Päivi Rissanen kiersi vuosia potilaana psykiatrisissa sairaaloissa. Vuonna 2015 hän jätti tarkastettavaksi väitöskirjan hoidostaan.

Käytävän kummassakin päässä oli ovi. Molemmat olivat lukossa, eikä minulla ollut avainta. Kävelin käytävää edestakaisin, pysähtymättä. Pelko hulluksi tulemisesta kasvoi kasvamistaan.

Sitten huomasin, että enää hullummaksi en voi tulla. Olin jo suljetulla osastolla.

Ensimmäisen kerran jouduin psykiatriselle osastolle 28-vuotiaana keväällä 1994. Siitä alkoi seitsemän vuotta kestänyt sairaalakierre.

Minun on vaikea nimetä kohtaa, josta tieni lähti viemään kohti mielisairaalaa. Olin jo lapsena arka, ja minun­ oli vaikea löytää ystäviä. Ainakin osittain se johtui siitä, että perheemme muutti monta kertaa ja kaverini vaihtuivat.

 

KOULU OLI MINULLE sinnittelyä alusta loppuun. En oppinut kertotaulua enkä hahmottanut kellonaikoja. Kaikki johtui lukihäiriöstä, mutta en tiennyt, että minulla on sellainen. Päättelin, että minun täytyy olla tyhmä. Pelkäsin sen paljastuvan muille.

Sairauteni alkoi varmaan itää yksinäisyydestä ja alemmuudentunteesta, joista kärsin jo lapsena. Minulta puuttui vahva itsetunto, jonka avulla olisin voinut säilyä ehjänä. Yläasteella oireilin jo niin, että en pystynyt syömään ahdistuksen takia.

Koulukuva on otettu seitsemännellä luokalla, jonka kävin Kalevan yläasteella Keravalla. Se oli jo kuudes kouluni.

 

Kaikesta huolimatta pyrin lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa. Samaan aikaan, kun edelleen pelkäsin olevani tyhmä, ymmärsin toisaalta, ettei älyssäni ollut vikaa. Yllättäen tulin valituksi opiskelemaan sekä Tampereelle että Helsinkiin. Valitsin Helsingin.

Yliopisto sopi minulle. Sain opiskella omaan tahtiini ja aika paljon omissa oloissani. Itsetuntoni vahvistui, mutta lapsesta saakka kokemani vierauden tunne ei hellittänyt. 

Tunsin koko olemiseni erikoisella tavalla. En ollut yhteydessä ympäröivään maailmaan enkä toisiin ihmisiin. Olin jopa itseni kanssa kummallisella tavalla ristiriidassa ja eri paikassa. Sanoin usein, etten pysty ajattelemaan. Kun luin tenttiin, en ymmärtänyt, mitä luin. Kun vastasin tenttikysymyksiin, en tiennyt, mitä vastasin. Valmistuin silti erinomaisin arvosanoin.

 

PÄÄDYIN SUORAAN KORTISTOON, koska valmistuin pahimman laman aikaan. Sain kuitenkin sijaisuuksia sosiaalitoimistoista. Olisin halunnut auttaa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä, mutta aika ei riittänyt edes kuuntelemiseen. Yritin tosissani, mutta en jaksanut.

"Olin niin väsynyt, että menin lepäämään kesken syömisenkin."

Päätin hakeutua terapiaan ja uskoin, että pärjään sen avulla. Toisin kävi. Kun läheinen ystäväni kuoli yllättäen, romahdin täysin. 

Olin niin väsynyt, että minun­ oli mentävä lepäämään kesken syömisenkin. Nukahtelin myös mielenterveyshoitajan vastaanotolla.

Tämän epänormaalin väsymyksen takia jouduin psykiatriselle osastolle. Sen jälkeen en voinut enää uskotella,­ että olin vain rasittunut kovasta työtahdista tai masentunut ystäväni kuolemasta.

"Halusin kuolla, mutta en halunnut tappaa itseäni."

Minusta tuli psykiatrinen potilas, jolle lääkärit antoivat diagnooseja: Masennus. Psykoosi. Epävakaa persoonallisuus. Ja lopulta skitsofrenia.

Psykiatriset diagnoosit ovat raskaita. Olin pelännyt paljastuvani epänormaaliksi, ja nyt pelko kävi toteen. Minusta tuntui, että olen kokonaan viallinen. Olin kyllä hyvin sairas, mutta en mielestäni hullu.

Halusin kuolla, mutta en halunnut tappaa itseäni. Otin kymmeniä kertoja yliannoksen lääkkeitä, mutta menin aina itse vatsahuuhteluun. 

 

MIELISAIRAALA ON PETOLLINEN. Se on turvallinen, mutta monella tavalla vankilan kaltainen. Ovet ovat lukossa, ja ikkunat aukeavat vain kolme senttiä. Vaikka kaikki tehdään sairastuneen turvallisuuden takia, hoitajilla on valtaa, johon potilaan on suostuttava. Jollain muulla on avain ja päätösvalta, saanko mennä kant­tiiniin.

Silti potilaan rooliin tottui. Siinä oli helpotkin puolensa. Kotona ruoka ei tullut itsestään lautaselle eivätkä puhtaat vaatteet viikattuina sängyn viereen. Jossain vaiheessa en uskaltanut käyttää kotona edes hellaa, koska pelkäsin unohtavani sen päälle.

Minulle kävi niin kuin monille muillekin. Vaikka en halunnut olla mielisairaalassa, palasin sinne itse yhä uudestaan. Opin, että aina kun elämä kävi vaikeaksi, saatoin mennä sairaalaan. Seitsemän vuoden aikana  olin siellä hoidettavana yli neljäkymmentä kertaa.

Kesällä 2000 olin taas Kellokosken sairaalassa ja näytti siltä, että jäisin sinne vuosiksi. Hoitaja valvoi minua ympäri vuorokauden, koska yritin jatkuvasti vahingoittaa itseäni. 

Jälkikäteen hoitajat ovat kertoneet, että minut oli luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi. Olin lisäksi hankalan maineessa, eikä kukaan halunnut minua potilaakseen. Yhtenä hetkenä olin yhteistyökykyinen, minuutin päästä suunniltani. Saatoin raivota siitä, että minulle­ ei kerrottu asioita, vaikka niistä oli kerrottu.

Hoitajat epäilivät, että teeskentelin tahallani huonomuistista. Tosiasiassa minulla oli muistikatkoja, mutta sen sain selville vasta myöhemmin.

Pelkäsin putoavani syvemmälle psykoosiin, vaikka olin jo hyvin syvällä. Näin hirviöitä, jotka tuntuivat todellisilta­ ja kammottavilta, vaikka  tiesin, että ne eivät olleet totta.
 

MINUN OLI PAKKO katsoa totuutta ensimmäistä kertaa,­ kun sain taas uuden omahoitajan. Hän kysyi suoraan: ”Haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?”
Ymmärsin, että vastuu oli minulla. Sain itse valita, kuinka käyttäisin elämäni.

Se tehosi. Aloin tosissani miettiä.

En halunnut jäädä avuttomaksi potilaaksi, jonka piti­ kysyä, saako mennä ulos, ja kertoa, kauanko aikoo­ viipyä. Siksi ainoa vaihtoehtoni oli alkaa kuntoutua. Omahoitajani antoi minun päättää keinot.

Laadin itselleni kansion. Kirjasin siihen, kuinka saisin asiani oikein pieleen. Siitä oivalsin, miten ne voisivat mennä paremmin.

Samaan kansioon listasin itselleni ohjeita, mitä teen, kun masennun, ahdistun tai saan pakko-oireita. Neuvoin itseäni piirtämään tunnetilastani kuvan, hengittämään syvään ja suuntaamaan ajatukseni muualle.

Kun olin jo jonkin verran kuntoutunut, olisin päässyt pakkaamaan papiljotteja. Hoitajat arvelivat, että se sopisi minulle toimintaterapiaksi.

Jokin minussa nousi vastarintaan. Jos olin onnistunut suorittamaan ylemmän korkeakoulututkinnon, pystyisin enempään. 

"Vaivautuneena professori kehotti minua kirjoittamaan runoja".

Sain mielestäni loistavan idean. Päätin, että teen lisensiaattityön omasta hoidostani.

Olin vielä Kellokoskella potilaana, kun menin Helsingin yliopistoon tapaamaan professoria. On vaikea kuvata hänen tyrmistystään, kun esitin aikomukseni. Vaivautuneena professori kehotti minua lisensiaatti­opintojen sijaan kirjoittamaan runoja tai päiväkirjaa.

En luovuttanut, koska omasta mielestäni olin ihan kunnossa. Kauas näkyi, että en ollut.

 

PALASIN YLIOPISTOLLE aina uudestaan. Vein luettavaksi kirjoittamiani esseitä, ja professori oli joka kerta yhtä kiusaantunut.

Nyt ymmärrän häntä hyvin. Löysin jokin aika sitten ensimmäiset kirjoitelmani, ja ne olivat järkyttäviä.

Luultavasti professori kuitenkin huomasi, kuinka kovasti­ yritin, koska vähitellen hän antoi periksi. Hän myös todella luki esseeni eikä vain työntänyt niitä pöytälaatikkoon. Kerran vein taas 70-sivuisen nivaskan, jossa olin käynyt läpi psykiatrista hoitoa käsitteleviä tutkimuksia ja verrannut niitä kokemaani. Yllättäen professori sanoi, että tämä toimii. Tästä voi tulla lisensiaattityö.

Sosiaalityön alaan kuuluva lisensiaattityöni valmistui vuonna 2005.

Sen jälkeen olin projektitutkijana Mielenterveyden keskusliitossa. Neljä vuotta sitten päätin tehdä vielä väitöskirjan. Jätin sen tarkastettavaksi keväällä.

Kesällä 2006 matkustin opiskeluaikaisen ystäväni kanssa tapaamaan hänen poikaansa Englantiin. Kuva on Scarboroughista.

 

Ihmisarvo ei ole kiinni siitä, pakkaako papiljotteja vai kirjoittaako väitöskirjaa. Minulle tutkimuksen tekeminen on silti ollut oikea keino kuntoutua. Sain keskittää ajatukseni vaativaan työhön. Heti kun uskoin pystyväni siihen, aloin päästä eteenpäin henkisesti.

Ajattelen, että psykiatrisessa hoidossa pitäisi etsiä jokaisen sairastuneen kanssa hänen vahvoja puoliaan ja rohkaista käyttämään niitä. Diagnoosista tulee helposti potilaan identiteetti, johon liittyy paljon häpeää.

Lisensiaattityön ja väitöskirjan avulla olen pystynyt rakentamaan tarinani uudelleen. Olen ollut sekä tutkija että tutkimuksen kohde. 

 

PITKÄ AIKA SAIRAALASSA ei enää tunnu hukkaan heitetyltä. Se on saanut uuden merkityksen, kun olen voinut käyttää kokemuksiani tutkimukseni pohjana.

Jatko-opinnot ovat tuoneet minulle töitä, joissa tietoni tulevat toistenkin hyödyksi. Olen ollut koordinaattorina Mielen avain -hankkeessa, jossa on koulutettu mielenterveyden kokemusasiantuntijoita. Se on vahvistanut minua entisestään.

Väitöskirjaa tehdessäni sain lisäksi selville, että skitsofrenia-diagnoosini oli ollut väärä. Useissa sairaskertomuksissa toistui hoitajien tai lääkäreiden merkintä ”ei avointa harhaisuutta” tai ”ei psykoottisuutta”. Olin aina epäillyt, ettei minulla ole skitsofreniaa, ja merkinnät vahvistivat epäilyäni.

Olin aloittanut lisensiaattityöni jälkeen uuden psykoterapian. Tulin terapeuttini kanssa siihen tulokseen, että kärsin dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Siinä mieli torjuu syvästi traumaattiset muistot siirtämällä ne tietoisuuden ulkopuolelle. Sairastunut ei pysty yhdistämään ajatuksiaan ja muistojaan.

Muistikatkot ja tunteeni siitä, että en ole kosketuksissa itseeni tai toisiin, saivat selityksen. Ne olivat tyypillisiä dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireita. Väärän diagnoosin takia sairauteni oli pitkittynyt, koska psykoosilääkkeet eivät auta dissosiaatiohäiriöön. 

Terapian myötä paraneminen alkoi näkyä jopa ulospäin. Monet tuttavani eivät aluksi tunnistaneet minua.

 

MUIHIN LUOTTAMINEN on ollut minulle aina vaikeaa. Olen ollut niin rikki, että olen vältellyt ihmisiä. Samalla kun aloin saada yhteyden itseeni, pystyin vähitellen solmimaan suhteita myös toisiin. Nyt minulla on ystäviä, joita tapaan säännöllisesti. Myös veljeni perheestä on tullut läheinen.

Lääkkeitä en enää käytä, ja terapiakin on päättynyt. Terapeuttini tavallaan opetti minut uimaan. Kun hän oli varma, että pysyn pinnalla, uskaltauduin veteen.

Jos olisin satuolento, olisin Prinsessa Ruusunen. Nukuin tuhat vuotta ja heräsin.

Kun keväällä olin jättänyt väitöskirjani tarkistettavaksi, ostin itselleni lahjaksi kameran. Nyt saatan kulkea tuntikausia kuvaamassa. Etsin luonnosta yksityiskohtia, jotka ilmentävät sisäistä maailmaani.

Tunnen olevani elossa, oma itseni ja jalat maassa.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2014.

 

Keravalainen Päivi Rissanen väittelee 13.11.2015 kello 12.15 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Toivoton tapaus? - Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta". Väitöstilaisuus pidetään yliopiston päärakennuksessa, sali 1, Fabianinkatu 33.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."