12-vuotiaana Atte Virolainen joi ensimmäiset humalansa eikä puhunut kotioloistaan muille. Koulussa yksi aikuinen osasi sanoa oikeat sanat. Niiden ansiosta Atesta tuli lopulta päihdelääkäri ja muiden auttaja.
Osittain kyse on sattumasta, miettii Atte Virolainen vankilassa. Hän on siellä pitämässä lääkärin vastaanottoa, mutta voisi olla vankinakin.
Työhuoneessaan Atte täyttää usein potilaidensa kanssa lomakkeen, jonka avulla selvitetään päihteidenkäyttöä.
Lomakkeen ensimmäinen kysymys on: Koska poltit tupakkaa ensimmäisen kerran?
”Moni vastaa, että 11-vuotiaana. Ajattelen, että silloinhan minäkin aloitin”, Atte, 40, sanoo.
”Vangit jäävät muurin toiselle puolelle. Minä saan lähteä.”
Seuraava kysymys on: Koska käytit alkoholia ensimmäisen kerran?
”Kuuntelen vankien vastauksia ja ajattelen, että tuttua, tuttua. Join ensimmäisen kerran Koskenkorvaa 12-vuotiaana.”
Tutuilta Atesta kuulostavat myös vankien kertomukset koulunkäynnistä, joka ei sujunut. Vanhemmista, jotka eivät osanneet tai jaksaneet pitää lapsestaan tarpeeksi huolta. Ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä.
Kun päivän viimeinen vastaanotto päättyy, Atte ajaa Kylmäkosken vankilasta kotiin Tampereelle. Hän hakee omalla vuorollaan lapsen päiväkodista. Illalla on usein ruuaksi makaronilaatikkoa.
”Vangit jäävät muurin toiselle puolelle. Minä saan lähteä.”
Keskittymiskyky nolla
Lapsena Atte ei halunnut opetella alakoulussa kuukausien nimiä, koska kukaan ei suostunut perustelemaan, mihin niitä tarvittaisiin.
Opettaja kokosi hänen pulpettinsa ympärille sermin, jotta Atte pystyisi keskittymään luokan hälinässä – ja jotta hän ei häiritsisi muita.
”Ekaluokalla tajusin, että en ole kuin muut. Olin epäsosiaalinen, ja keskittymiskykyni oli nolla. Päätin, että matematiikka, äidinkieli, läksyt ja moni muu asia ovat roskaa.”
”Jo ensimmäisellä kerralla humalassa oli sellainen olo, että tämä on minun juttuni.”
Kotona äiti oli yhä useammin makuuhuoneessa humalassa, isä viipyi töissä. Kun äiti sanoi jotakin, hän sammalsi.
”Yritin pysytellä pois tieltä ja olla ajattelematta mitään”, Atte sanoo.
Kukaan ei kysynyt, missä Atte oli ollut, kun hän tuli 12-vuotiaana kotiin haisten tupakalle ja kaljalle.
”Jo ensimmäisellä kerralla humalassa oli sellainen olo, että tämä on minun juttuni. Tuntui hetken siltä, että ei tuntunut koko ajan pahalta.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/low-3120.jpg?itok=2R6kp20m)
Ei sittenkään tarkkikselle
Yhtenä päivänä rehtori pyysi Aten luokseen. Atte oli häirinnyt tunneilla liikaa ja jäänyt jälkeen opetuksesta, rehtori sanoi.
Jos tilanne ei muuttuisi kahdessa viikossa, Atte siirrettäisiin tarkkailuluokalle.
”Rehtori sanoi, että hän on surullinen mahdollisuuksista, jotka minussa menevät hukkaan. Hän sanoi, että olen fiksu ja pärjäisin hyvin, jos haluaisin”, Atte muistaa.
”Kun minua kehuttiin eikä haukuttu, päätin kokeilla, olisinko edes vähän kehujen arvoinen.”
”Olin ajatellut, että en ole hyvä missään, tai korkeintaan puhumisessa. Rehtori osasi valita oikeat, ystävälliset sanat. Jos hän olisi raivonnut, en olisi kuunnellut.”
Aikaisemmin tarkkailuluokka oli tuntunut Aten mielestä ihan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siellä saisi pelata pingistä ja juoda kahvia.
”Kun minua kehuttiin eikä haukuttu, päätin kokeilla, olisinko edes vähän kehujen arvoinen.”
Miten Aten elämä muuttui rehtorin viisaiden sanojen jälkeen? Kuinka Atte päätyi somelääkäriksi, ja mitä hän haluaisi sanoa kaikille nuorille? Lue Aten koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 8/2024. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
