Päivi Rissanen kiersi vuosia potilaana psykiatrisissa sairaaloissa. Vuonna 2015 hän jätti tarkastettavaksi väitöskirjan hoidostaan.

Käytävän kummassakin päässä oli ovi. Molemmat olivat lukossa, eikä minulla ollut avainta. Kävelin käytävää edestakaisin, pysähtymättä. Pelko hulluksi tulemisesta kasvoi kasvamistaan.

Sitten huomasin, että enää hullummaksi en voi tulla. Olin jo suljetulla osastolla.

Ensimmäisen kerran jouduin psykiatriselle osastolle 28-vuotiaana keväällä 1994. Siitä alkoi seitsemän vuotta kestänyt sairaalakierre.

Minun on vaikea nimetä kohtaa, josta tieni lähti viemään kohti mielisairaalaa. Olin jo lapsena arka, ja minun­ oli vaikea löytää ystäviä. Ainakin osittain se johtui siitä, että perheemme muutti monta kertaa ja kaverini vaihtuivat.

 

KOULU OLI MINULLE sinnittelyä alusta loppuun. En oppinut kertotaulua enkä hahmottanut kellonaikoja. Kaikki johtui lukihäiriöstä, mutta en tiennyt, että minulla on sellainen. Päättelin, että minun täytyy olla tyhmä. Pelkäsin sen paljastuvan muille.

Sairauteni alkoi varmaan itää yksinäisyydestä ja alemmuudentunteesta, joista kärsin jo lapsena. Minulta puuttui vahva itsetunto, jonka avulla olisin voinut säilyä ehjänä. Yläasteella oireilin jo niin, että en pystynyt syömään ahdistuksen takia.

Koulukuva on otettu seitsemännellä luokalla, jonka kävin Kalevan yläasteella Keravalla. Se oli jo kuudes kouluni.

 

Kaikesta huolimatta pyrin lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa. Samaan aikaan, kun edelleen pelkäsin olevani tyhmä, ymmärsin toisaalta, ettei älyssäni ollut vikaa. Yllättäen tulin valituksi opiskelemaan sekä Tampereelle että Helsinkiin. Valitsin Helsingin.

Yliopisto sopi minulle. Sain opiskella omaan tahtiini ja aika paljon omissa oloissani. Itsetuntoni vahvistui, mutta lapsesta saakka kokemani vierauden tunne ei hellittänyt. 

Tunsin koko olemiseni erikoisella tavalla. En ollut yhteydessä ympäröivään maailmaan enkä toisiin ihmisiin. Olin jopa itseni kanssa kummallisella tavalla ristiriidassa ja eri paikassa. Sanoin usein, etten pysty ajattelemaan. Kun luin tenttiin, en ymmärtänyt, mitä luin. Kun vastasin tenttikysymyksiin, en tiennyt, mitä vastasin. Valmistuin silti erinomaisin arvosanoin.

 

PÄÄDYIN SUORAAN KORTISTOON, koska valmistuin pahimman laman aikaan. Sain kuitenkin sijaisuuksia sosiaalitoimistoista. Olisin halunnut auttaa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä, mutta aika ei riittänyt edes kuuntelemiseen. Yritin tosissani, mutta en jaksanut.

"Olin niin väsynyt, että menin lepäämään kesken syömisenkin."

Päätin hakeutua terapiaan ja uskoin, että pärjään sen avulla. Toisin kävi. Kun läheinen ystäväni kuoli yllättäen, romahdin täysin. 

Olin niin väsynyt, että minun­ oli mentävä lepäämään kesken syömisenkin. Nukahtelin myös mielenterveyshoitajan vastaanotolla.

Tämän epänormaalin väsymyksen takia jouduin psykiatriselle osastolle. Sen jälkeen en voinut enää uskotella,­ että olin vain rasittunut kovasta työtahdista tai masentunut ystäväni kuolemasta.

"Halusin kuolla, mutta en halunnut tappaa itseäni."

Minusta tuli psykiatrinen potilas, jolle lääkärit antoivat diagnooseja: Masennus. Psykoosi. Epävakaa persoonallisuus. Ja lopulta skitsofrenia.

Psykiatriset diagnoosit ovat raskaita. Olin pelännyt paljastuvani epänormaaliksi, ja nyt pelko kävi toteen. Minusta tuntui, että olen kokonaan viallinen. Olin kyllä hyvin sairas, mutta en mielestäni hullu.

Halusin kuolla, mutta en halunnut tappaa itseäni. Otin kymmeniä kertoja yliannoksen lääkkeitä, mutta menin aina itse vatsahuuhteluun. 

 

MIELISAIRAALA ON PETOLLINEN. Se on turvallinen, mutta monella tavalla vankilan kaltainen. Ovet ovat lukossa, ja ikkunat aukeavat vain kolme senttiä. Vaikka kaikki tehdään sairastuneen turvallisuuden takia, hoitajilla on valtaa, johon potilaan on suostuttava. Jollain muulla on avain ja päätösvalta, saanko mennä kant­tiiniin.

Silti potilaan rooliin tottui. Siinä oli helpotkin puolensa. Kotona ruoka ei tullut itsestään lautaselle eivätkä puhtaat vaatteet viikattuina sängyn viereen. Jossain vaiheessa en uskaltanut käyttää kotona edes hellaa, koska pelkäsin unohtavani sen päälle.

Minulle kävi niin kuin monille muillekin. Vaikka en halunnut olla mielisairaalassa, palasin sinne itse yhä uudestaan. Opin, että aina kun elämä kävi vaikeaksi, saatoin mennä sairaalaan. Seitsemän vuoden aikana  olin siellä hoidettavana yli neljäkymmentä kertaa.

Kesällä 2000 olin taas Kellokosken sairaalassa ja näytti siltä, että jäisin sinne vuosiksi. Hoitaja valvoi minua ympäri vuorokauden, koska yritin jatkuvasti vahingoittaa itseäni. 

Jälkikäteen hoitajat ovat kertoneet, että minut oli luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi. Olin lisäksi hankalan maineessa, eikä kukaan halunnut minua potilaakseen. Yhtenä hetkenä olin yhteistyökykyinen, minuutin päästä suunniltani. Saatoin raivota siitä, että minulle­ ei kerrottu asioita, vaikka niistä oli kerrottu.

Hoitajat epäilivät, että teeskentelin tahallani huonomuistista. Tosiasiassa minulla oli muistikatkoja, mutta sen sain selville vasta myöhemmin.

Pelkäsin putoavani syvemmälle psykoosiin, vaikka olin jo hyvin syvällä. Näin hirviöitä, jotka tuntuivat todellisilta­ ja kammottavilta, vaikka  tiesin, että ne eivät olleet totta.
 

MINUN OLI PAKKO katsoa totuutta ensimmäistä kertaa,­ kun sain taas uuden omahoitajan. Hän kysyi suoraan: ”Haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?”
Ymmärsin, että vastuu oli minulla. Sain itse valita, kuinka käyttäisin elämäni.

Se tehosi. Aloin tosissani miettiä.

En halunnut jäädä avuttomaksi potilaaksi, jonka piti­ kysyä, saako mennä ulos, ja kertoa, kauanko aikoo­ viipyä. Siksi ainoa vaihtoehtoni oli alkaa kuntoutua. Omahoitajani antoi minun päättää keinot.

Laadin itselleni kansion. Kirjasin siihen, kuinka saisin asiani oikein pieleen. Siitä oivalsin, miten ne voisivat mennä paremmin.

Samaan kansioon listasin itselleni ohjeita, mitä teen, kun masennun, ahdistun tai saan pakko-oireita. Neuvoin itseäni piirtämään tunnetilastani kuvan, hengittämään syvään ja suuntaamaan ajatukseni muualle.

Kun olin jo jonkin verran kuntoutunut, olisin päässyt pakkaamaan papiljotteja. Hoitajat arvelivat, että se sopisi minulle toimintaterapiaksi.

Jokin minussa nousi vastarintaan. Jos olin onnistunut suorittamaan ylemmän korkeakoulututkinnon, pystyisin enempään. 

"Vaivautuneena professori kehotti minua kirjoittamaan runoja".

Sain mielestäni loistavan idean. Päätin, että teen lisensiaattityön omasta hoidostani.

Olin vielä Kellokoskella potilaana, kun menin Helsingin yliopistoon tapaamaan professoria. On vaikea kuvata hänen tyrmistystään, kun esitin aikomukseni. Vaivautuneena professori kehotti minua lisensiaatti­opintojen sijaan kirjoittamaan runoja tai päiväkirjaa.

En luovuttanut, koska omasta mielestäni olin ihan kunnossa. Kauas näkyi, että en ollut.

 

PALASIN YLIOPISTOLLE aina uudestaan. Vein luettavaksi kirjoittamiani esseitä, ja professori oli joka kerta yhtä kiusaantunut.

Nyt ymmärrän häntä hyvin. Löysin jokin aika sitten ensimmäiset kirjoitelmani, ja ne olivat järkyttäviä.

Luultavasti professori kuitenkin huomasi, kuinka kovasti­ yritin, koska vähitellen hän antoi periksi. Hän myös todella luki esseeni eikä vain työntänyt niitä pöytälaatikkoon. Kerran vein taas 70-sivuisen nivaskan, jossa olin käynyt läpi psykiatrista hoitoa käsitteleviä tutkimuksia ja verrannut niitä kokemaani. Yllättäen professori sanoi, että tämä toimii. Tästä voi tulla lisensiaattityö.

Sosiaalityön alaan kuuluva lisensiaattityöni valmistui vuonna 2005.

Sen jälkeen olin projektitutkijana Mielenterveyden keskusliitossa. Neljä vuotta sitten päätin tehdä vielä väitöskirjan. Jätin sen tarkastettavaksi keväällä.

Kesällä 2006 matkustin opiskeluaikaisen ystäväni kanssa tapaamaan hänen poikaansa Englantiin. Kuva on Scarboroughista.

 

Ihmisarvo ei ole kiinni siitä, pakkaako papiljotteja vai kirjoittaako väitöskirjaa. Minulle tutkimuksen tekeminen on silti ollut oikea keino kuntoutua. Sain keskittää ajatukseni vaativaan työhön. Heti kun uskoin pystyväni siihen, aloin päästä eteenpäin henkisesti.

Ajattelen, että psykiatrisessa hoidossa pitäisi etsiä jokaisen sairastuneen kanssa hänen vahvoja puoliaan ja rohkaista käyttämään niitä. Diagnoosista tulee helposti potilaan identiteetti, johon liittyy paljon häpeää.

Lisensiaattityön ja väitöskirjan avulla olen pystynyt rakentamaan tarinani uudelleen. Olen ollut sekä tutkija että tutkimuksen kohde. 

 

PITKÄ AIKA SAIRAALASSA ei enää tunnu hukkaan heitetyltä. Se on saanut uuden merkityksen, kun olen voinut käyttää kokemuksiani tutkimukseni pohjana.

Jatko-opinnot ovat tuoneet minulle töitä, joissa tietoni tulevat toistenkin hyödyksi. Olen ollut koordinaattorina Mielen avain -hankkeessa, jossa on koulutettu mielenterveyden kokemusasiantuntijoita. Se on vahvistanut minua entisestään.

Väitöskirjaa tehdessäni sain lisäksi selville, että skitsofrenia-diagnoosini oli ollut väärä. Useissa sairaskertomuksissa toistui hoitajien tai lääkäreiden merkintä ”ei avointa harhaisuutta” tai ”ei psykoottisuutta”. Olin aina epäillyt, ettei minulla ole skitsofreniaa, ja merkinnät vahvistivat epäilyäni.

Olin aloittanut lisensiaattityöni jälkeen uuden psykoterapian. Tulin terapeuttini kanssa siihen tulokseen, että kärsin dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Siinä mieli torjuu syvästi traumaattiset muistot siirtämällä ne tietoisuuden ulkopuolelle. Sairastunut ei pysty yhdistämään ajatuksiaan ja muistojaan.

Muistikatkot ja tunteeni siitä, että en ole kosketuksissa itseeni tai toisiin, saivat selityksen. Ne olivat tyypillisiä dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireita. Väärän diagnoosin takia sairauteni oli pitkittynyt, koska psykoosilääkkeet eivät auta dissosiaatiohäiriöön. 

Terapian myötä paraneminen alkoi näkyä jopa ulospäin. Monet tuttavani eivät aluksi tunnistaneet minua.

 

MUIHIN LUOTTAMINEN on ollut minulle aina vaikeaa. Olen ollut niin rikki, että olen vältellyt ihmisiä. Samalla kun aloin saada yhteyden itseeni, pystyin vähitellen solmimaan suhteita myös toisiin. Nyt minulla on ystäviä, joita tapaan säännöllisesti. Myös veljeni perheestä on tullut läheinen.

Lääkkeitä en enää käytä, ja terapiakin on päättynyt. Terapeuttini tavallaan opetti minut uimaan. Kun hän oli varma, että pysyn pinnalla, uskaltauduin veteen.

Jos olisin satuolento, olisin Prinsessa Ruusunen. Nukuin tuhat vuotta ja heräsin.

Kun keväällä olin jättänyt väitöskirjani tarkistettavaksi, ostin itselleni lahjaksi kameran. Nyt saatan kulkea tuntikausia kuvaamassa. Etsin luonnosta yksityiskohtia, jotka ilmentävät sisäistä maailmaani.

Tunnen olevani elossa, oma itseni ja jalat maassa.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2014.

 

Keravalainen Päivi Rissanen väittelee 13.11.2015 kello 12.15 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Toivoton tapaus? - Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta". Väitöstilaisuus pidetään yliopiston päärakennuksessa, sali 1, Fabianinkatu 33.

Kolme oivallusta. Juttusarjassa ihmiset avaavat, mikä auttaa heitä jaksamaan paremmin. Marja Hjelt, 48, menee rannalle ja koristelee leijalla taivaan.

Oivallus 1: Tuuli on kuningas.

"Leijaa lennättäessä olen tuulen armoilla. Omistan noin 60 leijaa. Osa sopii kevyeen ja osa kovaan tuuleen.

Paras tuulen nopeus on neljästä viiteen metriä sekunnissa. Kymmenen metriä on jo ehdoton maksimi, silloin pitää vetää leijat alas. Muuten ne rikkoutuvat tai aiheuttavat vahinkoa. Kerran lennätin isoa leijaa ja nousin sen voimasta itsekin ilmaan.

Minulla on tavoitteena koristella taivas, tuoda sinne jotakin yllättävää. Leijan pitäisi lentää rauhallisesti ja vakaasti mutta myös ilmentää hahmonsa liikkeitä.

Mitä pidemmän matkan tuuli pääsee puhaltamaan tasaisella alustalla, sitä parempi. Parhaat tuulet puhaltavat suoraan mereltä, ja siksi esimerkiksi Puolan ja Ranskan rannat ovat otollisia."

Oivallus 2: En voi päättää kaikesta.

"Tykkään olla ulkona, mutten ole lenkkeilijätyyppi. Nyt minulla on järjellistä tekemistä, kun lähden ulos.

Toiveeni on, että leijan lento kiinnittää katsojien huomion ja ottaa valtaansa. Etenkin lapset ovat haltioissaan, kun näkevät minun lennättävän suuria leijoja. Tulen valtavan hyvälle tuulelle, kun näen lasten riemun.

On paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat meihin.

Leijan lennätyksessä on aina kaksi epävarmaa elementtiä: tuuli ja muu sää. Aiemmin kiukutti, kun raahasin leijat rannalle ja tuuli loppui kuin seinään. Minun on pitänyt hyväksyä, etten voi hallita olosuhteita. Se oppi on auttanut myös muussa elämässä.

Leijaa lennättäessä olen ymmärtänyt, että on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat meihin."

Oivallus 3: Maailmani on avartunut.

"Ensimmäisen kerran kiinnostuin leijoista pienenä tyttönä 1970-luvulla. Vuosia myöhemmin ostin tyttärelleni leijan. Tytär katseli rattaissa, kun lennätin sitä. Harrastus alkoi kiinnostaa. Löysin netistä leijaseuran ja lähdin lennätystapahtumaan. Siitä se alkoi.

Harrastus on vienyt ympäri maailmaa. Usein matkustan muutaman suomalaisen ryhmässä, mutta Ranskaan ja Kuwaitiin lähdin yksin. Reissuilla olen tutustunut ulkomaalaisiin harrastajiin ja erilaisiin kulttuureihin. Minusta on tullut leijan lennätyksen vuoksi avarakatseisempi ihminen.

Kuwaitissa olin mukana lennättämässä maailman suurinta leijaa. Se on jalkapallokentän kokoinen ja vaatii lennättäjiltään saumatonta yhteistyötä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Marja Hjelt

48-vuotias kirjastosta opintovapaalla oleva informaatikko opiskelee informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median tohtorikoulutuksessa. Marja asuu Helsingin Vuosaaressa avomiehen ja 16-vuotiaan tyttären kanssa. Tytär pitää äidin leijaharrastusta nykyisin lähinnä nolona.

”Äidillä on aikuisen naisen tyyli. Aika usein hän pukeutuu neuleisiin ja farkkuihin. Kannustan häntä olemaan hieman rohkeampi”, Mansikkka eli Maiju Voutilainen sanoo MammaPia-äidistään.

Maiju Voutilainen tunnetaan Youtubessa nimellä Mansikkka. Äiti Pia perusti vlogin tyttärensä jalanjäljissä. – Aikuisen naisen puheelle on kysyntää, Pia sanoo.

Maiju Voutilainen:

”Pia on mukava ja rento äiti. Riitelemme harvoin ja soittelemme vähintään joka toinen päivä. Kun näemme, laitamme ruokaa, käymme kaupungilla tai katsomme leffoja. Äidin sohvalla istumme aina tutuissa lempipaikoissamme.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla pukeuduin vielä äidin valitsemiin vaatteisiin. Kun laulaja Avril Lavigne nousi pinnalle, aloin suosia pinkkejä ja mustia vaatteita ja käyttää solmioita. Tukkaan otin punaiset raidat.

Tykkäämme molemmat käytännöllisistä vaatteista. En ole koskaan ollut paljastavien vaatteiden tai raskaan meikin ystävä, joten äidin ei ole tarvinnut puuttua pukeutumiseeni. 17-vuotiaana hankkimani nenärengas hieman hätkähdytti häntä.

Olen saanut paljon itseluottamusta siitä, että teen elämästäni videoita YouTubeen. Voin hyvin olla kameran edessä ilman meikkiä.

Saan myös negatiivista palautetta, tietenkin. En anna kritiikin lannistaa.

Olen puhunut videoblogissani rosoisistakin asioista kuten masennuksestani. Halusin antaa tarttumapintaa niille, jotka ovat kokeneet vastaavaa. On tärkeää olla rehellinen. Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.

”Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.”

Saan palautetta myös mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilta nuorilta. On koskettavaa, että ihmiset, joiden on vaikea avautua muille, lähestyvät minua. Kannustan aina hakemaan apua.

Kuin huomaamatta vloggaamisesta kehittyi minulle ammatti lukion loputtua. Se on työ, jota rakastan ja jonka avulla maksan laskut.”

Pia Voutilainen:

”Ajattelin ennen, että olen liian vanha pitämään videoblogia YouTubessa. Onneksi tyttäreni Maiju rohkaisi minua. En ole katunut.

Aikuisen naisen puheelle on kysyntää. Tube ei ole vain nuorten juttu. Yksi suosituimmista videoistani kertoo siitä, miltä äidistä tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa.

Videoilla puhun itseäni kiinnostavista asioista ja ajatuksistani elämästä. Haluan pitää aiheet sellaisina, että ne tuottavat hyvää mieltä. Katsojani ovat enimmäkseen nuoria naisia.

Maiju on ainoa lapseni, ja olemme läheisiä. Meillä on samantyyppinen huumorintaju, tykkäämme kissoista ja kotona nyhjäämisestä. Maiju aloitti videoiden julkaisun ollessaan lukiossa ja tekee sitä nyt päätyökseen. Hänet tunnetaan YouTube-tähti Mansikkkana, ja häneltä pyydetään jatkuvasti nimikirjoituksia kaupungilla kävellessämme.

”Aikuisen naisen puheelle on kysyntää.”

En vastustanut Maijun videoblogia. Hän suhtautui asioihin kypsästi ja osasi vetää yksityisyytensä rajat alusta asti. Kun tutustuin YouTube-maailmaan, turhat pelot karisivat.

Minusta Maiju oli rohkea puhuessaan masennuksestaan. Masennusta on turhaan pidetty salailtavana asiana. Elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Toivon, että Maijun rohkeus on auttanut jotakuta saamaan apua itselleen.

Kun itse aloin pitää videoblogia, olin hiukan huolissani tuttavien reaktioista. Ne olivat kuitenkin pelkästään positiivisia. Myös tuntemattomilta tuleva palaute on ollut pääosin myönteistä. Pahinkin saamani kommentti vain nauratti: Oot tyyliin viiskyt!”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016. 

Katso Maijun videoita YouTubessa: Mansikkka | Katso Pian videoita YoutTubessa: MammaPia

Maiju Voutilainen on 20-vuotias videobloggaaja, joka tunnetaan nimellä Mansikkka. Hänen vlogillaan on YouTubessa 127 682 tilaajaa. Maiju on aktiivinen myös Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissa.

Pia Voutilainen on 45-vuotias opettaja, joka asuu Espoossa kahden kissansa kanssa. Pia julkaisee videoita YouTubessa nimellä MammaPia. Hänen kanavallaan on 18 907 tilaajaa.