettää kirjeitä ja kortteja. Välillä tulee palmun kuva ja terveisiä Kaliforniasta. Sitten valokuva isästä vihreän Saab Combin vieressä. ”Auto on nyt hankittu!” isä kirjoittaa.

Pasi vastaa, kirjoittaa vähän koulusta ja jääkiekosta ja ikävästäkin, mutta ei ­äidin miesystävistä. Isä pyytää häntä kirjoittamaan kaunokirjoituksella, ei tekstaamalla.

”Siinä näkyi isän upseeriluonne.”

Vuosi vuodelta kirjeiden kirjoittaminen vähenee.

Onneksi joka vuosi on kesä. Kesällä Pasi lentää kuukaudeksi isän luo. Yhdysvalloissa perheeseen on syntynyt Minna, ja Saabin takapenkillä siskopuoliensa välissä Pasi kuuluu hetken isän uuteen perheeseen.

”Isän rakkaus ja läheisyys oli hienoa. Myös isän kuumapäisyys näkyi, kun hän hermostui hetkessä ja leppyi toisessa. Mutta en miettinyt sitä vielä.”

Isän luota lähteminen on joka kerta hirveää, vaikka jalassa on uudet Levikset ja matkalaukussa radiopuhelin.

”Kotona paistattelin kaverien suosiossa ja kerroin, kuinka isoja autot, talot ja hampurilaiset Amerikassa olivat.”

Kesillä on hintansa. Matkat maksaakseen äiti on aina töissä. Hän tekee töitä niin paljon, että pystyy ostamaan tilavan kolmion uudesta kerrostalosta Espoon Kivenlahdesta.

Se on yksinhuoltajalle suuri saavutus, mutta äiti tekee vielä enemmän.

”Äiti puki minut MicMacin vaatteisiin, maksoi tennistuntini, jääkiekon peluun ja Cantores Minores -poikakuoron. Äiti on uhrautunut puolestani.”

Vasta aikuisena Pasi ymmärtää, että koska hän sai niin paljon, sisarpuoli ­Merja sai paljon vähemmän.

Välissä liikaa ilmaa

Pasin unelmavuotta oli suunniteltu kauan. Lukion ensimmäisen luokan jälkeen hän lähtisi vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja asuisi isän luona. Eläisi vuoden isänsä poikana.

Käy kuitenkin niin, että kolme viikkoa ennen lähtöä Pasi rakastuu. Hän ja Katja menevät kihloihin pari päivää ennen kuin Pasi lentää Atlantin yli.

Kun Pasi ja isä tapaavat vuoden tauon jälkeen lentokentällä, isä huomaa kiiltävän sormuksen heti. Hän kehottaa Pasia pitämään seuraavan vuoden vetoketjun tiukasti kiinni.

”Olisi ollut vain hiljaa. Mietin, onko juuri hänellä varaa sanoa niin.”

Perillä Pasi ei iloitse isästä vaan ikävöi Katjaa.

Isä tekee kaikkensa. Hän lupaa Pasille yksityisen tennisvalmentajan. Hän muistuttaa, että seuraavaksi kesäksi on varattu liput Los Angelesin olympialaisten keihäsfinaaliin. Mikään ei auta. Kahden viikon jälkeen Pasi palaa Suomeen.

”Olin vähän niin kuin isä, jätin kaiken”, hän sanoo.

”Välimatkaa ja vuosia oli liikaa välissä. Katja oli minulle tärkeämpi kuin isä.”

Autossa matkalla lentokentälle isä ja poika eivät puhu. Isä auttaa tavarat lähtö­selvitykseen, mutta ei sano mitään. Ei sano Pasikaan.

Pasi näkee, kuinka isä ja Hanna mene­vät liukuportaita pois. Isän hartiat ovat kumarassa.

Seuraavana talvena isä kirjoittaa Pasille harvakseltaan. Pasi ei vastaa, ei rakastumiseltaan ehdi.

Heinäkuisena lauantaiaamuna 1984 puhelin soi. Äiti herättää Pasin ja sanoo, että isä soittaa.

”Ilahduin. Pitkästä aikaa jutellaan.”

Soittaja onkin Ilari, velipuoli, jolla on isän ääni. Ilari kertoo, että isä on kuollut. Isä on ollut vaimonsa ja tyttäriensä kanssa vaeltamassa vuorilla ja saanut ­sydänkohtauksen.

Hautajaiset Lahdessa ovat mahtipontiset. Isä on jäänyt armeijasta eläkkeelle jo kymmenen vuotta aiemmin, mutta upseerikaverit järjestävät sotilashautajaiset soittokuntineen ja ylilentoineen.

Hautajaisissa 18-vuotias Pasi ei itke. Se on ainoa kerta, jolloin hän ei isän haudalla käydessään ole itkenyt.

Peilistä katsoo isä

Pitkään Pasi luulee sopeutuneensa hyvin. Sitten hänestä itsestään tulee aviomies ja isä.

Kun Pasi on 23-vuotias ja tehnyt maail­malla mallin töitä, hän pyytää Liisaa treffeille. Liisa on töissä Pukevassa ja varannut Pasin huomattavan moniin muotinäytöksiin. Seurustelu alkaa samana iltana – kunhan Pasi ensin purkaa kihlauksensa.

”Rakastuminen Liisaan oli salaman­isku. Suhde Katjaan oli jo karilla, mutta huonosti minä sen hoidin. Isän tyyliin.”

Liisassa on hyvää kaikki. Myös se, että hän tulee perheestä, jossa sisaruksilla on samat vanhemmat ja jossa isä ja äiti ovat olleet yhdessä ikuisesti.

”Kun tutustuin Liisaan, halusin perheen, jota minulla ei koskaan ollut.”

Seuraavana kesänä 1990 Pasi ja Liisa menevät naimisiin. Parin vuoden välein syntyvät Claudia, James ja Amanda.

Pasi tekee töitä valokuvaajana ja valmentaa salibandyn SM-sarjassa ja kiirehtii kaikkialta kotiin. Hän antaa lapsille sen ajan, arjen ja läheisyyden, jota oma isä ei antanut hänelle.

Isä kulkee kuitenkin Pasin mukana.

2000-luvun taitteessa Pasin per­heessä on kolme pientä lasta ja avioliitossa suuria vaikeuksia. Pasi tajuaa, että tämä on se hetki, jolloin isä lähtisi.

”Onneksi tunnistin sen. Kun itsellä on kokemus isän ikävästä, en ikinä halua lapsilleni samaa”, hän sanoo.

”Isän kaltainen mies on silti minussa. On vaatinut paljon työtä, etten ole se tyyppi, joka lähtee koko ajan.”

Perheessään Pasi tunnetaan itkijänä. Kun American Idolissa nuori tyttö laulaa kauniisti, Pasi itkee television edessä. Kun lavalle seuraavaksi tulee upeasti eläytyvä nuori mies, Pasi itkee taas.

Nytkin pala nousee kurkkuun.

”On huvittavaa, että tämän ikäinen joutuu edelleen miettimään hylätyksi ­tulemisen vaikutusta. Se on myös surullista.”

Ikävintä on se, että välillä Pasi pitää isää valttikorttinaan: koska isä on kohdellut minua huonosti, voin tehdä samoin muille.

Onneksi hän tajuaa sen itse. Pasi huomaa siirtävänsä Liisaan epäreiluja tekoja, joita isä teki, ja näkee itsessään sen saman kuuma­kallen, joka isä oli. Kun hän Chevroletin tila-auton ratissa taas kerran ­manaa törppöjä autoilijoita ja kolme lasta istuu hiljaa turvaistuimissaan, hän ­muistaa äkkiä täsmälleen, miltä tuntui Honda Civicin takapenkillä, kun isä sauhusi ja vilkutteli valoja.

Vähän parempi mies

Pasin onni on viisas vaimo. Liisa tunnistaa Pasissa lähtijän. Hän päästää Pasin menemään, jotta tämä jäisi.

Ensimmäisellä kerralla, vuonna 2001 Pasi kiertää viisi viikkoa yksin Aasiaa ja Australiaa, palaa sitten kotiin ja yrittää olla vähän parempi mies.

Puhuminen auttaa. Kun Liisa on kuullut kaiken jo tuhat kertaa, Pasi menee terapeutille, kertoo itsestään ja isästään.

Terapeutti kertoo, että samanlaisia isiään ikävöiviä miehiä on Suomessa paljon. Ehkä vielä karumpaa on ikä­vöidä isää, vaikka tämä on ollut aina pai­kalla.

”Isoisämme ovat olleet sodasta ja muusta vaienneita miehiä, jotka ovat kasvattaneet isämme kaltaisikseen. Meidän tehtävämme on tehdä toisin.”

Seuraavan kerran Pasi lähtee yksitoista vuotta myöhemmin Etelä-Ruotsiin. Hän on löytänyt joogan ja vipasana-meditaation. Retriitti kestää yksitoista päivää: niiden aikana meditoidaan kymmenen tuntia päivässä eikä puhuta mitään.

Seitsemäntenä yönä Pasi herää ja luulee saaneensa sydänkohtauksen. Hän on lähdössä hakemaan apua, kun näkee näyn. Siinä isä ilmestyy hänen mie­leensä ja sanoo, että saat anteeksi, kaikki on hyvin.

Sen jälkeen kaikki on hyvin.

”Se oli ihmeellinen anteeksianta­minen”, Pasi sanoo.

”Isän kuolemasta lähtien olin tuntenut vahvaa syyllisyyttä siitä, että kaikki loppui typerään lentokenttäkohtaukseen. Olisi ollut paljon sanottavaa.”

Ulko-ovea ei paiskota

Pasin Seppo-isä kuoli 47-vuotiaana. Pasi täytti helmikuussa 48, ja se tuntui huojentavalta. Hän uskoo ymmärtävänsä, miksi isä kuoli nuorena.

”Vain tunteeton heppu pystyisi jättämään ihmisiä noin vain ilman, että siitä tulisi itselle haavoja. Toivon ja uskon, että isä kaipasi Ilaa ja minua.”

Pasi kaipaa omia lapsiaan jo nyt, ­vaikka nämä ovat läsnä. Vielä tämän ­kesän kaikki asuvat kotona ja tekevät töitä perheen kahvilassa. Syksyllä James lähtee sivariksi ja Claudia opiskelemaan Amsterdamiin.

”Olen ollut lasten kanssa tosi paljon. Meillä on niin hyvä luottamus, että he toivottavasti voivat puhua minulle kaikesta.”

Useimmiten Pasi ymmärtää. Hän oli se, joka antoi alaikäisen Claudian ottaa ensimmäisen lävistyksensä Liisalta salaa ja etsi humaltunutta teiniä Koffin puistossa. Suomiräppiä laulavan Jameksen suurin fani on oma isä. Cheerleadingia harrastava Amanda on lapsista kiltein ja saanut myös kilteimmän isän.

”Olen ollut vähän lepsu isä.”

Yhdessä asiassa Pasi on ollut tiukka.

Mitä riitaa ikinä onkaan, asiat pitää selvittää heti. Koskaan ei tiedä, mikä ­tapaaminen on viimeinen, eikä Pasi ­halua omaa syyllisyyttään kenellekään. Kotona saa huutaa ja paiskoa huoneiden ovia, mutta ulko-ovea ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numero 11/2014.

Lue myös

Kasvatusguru Kari Uusikylä: Isä ei saa olla iso lapsi

"En toivo kenellekään sellaista lapsuutta kuin minulla oli"

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."