Poiminta
Lukijat äänestivät tämän jutun Kodin Kuvalehden 7/2017 parhaaksi!
Lapsuuskodin pihalla Lahdessa Nikke muistaa: "Kerran haukuin mutsia apinaksi. Hän osti kaupasta 10 kiloa banaaneita ja käski syödä, kun kerran apinoiden perhettä olemme. Mutsi oli luova mimmi!"
Lapsuuskodin pihalla Lahdessa Nikke muistaa: "Kerran haukuin mutsia apinaksi. Hän osti kaupasta 10 kiloa banaaneita ja käski syödä, kun kerran apinoiden perhettä olemme. Mutsi oli luova mimmi!"

Nikke Ankara miettii aina samaa: onkohan äiti minuun ihan pettynyt? Oli kyse sitten kaljoittelusta kouluikäisenä, räppäriksi ryhtymisestä tai psykoosiin sairastumisesta.

Hei ahku, Niiles tässä soittelee. Mitä kuuluu? Mikä on vointi?”

”Hyvinhän minä voin. Kotosalla olen. Vieläkös sinä sitä musiikkia teet?”

”Sain vähän aikaa sitten valmiiksi Pisamat-sinkun. Se striimasi platinaa.”

”Jaa. No, sehän on mukavaa. Mutta älä enää niin kauheasti kiroile niissä lauluissa.”

Niiles on räppäri Nikke Ankara. Ahku on saamenkielinen nimitys isoäidille.

Ahku on yli 80-vuotias ja asuu Karigasniemellä pienessä mökissä Ylä-Tenon rannalla. 25-vuotias Nikke asuu 1 153,5 kilometrin päässä Lahden keskustassa. Hän on asunut Lahdessa aina.

Kun Nikke soittaa isoäidilleen, häntä hermostuttaa aina vähän.

”Olen aiheuttanut ahkun tyttärelle, siis mutsilleni, niin paljon huolta aikaisemmin, etten ole varma, mitä ahku siitä kaikesta ajattelee.”

Siksi Nikke puhuu ahkulle vuolaasti ja kiireesti musiikista.

"Kas, meikäkin näköjään kasvaa. Lapsena oman huoneen katto tuntui olevan älyttömän korkealla", Nikke sanoo lapsuuskodissaan.
"Kas, meikäkin näköjään kasvaa. Lapsena oman huoneen katto tuntui olevan älyttömän korkealla", Nikke sanoo lapsuuskodissaan.

Ihan oikein meikälle

Matalataivaisena sunnuntai-iltapäivänä 13-vuotias Nikke seisoi ovella vieraita vastassa.

Edellisen yön bileet olivat karanneet käsistä. Kaljapulloja oli heitelty, naapureiden postilaatikoita kaadettu. Kun äiti tuli sairaanhoitajan vuorotyöstä kotiin aamulla, kaikkialla haisi oksennus.

”Mutsin rangaistus oli, että hän kutsui koko korttelin aikuiset kahville. Minun piti laittaa jokaisen takki naulakkoon ja pyytää vuorotellen anteeksi. Se oli nöyrä hetki, luova ratkaisu ja ihan oikein meikälle.”

Bileiden järjestäminen rauhoittui, mutta ei lakannut kokonaan. Ei sellaista perinnettä voinut yhtäkkiä lopettaa. Juhliminen oli aloitettu jo alakoulussa.

11-vuotias Nikke kirjoitti omassa huoneessaan biisejä joka päivä.

Nikke teki kaiken ennen muita. Hän seurusteli koko kuudennen luokan saman vaalean tytön kanssa, jolla oli ujostuttavat vanhemmat. Kun luokkakaverit lähtivät perjantaina koulusta kotiin pelaamaan pleikkaria viikonlopun kunniaksi, Nikke sopi, että tuttu hakija kävisi ostamassa viisi olutta.

”Olin liian nuori sellaiseen. Vanhempien ero vaikutti tosi paljon kaikkeen, kun miehen malli muutti kotoa pois. Sen jälkeen otin mallia viisi vuotta vanhemmasta isoveljestä, jostainhan piti ottaa.”

Avioero hoidettiin aikuisten kesken niin hyvin kuin pystyttiin. Nikke oli eron aikaan yhdeksänvuotias.

”Isoveli tykkäsi bailata ja mennä. Minä halusin mennä perässä. Tappeluista yritin pysyä poissa, ja seurasin niitä enimmäkseen sivusta.”

Oli ainakin kolme Nikkeä.

Ensimmäinen kävi mielellään kavereiden kanssa uimassa Joutjärven rannassa, liukui liaanilla veteen ja nauroi paljon. Sen Niken äiti yleensä näki.

Toinen roikkui isoveljen kintereillä, vaikka tajusi olevansa pelkkä porukan maskotti. Maskotti nauroi, kun pääsi kaljankantajaksi tai jalkapallopeliin mukaan maalitolpaksi. Pallo päähän, auts ja heh!

Kolmas pelkäsi, kun illalla piti kävellä isän luota ostoskeskuksen läpi äidin kotiin. Matkaa oli kilometri. Ravintolan edessä mölisivät humalaiset. Nikke otti vauhtia, keskitti katseen ja juoksi ohi, kotiin omaan huoneeseen.

Kolmatta Nikkeä kukaan ei nähnyt.

Kun Satu Parviainen tunnisti Niken, hän halusi yhteiskuvaan. "Räppääminen on vähän kuin asiakaspalvelijan duunia", Nikke sanoo.
Kun Satu Parviainen tunnisti Niken, hän halusi yhteiskuvaan. "Räppääminen on vähän kuin asiakaspalvelijan duunia", Nikke sanoo.

Mutsit ovat ihmemuijia

Nyt se tapahtuu: meikästä tulee tosi iso räppistara. Olen tehnyt supertuottajan kanssa pari biisiä ja ihan kohta homma räjähtää.

Niin Nikke sanoi äidilleen keväällä 2014 ja laittoi levyn soimaan.

Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laa la la la la laa laa. Mä jätin bossille terveisii, haistapa laa la la la la laa laa. Maapallo pyörii radallaan ja mä laulan laa la la la la laa laa.

”Mutsi oli, että okei ja selvä. Sitten hän alkoi soitella kavereilleen, että meidän Niileksestä tulee kuuluisa.”

”Sehän on mutsien tehtävä: uskoa lapsiinsa satasella ja tukea täysillä. Mutsit ovat ihmemuijia.”

Nikke ja äiti olivat oikeassa. Ensisinkku Perjantai 13. sai kultalevyn, ja sitä on ladattu suoratoistopalvelussa yli kaksi miljoonaa kertaa.

Mutta Nikke ei sanonut bossille, että haistapa. Hän ajoi trukkia vuokravälitysfirmassa, kunnes määräaikainen työsopimus päättyi, riisui työpäivän jälkeen oranssin työpaidan ja turvakengät ja pesi hiet pois.

”Meikälle on aina ollut tosi tärkeää tehdä duunia, että saa ansaittua itse rahat. Vaikka kenenkään ei kyllä pitäisi tehdä töitä pelkästään rahan takia. Pitää olla suurempi palo siihen, mitä tekee, tiedätsä?”

Vain elämää -sarjaan osallistuminen pelotti enemmän kuin mikään koskaan.

Ensimmäiset kappaleensa Nikke kirjoitti vihkoon omassa huoneessaan 11-vuotiaana. Joka päivä, kehnolla käsi­alalla, sivutolkulla riimejä niin, että keskisormeen kasvoi kova patti.

Jos kukaan ei ollut kotona, hän meni eteisen peilin ääreen kokeilemaan, millainen olankohautus näyttäisi hyvältä lavalla. Voisiko lavalla näyttää keskaria? Mutta jos äiti olisi yleisössä!

Omassa huoneessa oli Aku Ankan taskukirjoja sängyllä ja ohuet seinät.

”En tiedä, mitä mutsi ajatteli, kun kuuli riimejäni. Ne olivat tosi hävytöntä pikkupojan uhoa. Sellaista, että kuka haluaa turpaan. Ei siis yhtään järkeä.”

Äiti ei koskaan kommentoinut mitään. Mutta kun äiti kertoi ystävilleen Niken menestyksestä, hänen oli vaikea pysyä tyynesti paikoillaan.

Poika oli löytänyt juttunsa.

Onko kylmä? Tai nälkä?

On melkein mahdotonta kuvailla, millaista on olla psykoosissa. Kun koko maailma on uhkaava ja maailman jokainen ihminen salaliitossa itseä vastaan.

Siltä Nikestä tuntui kymmenen kuukautta ensisinkun ilmestymisen jälkeen.

Eräänä päivänä koti, oma kämppä, muuttui vieraaksi. Lattialla oli ahkun antama matto, ikkunassa ahkun vanhat verhot, keittiössä kaverin äidiltä ostettu mikroaaltouuni. Sitten seinät tulivat lähemmäs, ehkä joku vakoili seinän takana.

Nikke pakeni ulos sukkasillaan ja vietti seuraavat viisi päivää metsissä ja rappukäytävissä. Joku antoi hanskat. Kun vastaan tulevan auton rekisterinumerossa oli yhdistelmä TJ0, Nikke tiesi sen olevan viesti hänelle: Tänään Jäljellä 0 päivää.

Sateli lunta. Kotona äiti odotti, että eteisessä kolahtaisi, poika tulisi.

”Äiti mietti, miten lapsena olin niin iloinen, mutta nyt niin synkkä.”

Studiolla Nikke laulaa: "Alan väsää koval työllä elämääni uusiksi. Joskus vielä nukun yöni selälläni smoothisti."
Studiolla Nikke laulaa: "Alan väsää koval työllä elämääni uusiksi. Joskus vielä nukun yöni selälläni smoothisti."

Kun Nikke sai alakoulussa ainekirjoituksesta huonon numeron, äiti porhalsi opettajan luo.

Miten se, joka kirjoittaa kuusi sivua huikean mielikuvituksellista tarinaa, saa vain vitosen, koska pilkut ja pisteet ovat vähän missä sattuu? Miksi se, joka kirjoittaa sivun verran kuivakkaa jaaritusta, saa ysin, koska kielioppi on oikein? Sehän on älytöntä.

Nyt ei ollut ketään, kenen luokse porhaltaa järjestämään asioita.

Kun Nikke lopulta ilmoittautui poliisille ja pääsi hoitoon psykiatriselle osastolle puoleksitoista kuukaudeksi, äiti itki helpotuksesta.

Kun Nikke itki sairaalassa, äiti kysyi aina kolme asiaa: Onko sinulla kylmä? Onko nälkä? Onko turvaton olo?

Jos jokainen vastaus oli kieltävä, äiti sanoi: huomaathan, kaikki on hyvin, ei ole hätää.

Nikkeä hävetti.

”Mutsi on aina ollut minun puolellani. Sitten aiheutin tuollaisen huolen. Vaikken voinut sille mitään.”

Vai olisinko voinut sittenkin, Nikke miettii. Jos en olisi juhlinut niin rankasti ja nukkunut niin vähän?

Syntyi kappale.

Frendit heitti yksitellen lopeta toi sekoilu, mul meni aika kipee kauan tajuu se. Nyt mul on tavoitteit ja mä haluun ne. Kun nää meikän pahat vuodet kävi ilmi, mutsi sano et elämän pitää olla värifilmi. Ennen se oli usvasta, oon hakemas uutta, mä kehityn koko ajan parempaa suuntaa.

”Olen ajatellut, että olikohan mutsi kamalan pettynyt poikaansa. En ole koskaan kysynyt sitä.”

Mitäpä turhia puhumaan

Jos Nikke istuu isän kanssa saunan lauteilla, he eivät puhu musiikista, vaikka Niken tekisi ehkä mieli. Hän on nyt suositumpi kuin koskaan, Suomen kuuluisimpia räppäreitä.

Isä puhuu mieluummin kalastukseen liittyvistä asioista tai työstään rakennuksilla.

”Faija on jeesannut meikäläistä paljon, muutoissa ja sellaisissa. Hän on Suomi jyrää -tyyppi, jolle duuni on kaikki kaikessa.”

Joskus Nikke miettii, olisiko isä ylpeämpi, jos poika tekisi yhä sellaista työtä, jossa tulee hiki ja jossa kädet likaantuvat.

”Faija on kai ymmärtänyt, että olen aika menestynyt, mutta ei se ole tullut puheeksi.”

Isä osaa korjata pattereita ja viemäreitä ja rakentaa mitä tahansa.

”Ja meikällä on kamala kriisi siitä, etten osaa laittaa uutta lamppua kattoon. Ei ole mitään hajua, mistä katkaistaan virrat ja mistä kiinnitetään.”

Nikkeä alkaa naurattaa.

”Täytyy varmaan menestyä niin hyvin, että voi maksaa jollekin, joka tekee tuollaiset asiat puolestani.”

Saunassa isä kestää kovemmat löylyt kuin Nikke.

Nikke ja isä eivät puhu siitäkään, että Nikke käy terapiassa kerran viikossa tai kahdessa.

”Mitäpä turhia puhumaan.”

”Vaikka on harmi, että jengi vieroksuu terapioita. Asioista kertominen tekisi hyvää kenelle tahansa. Olen kuullut, että Jenkeissä tyyliin kaikki käyvät terapiassa. Psykoosi pakotti pysähtymään. Aikaisemmin kouhotin vain.”

Arkiaamu omassa kodissa on hidas. "Lapsena en osannut näyttää pahaa oloa, enkä ehkä osaa vieläkään. Puran sen biiseihin."
Arkiaamu omassa kodissa on hidas. "Lapsena en osannut näyttää pahaa oloa, enkä ehkä osaa vieläkään. Puran sen biiseihin."

Joskus pelottaa kaikki

Kun Nikke puhuu terapeutin kanssa, hän kertoo aika usein, miten kaikki jännittää. Joskus jo se, että pitäisi mennä kaverin kanssa kiinalaiseen ravintolaan syömään. Tai se, että pitäisi mennä lähikauppaan. Tai astua lavalle kahdentuhannen fanin katsottavaksi ja kuunneltavaksi.

”Oma mieli kehittää pelkoja. Sitten itseään pitää vain rauhoitella. Yritän vähän maastoutua, pidän hupun päässä ja leikkasin irokeesin pois, että näyttäisin tavallisemmalta.”

Joskus Nikkeä pelottaa niin, että on vaikea hengittää.

Silloin Nikke puhuu aika usein äidille. On helpompi jutella, jos äiti tekee samaan aikaan ruokaa. Poronkäristystä, Nikke pyytää.

”Mutsin kanssa on maagista keskustella. Mutsi tolkuttaa, että asioista pitäisi nauttia sillä hetkellä, kun tekee niitä, eikä stressata. Itse jännitän niin paljon, että tajuan vasta jälkeenpäin, miten vitsin siistiä esimerkiksi keikalla oli.”

"On harmi, että terapioita vieroksutaan. Asioista kertominen tekisi hyvää kenelle tahansa."

Vain elämää -sarjan kuvauksiin osallistuminen vähän aikaa sitten pelotti enemmän kuin mikään koskaan. Piti olla kaiken keskellä, ei voinut olla sivussa tai turvallisesti lavalla kaukana muiden edessä.

”Mutta mutsi sanoi, että menet tai kadut. Menin, vaikka ääni ja jalat vapisivat.”

Nikestä tuntuu oudolta ajatella, että äiti ja isäkin voisivat pelätä jotakin. Hehän ovat äiti ja isä, aikuisia.

”Haluaisin osata elää hetkessä ja viisaasti, kuten mutsi ja faija.”

Aina vähän yksinäinen

Arki on tällaista: herääminen vasta aamupäivällä, koska psykoosiin määrätty lääkitys väsyttää. Kahvin keittely. Siirtyminen sohvalle tietokoneen ja telkkarin ääreen. Miettiminen, että mitä tänään tekisi. Iltapäivällä ehkä pari tuntia kavereiden kanssa pleikkarin pelaamista. Jossain välissä uusien kappaleiden kirjoittamista.

”Päivisin on aika yksinäistä, kun kaverit ovat duunissa.”

Koti on hiljainen. Nikke syö chilitonnikalaa suoraan purkista ja kastelee kukan. Verhot ovat ikkunan edessä. Kotikadulta näkyvät Lahden hyppyrimäet.

Viikonloppuisin ovat vuorossa Eurajoki, Kokkola, Lohja, Kotka, Savonlinna, Kuusamo, fanit kaikkialla pyytämässä yhteiskuvia ja nimmareita.

Sekin on joskus aika yksinäistä.

”Oikeastaan olen ollut aina vähän yksinäinen.”

Yläasteikäinen Nikke seisoi jouluna olohuoneessa ja katsoi koristeltua kuusta. Äiti oli töissä, isä uuden tyttöystävänsä kanssa ja isoveli jossakin. Kotikatu Möysän kaupunginosassa oli hiljainen. Tuntui, että kaikissa muissa taloissa perhe oli kotona ja koossa.

”Kelasin, että jouluaatto yksin himassa, on tämä aika perseestä.”

Vaikkei äiti voinut työvuoroilleen mitään. Vaikka illalla paketista paljastui Taru Sormusten herrasta -pleikkaripeli ja konvehtirasia.

Niiles makasi sängyssä ja kuunteli, kuinka äiti ja ahku juttelivat saameksi.

Joskus Nikke miettii, millaista elämä on sitten, kun on äidin ikäinen, vähän päälle viisikymppinen. Jos saisi yhä tehdä musiikkia, itselle tai muille, kaikki olisi hyvin.

”Sanon suoraan, että haluan olla Suomen isoin artisti. Ehkä asun silloin suuremmissa ympyröissä, Helsingissä tai Tampereella.”

Ehkä olisi oma talo. Talossa olisi studio, jossa laulaa, ja nurmikko, jota leikata.

”Autoista, bling blingistä ja Rolexeista en niin välitä. Kun olen miljonääri, jeesaan perhettä ja kavereita, koska he ovat jeesanneet minua.”

Nikke jeesaa heitä jo nyt.

”Kaksi lasta voisin ottaa talon lisäksi. Pojan ja tytön, niin saisi kokea molemmat. Vaikka poikaa toivon vähän enemmän. Tytön kanssa olisin hukassa ja ylisuojeleva.”

Tyttöystävistä on vuosien mittaan ollut Nikelle paljon päänvaivaa.

Kun Nikke tapasi ensimmäistä kertaa tuottajansa Henkka Lanzin, hän tunsi "järjetöntä kunnioitusta".
Kun Nikke tapasi ensimmäistä kertaa tuottajansa Henkka Lanzin, hän tunsi "järjetöntä kunnioitusta".

Ihan rakas riiviö

En halua sinun vielä lähtevän aikuisten huolimaailmaan, äiti sanoi, kun Nikke halusi muuttaa pois kotoa 16-vuotiaana.

Ehdit myöhemminkin, äiti jatkoi. Elämäsi ei tule enää ikinä olemaan yhtä helppoa kuin nyt, kun asut äidin kanssa.

Äiti oli oikeassa. Yleensä äiti on aina oikeassa.

”Eniten kaduttaa, miten hirveä olen ollut. Mutsi on ollut elämäni tärkein tyyppi ja olen ollut hänelle ilkeä.”

Nikke on läimäytellyt ovia, murjottanut, kitissyt, rähjännyt ja valehdellut.

”On kai lasten yleinen huoli, että tuottaako vanhemmilleen pettymyksen, kun en ole vieläkään päässyt siitä ajatuksesta eroon.”

Siksi Nikke soittelee äidille ja ahkulle. Hän haluaa pyytää anteeksi ja kertoa, että välittää, vaikkei koskaan saakaan sanotuksi sitä suoraan.

"Haluaisin osata elää viisaasti, kuten mutsi."

Puhelimessa Nikke muuttuu jälleen pieneksi Niilekseksi, joka lensi äidin kanssa Karigasniemelle tapaamaan ahkua. He kiipesivät yhdessä Ailigas-tunturille ja juoksivat kilpaa pitkin tietä, jolla harvoin kulki autoja. Ahkulla oli moottorikelkka.

Kun Niiles makasi illalla sängyssä, hän kuunteli, kuinka äiti ja ahku juttelivat saameksi. Niiles ei oppinut saamen kieltä, mutta sanojen rytmi tuli uniin.

Jos ahkun pitäisi kuvailla tyttärenpoikaansa, hän sanoisi, että kunnon riiviö, Nikke arvelee.

Äiti puolestaan sanoisi, että poika on sellainen, joka jättää jäljen ihmisiin.

”Ehkä he molemmat sanoisivat myös, että olen ihan rakas.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2017.

Nikke Ankara

25-vuotias Lahdessa asuva rap-artisti on oikealta nimeltään Niiles Hiirola. Nikke kokoaa parhaillaan toista albumiaan ja on mukana 21.4. alkavassa Vain elämää -sarjassa.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti