Päivi Rissanen kiersi vuosia potilaana psykiatrisissa sairaaloissa. Vuonna 2015 hän jätti tarkastettavaksi väitöskirjan hoidostaan.

Käytävän kummassakin päässä oli ovi. Molemmat olivat lukossa, eikä minulla ollut avainta. Kävelin käytävää edestakaisin, pysähtymättä. Pelko hulluksi tulemisesta kasvoi kasvamistaan.

Sitten huomasin, että enää hullummaksi en voi tulla. Olin jo suljetulla osastolla.

Ensimmäisen kerran jouduin psykiatriselle osastolle 28-vuotiaana keväällä 1994. Siitä alkoi seitsemän vuotta kestänyt sairaalakierre.

Minun on vaikea nimetä kohtaa, josta tieni lähti viemään kohti mielisairaalaa. Olin jo lapsena arka, ja minun­ oli vaikea löytää ystäviä. Ainakin osittain se johtui siitä, että perheemme muutti monta kertaa ja kaverini vaihtuivat.

 

KOULU OLI MINULLE sinnittelyä alusta loppuun. En oppinut kertotaulua enkä hahmottanut kellonaikoja. Kaikki johtui lukihäiriöstä, mutta en tiennyt, että minulla on sellainen. Päättelin, että minun täytyy olla tyhmä. Pelkäsin sen paljastuvan muille.

Sairauteni alkoi varmaan itää yksinäisyydestä ja alemmuudentunteesta, joista kärsin jo lapsena. Minulta puuttui vahva itsetunto, jonka avulla olisin voinut säilyä ehjänä. Yläasteella oireilin jo niin, että en pystynyt syömään ahdistuksen takia.

Koulukuva on otettu seitsemännellä luokalla, jonka kävin Kalevan yläasteella Keravalla. Se oli jo kuudes kouluni.

 

Kaikesta huolimatta pyrin lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa. Samaan aikaan, kun edelleen pelkäsin olevani tyhmä, ymmärsin toisaalta, ettei älyssäni ollut vikaa. Yllättäen tulin valituksi opiskelemaan sekä Tampereelle että Helsinkiin. Valitsin Helsingin.

Yliopisto sopi minulle. Sain opiskella omaan tahtiini ja aika paljon omissa oloissani. Itsetuntoni vahvistui, mutta lapsesta saakka kokemani vierauden tunne ei hellittänyt. 

Tunsin koko olemiseni erikoisella tavalla. En ollut yhteydessä ympäröivään maailmaan enkä toisiin ihmisiin. Olin jopa itseni kanssa kummallisella tavalla ristiriidassa ja eri paikassa. Sanoin usein, etten pysty ajattelemaan. Kun luin tenttiin, en ymmärtänyt, mitä luin. Kun vastasin tenttikysymyksiin, en tiennyt, mitä vastasin. Valmistuin silti erinomaisin arvosanoin.

 

PÄÄDYIN SUORAAN KORTISTOON, koska valmistuin pahimman laman aikaan. Sain kuitenkin sijaisuuksia sosiaalitoimistoista. Olisin halunnut auttaa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä, mutta aika ei riittänyt edes kuuntelemiseen. Yritin tosissani, mutta en jaksanut.

"Olin niin väsynyt, että menin lepäämään kesken syömisenkin."

Päätin hakeutua terapiaan ja uskoin, että pärjään sen avulla. Toisin kävi. Kun läheinen ystäväni kuoli yllättäen, romahdin täysin. 

Olin niin väsynyt, että minun­ oli mentävä lepäämään kesken syömisenkin. Nukahtelin myös mielenterveyshoitajan vastaanotolla.

Tämän epänormaalin väsymyksen takia jouduin psykiatriselle osastolle. Sen jälkeen en voinut enää uskotella,­ että olin vain rasittunut kovasta työtahdista tai masentunut ystäväni kuolemasta.

"Halusin kuolla, mutta en halunnut tappaa itseäni."

Minusta tuli psykiatrinen potilas, jolle lääkärit antoivat diagnooseja: Masennus. Psykoosi. Epävakaa persoonallisuus. Ja lopulta skitsofrenia.

Psykiatriset diagnoosit ovat raskaita. Olin pelännyt paljastuvani epänormaaliksi, ja nyt pelko kävi toteen. Minusta tuntui, että olen kokonaan viallinen. Olin kyllä hyvin sairas, mutta en mielestäni hullu.

Halusin kuolla, mutta en halunnut tappaa itseäni. Otin kymmeniä kertoja yliannoksen lääkkeitä, mutta menin aina itse vatsahuuhteluun. 

 

MIELISAIRAALA ON PETOLLINEN. Se on turvallinen, mutta monella tavalla vankilan kaltainen. Ovet ovat lukossa, ja ikkunat aukeavat vain kolme senttiä. Vaikka kaikki tehdään sairastuneen turvallisuuden takia, hoitajilla on valtaa, johon potilaan on suostuttava. Jollain muulla on avain ja päätösvalta, saanko mennä kant­tiiniin.

Silti potilaan rooliin tottui. Siinä oli helpotkin puolensa. Kotona ruoka ei tullut itsestään lautaselle eivätkä puhtaat vaatteet viikattuina sängyn viereen. Jossain vaiheessa en uskaltanut käyttää kotona edes hellaa, koska pelkäsin unohtavani sen päälle.

Minulle kävi niin kuin monille muillekin. Vaikka en halunnut olla mielisairaalassa, palasin sinne itse yhä uudestaan. Opin, että aina kun elämä kävi vaikeaksi, saatoin mennä sairaalaan. Seitsemän vuoden aikana  olin siellä hoidettavana yli neljäkymmentä kertaa.

Kesällä 2000 olin taas Kellokosken sairaalassa ja näytti siltä, että jäisin sinne vuosiksi. Hoitaja valvoi minua ympäri vuorokauden, koska yritin jatkuvasti vahingoittaa itseäni. 

Jälkikäteen hoitajat ovat kertoneet, että minut oli luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi. Olin lisäksi hankalan maineessa, eikä kukaan halunnut minua potilaakseen. Yhtenä hetkenä olin yhteistyökykyinen, minuutin päästä suunniltani. Saatoin raivota siitä, että minulle­ ei kerrottu asioita, vaikka niistä oli kerrottu.

Hoitajat epäilivät, että teeskentelin tahallani huonomuistista. Tosiasiassa minulla oli muistikatkoja, mutta sen sain selville vasta myöhemmin.

Pelkäsin putoavani syvemmälle psykoosiin, vaikka olin jo hyvin syvällä. Näin hirviöitä, jotka tuntuivat todellisilta­ ja kammottavilta, vaikka  tiesin, että ne eivät olleet totta.
 

MINUN OLI PAKKO katsoa totuutta ensimmäistä kertaa,­ kun sain taas uuden omahoitajan. Hän kysyi suoraan: ”Haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?”
Ymmärsin, että vastuu oli minulla. Sain itse valita, kuinka käyttäisin elämäni.

Se tehosi. Aloin tosissani miettiä.

En halunnut jäädä avuttomaksi potilaaksi, jonka piti­ kysyä, saako mennä ulos, ja kertoa, kauanko aikoo­ viipyä. Siksi ainoa vaihtoehtoni oli alkaa kuntoutua. Omahoitajani antoi minun päättää keinot.

Laadin itselleni kansion. Kirjasin siihen, kuinka saisin asiani oikein pieleen. Siitä oivalsin, miten ne voisivat mennä paremmin.

Samaan kansioon listasin itselleni ohjeita, mitä teen, kun masennun, ahdistun tai saan pakko-oireita. Neuvoin itseäni piirtämään tunnetilastani kuvan, hengittämään syvään ja suuntaamaan ajatukseni muualle.

Kun olin jo jonkin verran kuntoutunut, olisin päässyt pakkaamaan papiljotteja. Hoitajat arvelivat, että se sopisi minulle toimintaterapiaksi.

Jokin minussa nousi vastarintaan. Jos olin onnistunut suorittamaan ylemmän korkeakoulututkinnon, pystyisin enempään. 

"Vaivautuneena professori kehotti minua kirjoittamaan runoja".

Sain mielestäni loistavan idean. Päätin, että teen lisensiaattityön omasta hoidostani.

Olin vielä Kellokoskella potilaana, kun menin Helsingin yliopistoon tapaamaan professoria. On vaikea kuvata hänen tyrmistystään, kun esitin aikomukseni. Vaivautuneena professori kehotti minua lisensiaatti­opintojen sijaan kirjoittamaan runoja tai päiväkirjaa.

En luovuttanut, koska omasta mielestäni olin ihan kunnossa. Kauas näkyi, että en ollut.

 

PALASIN YLIOPISTOLLE aina uudestaan. Vein luettavaksi kirjoittamiani esseitä, ja professori oli joka kerta yhtä kiusaantunut.

Nyt ymmärrän häntä hyvin. Löysin jokin aika sitten ensimmäiset kirjoitelmani, ja ne olivat järkyttäviä.

Luultavasti professori kuitenkin huomasi, kuinka kovasti­ yritin, koska vähitellen hän antoi periksi. Hän myös todella luki esseeni eikä vain työntänyt niitä pöytälaatikkoon. Kerran vein taas 70-sivuisen nivaskan, jossa olin käynyt läpi psykiatrista hoitoa käsitteleviä tutkimuksia ja verrannut niitä kokemaani. Yllättäen professori sanoi, että tämä toimii. Tästä voi tulla lisensiaattityö.

Sosiaalityön alaan kuuluva lisensiaattityöni valmistui vuonna 2005.

Sen jälkeen olin projektitutkijana Mielenterveyden keskusliitossa. Neljä vuotta sitten päätin tehdä vielä väitöskirjan. Jätin sen tarkastettavaksi keväällä.

Kesällä 2006 matkustin opiskeluaikaisen ystäväni kanssa tapaamaan hänen poikaansa Englantiin. Kuva on Scarboroughista.

 

Ihmisarvo ei ole kiinni siitä, pakkaako papiljotteja vai kirjoittaako väitöskirjaa. Minulle tutkimuksen tekeminen on silti ollut oikea keino kuntoutua. Sain keskittää ajatukseni vaativaan työhön. Heti kun uskoin pystyväni siihen, aloin päästä eteenpäin henkisesti.

Ajattelen, että psykiatrisessa hoidossa pitäisi etsiä jokaisen sairastuneen kanssa hänen vahvoja puoliaan ja rohkaista käyttämään niitä. Diagnoosista tulee helposti potilaan identiteetti, johon liittyy paljon häpeää.

Lisensiaattityön ja väitöskirjan avulla olen pystynyt rakentamaan tarinani uudelleen. Olen ollut sekä tutkija että tutkimuksen kohde. 

 

PITKÄ AIKA SAIRAALASSA ei enää tunnu hukkaan heitetyltä. Se on saanut uuden merkityksen, kun olen voinut käyttää kokemuksiani tutkimukseni pohjana.

Jatko-opinnot ovat tuoneet minulle töitä, joissa tietoni tulevat toistenkin hyödyksi. Olen ollut koordinaattorina Mielen avain -hankkeessa, jossa on koulutettu mielenterveyden kokemusasiantuntijoita. Se on vahvistanut minua entisestään.

Väitöskirjaa tehdessäni sain lisäksi selville, että skitsofrenia-diagnoosini oli ollut väärä. Useissa sairaskertomuksissa toistui hoitajien tai lääkäreiden merkintä ”ei avointa harhaisuutta” tai ”ei psykoottisuutta”. Olin aina epäillyt, ettei minulla ole skitsofreniaa, ja merkinnät vahvistivat epäilyäni.

Olin aloittanut lisensiaattityöni jälkeen uuden psykoterapian. Tulin terapeuttini kanssa siihen tulokseen, että kärsin dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Siinä mieli torjuu syvästi traumaattiset muistot siirtämällä ne tietoisuuden ulkopuolelle. Sairastunut ei pysty yhdistämään ajatuksiaan ja muistojaan.

Muistikatkot ja tunteeni siitä, että en ole kosketuksissa itseeni tai toisiin, saivat selityksen. Ne olivat tyypillisiä dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireita. Väärän diagnoosin takia sairauteni oli pitkittynyt, koska psykoosilääkkeet eivät auta dissosiaatiohäiriöön. 

Terapian myötä paraneminen alkoi näkyä jopa ulospäin. Monet tuttavani eivät aluksi tunnistaneet minua.

 

MUIHIN LUOTTAMINEN on ollut minulle aina vaikeaa. Olen ollut niin rikki, että olen vältellyt ihmisiä. Samalla kun aloin saada yhteyden itseeni, pystyin vähitellen solmimaan suhteita myös toisiin. Nyt minulla on ystäviä, joita tapaan säännöllisesti. Myös veljeni perheestä on tullut läheinen.

Lääkkeitä en enää käytä, ja terapiakin on päättynyt. Terapeuttini tavallaan opetti minut uimaan. Kun hän oli varma, että pysyn pinnalla, uskaltauduin veteen.

Jos olisin satuolento, olisin Prinsessa Ruusunen. Nukuin tuhat vuotta ja heräsin.

Kun keväällä olin jättänyt väitöskirjani tarkistettavaksi, ostin itselleni lahjaksi kameran. Nyt saatan kulkea tuntikausia kuvaamassa. Etsin luonnosta yksityiskohtia, jotka ilmentävät sisäistä maailmaani.

Tunnen olevani elossa, oma itseni ja jalat maassa.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2014.

 

Keravalainen Päivi Rissanen väittelee 13.11.2015 kello 12.15 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Toivoton tapaus? - Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta". Väitöstilaisuus pidetään yliopiston päärakennuksessa, sali 1, Fabianinkatu 33.

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivän haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Tilaajille
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.

Hirviniemien pöydässä ei kysellä, ketkä ovat sukua. Kaikkia autetaan mutta ensin syödään.

Jos tämä olisi kohtaus tv-sketsistä, näin se menisi. Otsikko olisi Hirviniemen perhe kokoontuu haastatteluun.

Äiti Erja Hirviniemi, 62, astuu huoneeseen. Naputtelee tullessaan tekstiviestiä....