Marko Kilpi luuli tietävänsä kuolemasta kaiken. Sitten kuoli äiti. ”Tajusin, etten tiennytkään kuolemasta yhtään mitään.”
Jo vuosia Marko Kilpi oli pitänyt itseään kuoleman ammattilaisena.
Poliisin työssään hän oli tottunut välittämään omaisille kuolinviestejä, pyörimään ruumishuoneella ja käsittelemään vainajia.
Toisessa ammatissaan, dekkarikirjailijana, hän pohti kuolemaa, tappamista ja murhaajan mielensyövereitä.
”Kuvittelin, että jos jotain tässä elämässä hallitsen, niin kuoleman.”
"Tajusin, etten tiennytkään kuolemasta yhtään mitään."
Sitten, viime joulukuussa, Markon äiti kuoli.
”Tajusin, etten tiennytkään kuolemasta yhtään mitään. Tunsin itseni pohjattoman avuttomaksi. Ammatistani ei ollut mitään hyötyä”, Marko sanoo.
”Pikkupoika sisälläni huusi äidille: miten sinä pystyt minulle näin tekemään? Sinä, jonka piti suojella minua? Hädän hetkellä ensimmäisenä mielessä on äiti. Aikuisellakin. Kun ollaan sodassa tai poliisin hommissa ja henki on vaarassa, on ihan tavallista, että isotkin miehet huutavat äitiä.”
"Minulla on jatkuva hallinnan tarve."
Avuttomuus on tunne, jota Markon on pitänyt harjoitella hyväksymään.
”Olen tyypillinen poliisi, sillä minulla on jatkuva hallinnan tarve. Siksi on ollut vaikea kestää sekin, etten pystynyt aikoinaan suojelemaan omaa lastani koulukiusaamiselta. Vaikka tein kaikkeni, kiusaaminen kesti vuosia.”
Lue uudesta Kodin Kuvalehdestä 6/2018, mitä Marko Kilpi kertoo kuoleman hyväksymisestä, poliisin kuudennesta vaistosta ja avuttomuuden tunteesta, joka valtaa, kun ei pystykään suojelemaan omaa lastaan.
