Riitta, 33, hoiti jo 10-vuotiaana muistisairasta isäänsä – nyt aviomies on Riitan omaishoitaja: ”En aina edes muista pyörätuoliani”

"Kun äiti kävi meillä kylässä, hän harjasi mielellään hiuksiani. Paksuun tukkaani oli varmaan hänestä kiva tehdä kampauksia.

Sitten äiti lähti taas omaan kotiinsa. Isä keitti minulle kaakaota ja lämmitti maidon kattilassa varovasti, ettei se kiehu yli.

Aloimme asua isän kanssa kahdestaan, kun täytin kolme vuotta. Se oli isän päätös. Äidillä oli alkoholiongelma.

Äiti oli 20-vuotias, kun synnyin. Isä oli 55. Ikäero oli suuri. En tiedä, miksi he päätyivät hetkeksi yhteen. Suoraan sanottuna olen tainnut olla yhden illan jutun seuraus. Se ajatus ei ole koskaan surettanut tai hävettänyt, koska isä on rakastanut minua niin paljon.

Äiti ei käynyt meillä kovin monta kertaa. Jos hän oli humalassa, isä ei avannut ovea."

Ei hätää, isä hoitaa

"'Tyttö tarvitsee rintaliivit, neuvoisiko joku? Minä en ymmärrä sellaisista hölkäsen pöläystä.'

Muistan isän kommentin vieläkin.

Olin jo alakoulussa rintava. Isä vei minut kodin lähelle Helsingin Kontulan ostoskeskuksen vaatekauppaan ja pyysi myyjiltä apua. Kaupassa tuntui hämilliseltä mutta samalla siltä, että minulla ei ole mitään hätää. Isä hoitaa ja jos ei osaa jotakin, kysyy neuvoa.

Rintaliivit löytyivät, valkoiset B-kupit, ja vähän myöhemmin terveyssiteet.

Rintaliivit löytyivät, valkoiset B-kupit, ja vähän myöhemmin terveyssiteet.

Isä ei koskaan ottanut sylin tai sanonut, että tykkää minusta. Hän oli sellainen jäyhä, perinteinen mies. Mutta hän osti minulle aika paljon barbeja ja kaveripiirin ensimmäisen Nintendon - ne olivat siihen aikaan tosi kalliita.

Se oli isän tapa kertoa rakkaudesta. Muitakin tapoja oli.

Isä osti kouluun uudet luistimet. Hän istui kevätjuhlassa takapenkissä ja sanoi, että hyvinhän se esitys meni.

Ostimme yhdessä jaffaa kaupasta lauantaisin ja menimme illalla saunaan. Tykkäsimme saunomisesta. Isä määräsi, että kotiin on tultava viimeistään iltaseiskaksi.

”Olen aina tiennyt, että isä ilahtui, kun synnyin.”

Isä oli jo silloin sairauseläkkeellä linja-autonkuljettajan töistä, joten hänellä riitti aikaa minulle.

Isä selitti, että äiti juo liikaa eikä siksi voi asua kanssamme. En ihmetellyt asiaa. Se oli minulle tavallista elämää. Isä ei koskaan puhunut äidistä arvostellen tai haukkuen."

Vieraammat kaverit kysyivät joskus, asunko isoisäni kanssa. Vastasin, että ei kun isän.

Ei siitäkään enempää puhuttu. Jostain syystä olin mieluiten kavereiden kanssa ulkona, en meillä kotona.

Kun olin yhdeksän, istuin taas kaverin kanssa kotipihan keinuissa. Emme enää sen ikäisinä keinuneet mutta juttelimme. Minulla oli uudet lenkkarit jaloissa.

Minua ei itkettänyt, vaikka isä itki. Sanoin vain, että onpa ikävää. En itkenyt hautajaisissakaan.

Äidin kihlattu käveli pihalla meille päin ja näytti surulliselta. Lähdin hänen mukaansa kotiin. Sisällä hän kertoi, että äiti oli jäänyt auton alle suojatiellä.

Minua ei itkettänyt, vaikka isä itki. Sanoin vain, että onpa ikävää. En itkenyt hautajaisissakaan.

Kuulostaako se kamalalta? Toivon, että ei. Äiti oli niin etäinen, etten osannut surra."

Jo kymmenvuotiaana isän hoitajana

"Isä sairastui Alzheimerin tautiin, kun olin kymmenen. Tai ehkä jo aikaisemmin, ei ole yhtä käännekohtaa.

Ensin isä oli vain hetken etäinen, vähän kuin omissa ajatuksissaan, vaikka puhuin hänelle. Sitten hän oli taas sama isä kuin aina ja kysyi, onko nälkä.
Vähän myöhemmin isä alkoi pissata minne sattuu, kun ei löytänyt vessaa. Yöllä hän karkasi hortoilemaan samoille pihoille, joilla minä leikin päivisin.
Siivosin pissan rätillä ja kävin etsimässä isää. Naapurissa asui muutama ystävällinen nainen, joille soitin joskus. He lähtivät etsimään isää kanssani.

Toisinaan he antoivat minun jatkaa unia, menivät itse ulos ja palauttivat isäni kotiin.

Elämässä oli paljon hyviä, iloisia asioita: ratsastustunteja, oma perhoskoira Roope, kimallekyniä ja kolmivaihteinen pyörä, jolla ajoin ostarille kavereiden kanssa.

Pistin isän pyjamanhousut pesukoneeseen. Pakkasin repun ja lähdin kouluun.

En voi sanoa, että olisin ollut tilanteesta kamalan huolissani. Ehkä lapsi osaa ottaa ikävätkin asiat aika arkisina, jos häntä ei pelota. Minun ei koskaan tarvinnut pelätä isää.

Elämässä oli paljon hyviä, iloisia asioita: ratsastustunteja, oma perhoskoira Roope, kimallekyniä ja kolmivaihteinen pyörä, jolla ajoin ostarille kavereiden kanssa.

Tietysti mietin välillä, mitä tapahtuu, jos isä menee huonommaksi. Se ajatus ei koskaan jatkunut kovin pitkälle, sillä en halunnut miettiä sellaista.

Nykyään ihmettelen eniten, mikseivät naapurit ilmoittaneet lastensuojeluun, että meillä tarvitaan apua. Ehkä he eivät halunneet rikkoa perhettä, koska näkivät, kuinka kiintyneitä olimme toisiimme.

”Kun pääsin ripille, isä ei enää tunnistanut minua kovin usein.”

Sosiaalityöntekijät odottivat eteisessä, kun tulin kuudennen luokan toukokuussa koulusta. Heitä oli kaksi ja he sanoivat, että pakkaa jotakin mukaan, pitää lähteä.

Edellinen ilta oli ollut ihan tavallinen. Olin tehnyt läksyt ja ruuaksi nakkikastiketta ja vienyt koiran iltalenkille.

Isä istui keittiönpöydän ääressä eikä katsonut minua. Hän oli itse soittanut jonakin selkeämpänä hetkenä sosiaalitoimistoon ja sanonut, ettei enää pysty hoitamaan minua.

Aloin itkeä vasta, kun minulle sanottiin, että koira pitää lopettaa, koska sitä ei voi ottaa lastenkotiin.

Oli varmasti ihan kamalaa myöntää, että pää ei pelaa eikä oman lapsen kanssa pärjää.

En ymmärtänyt yhtään, mitä tapahtuu. Aloin itkeä vasta, kun minulle sanottiin, että koira pitää lopettaa, koska sitä ei voi ottaa lastenkotiin. Roope oli paras ystäväni.

Pakkasin vähän vaatteita ja sanoin isälle, että heippa."

Isää oli kevyt työntää pyörätuolissa

"Lastenkoti oli muutaman kilometrin päässä vanhasta kodista. Meitä oli siellä noin kaksitoista 7–20-vuotiasta.

Sinä keväänä en mennyt enää kouluun. Seuraavana syksynä menin yläasteelle. Sain ostaa uuden repun.

Elämä sujui niinkin. Olen aina tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa, ja lastenkodissa näki kaikenlaista. Monet asukkaat halusivat kertoa minulle asioitaan. Olin vähän kuin yleinen psykologi.

Toisinaan jouduin vain toistelemaan: muistatko sinä, että olen Riitta, sinun tyttäresi?

Isä pääsi asumaan palvelutalon dementiaosastolle tien toiselle puolelle. Sinne sai mennä koska tahansa, ja kävin isän luona ainakin kaksi kertaa viikossa. Joskus vein hänet ulos. Isää oli aika kevyt työntää pyörätuolissa.

Jos saimme yhteisestä jutusta kiinni, juttelimme. Toisinaan jouduin vain toistelemaan: muistatko sinä, että olen Riitta, sinun tyttäresi? Silloin emme paljon puhuneet, mutta katselin isää tarkasti.

Välillä olin isälle vihainen, vaikka tiesin, ettei hän voi tilanteelleen mitään. Mikset vastaa? Mikset kuuntele?

Rippijuhliini isä ei enää jaksanut tulla. Konfirmaation jälkeen menin hänen luokseen ja meistä otettiin valokuvia. Näytin isälle ruusujani.

Isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Silloin surin ensimmäisen kerran. Yhtäkkiä iski ymmärrys, että olen ihan yksin.

Isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Silloin surin ensimmäisen kerran. Yhtäkkiä iski ymmärrys, että olen ihan yksin. Lastenkodin kaverit ja henkilökunta halasivat, mutta työnsin heidät kauemmas."

"Kun Emil syntyi, olisin halunnut heti soittaa isälleni ja kertoa uutisen. Häntä olisi ehkä kutsuttu ukiksi", Riitta sanoo. Riitan takana seisoo Sami ja Samin vieressä hänen poikansa Tomi.

Vaarin vuoro pitää huolta

"Ilman vaaria en olisi pärjännyt. Kun itkin, että nyt olen orpo, ajattelin aina hetken päästä, että onhan minulla vaari.

Vaari on äidin isä. Äiti kasvoi lastenkodissa ilman vanhempiaan kuten minäkin, mutta kun isä meni huonoon kuntoon, vaari alkoi pitää minuun yhteyttä. Tiesin vaarin olemassaolosta aikaisemminkin, mutta hän seuraili silloin elämääni etäältä.

Kun kaverit lähtivät viikonloppuina kaupungille rälläämään, minä halusin matkustaa junalla vaarin luo Juupajoelle.

Vaari oli asemalla vastassa autollaan. Kävimme kaupassa, teimme ruokaa ja touhusimme omiamme. Minä olin koiran kanssa ulkona, ja vaari korjaili vanhoja autojaan.

Se oli turvallista yhdessä olemista.

En lapsena tai nuorena ajatellut, että olisipa minulla oikea koti ja oikea perhe. Mielestäni minulla oli ne molemmat.

17-vuotiaana muutin vaarin luokse kokonaan. Asuin taas iäkkään miehen kanssa kahdestaan. Minulla oli oma huone yläkerrassa, ja aloin opiskella matkailualaa.

En lapsena tai nuorena ajatellut, että olisipa minulla oikea koti ja oikea perhe. Mielestäni minulla oli ne molemmat."

Samilta ei tarvitsisi ikinä piilotella mitään

"Tapasin mieheni Samin Suomi24-deittipalstalla. Ensimmäiset treffit olivat heinäkuussa 2011 Tampereen Keskustorilla. Heti tuli tunne, että nyt se oikea löytyi! Sami oli rauhallinen ja puhelias.

Juttelimme Sokoksen kahvilassa. Huomasimme arvostavamme elämässä samoja asioita, maanläheisyyttä ja ihmisten sisäistä kauneutta. Sami kertoi, että hänellä on ala-asteikäinen poika, mutta minua se ei haitannut yhtään. Olen aina ollut lapsirakas.

Siinä höpötellessämme olin kuitenkin peloissani. Minulla oli todettu suolistosairaus Crohnin tauti, ja olin saanut ohutsuoliavanteen neljä vuotta aikaisemmin.

Treffien jälkeen lähetin Samille tekstiviestin: 'Tykkään olla kanssasi, mutta nyt on pakko paljastaa, että minulla on avanne. Jos et tiedä, mikä se on, niin etsi netistä.' Asia tuntui niin kamalalta, etten pystynyt selittämään sitä itse.

Tiesin, ettei minun tarvitsisi ikinä piilotella Samilta mitään.

Kun Sami vastasi, että mitäs yhdestä avanteesta, tiputin puhelimen lattialle ilosta. Tiesin, ettei minun tarvitsisi ikinä piilotella Samilta mitään.

Halusin parisuhdetta eniten siksi, että saisin lapsia. Sami oli samoilla linjoilla. Ofelia syntyi keskosena kahdeksan kuukautta ensitapaamisemme jälkeen, ja Emil reilu vuosi myöhemmin."

Liikuntakyky ei ole äitiyden mittari

"Minulle on sanottu leikkipuistossa, että ihanaa, kun olen saanut lapset ennen kuin jouduin pyörätuoliin.

Noin vain, vieraat äidit, kun lapset leikkivät vieressä.

Itse en aina edes muista pyörätuoliani.

Crohnin taudin lisäksi minulla on sidekudossairaus Ehlers-Danlosin syndrooma. Raskauksien aikana kivut pahenivat, joten sain pyörätuolin vuonna 2014.

Vuosi sitten jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Uudelleenkoulutus ei auttanut, selkä ei kestänyt. Aikaisemmin työskentelin siivousalalla ja henkilökohtaisena avustajana.

Minusta hyvän äitiyden mittari ei ole liikuntakyky.

Minusta hyvän äitiyden mittari ei ole liikuntakyky.

En ole koskaan surrut tosissani sitäkään, että sairauteni saattavat periytyä Ofelialle ja Emilille. Minulle riittää, kun mietin, olisinko itse halunnut jäädä syntymättä.

Vastaus on yksinkertainen: ikinä ei ole tuntunut siltä."

Voin valita iloisen tarinan

"Ihminen voi valita, millaisena tarinana elämänsä näkee. Tiedän, että minulla olisi ainekset surulliseen tarinaan. Miksi näkisin sellaisen, kun voin valita myös iloisen?

Sami jäi omaishoitajakseni rakennusalalta, kun vointini huonontui. Lisäksi avustaja käy joka päivä. He auttavat vessaan ja sänkyyn, siivoavat ja käyvät kaupassa.

Huonoina päivinä makaan pedissä aamusta iltaan, mutta hyvinä voin tehdä aika paljon. Voin peitellä Ofelian sänkyyn ja lukea Emilille Puuha-Peteä.

Sami on Riitan omaishoitaja. ”Kun rakastaa toista, ei laske, kumpi kantaa parisuhteessa enemmän vastuuta”, Riitta sanoo

Voin kaataa heille lasiin maitoa ja vetää hupparin vetskarin ylös. Voin nauraa miehen kanssa kippurassa sohvalla, kun katsomme telkkarista
Salatut elämät.

Kerran kuukaudessa lähetän Samin viettämään poikien iltaa kavereidensa kanssa. Välillä pitää oikein käskyttää, että hän malttaisi rentoutua.

Joskus pelkään Samin ajattelevan, että minusta on vain haittaa. Jos hän lähtisi, en pärjäisi arjessa.

Joskus pelkään Samin ajattelevan, että minusta on vain haittaa. Jos hän lähtisi, en pärjäisi arjessa. Lapset pitäisi ehkä ottaa huostaan. He kokisivat saman kuin minä ja äitini.

Mutta kenelle tahansa voi tapahtua jotakin, vaikka tippua kattotiili päähän kesken päiväkävelyn. Etukäteen on turha surra.

Omaishoitajan palkasta Samille jää kuukaudessa käteen 330 euroa ympärivuorokautisesta työstä. Lisäksi perheen tuloina on eläkkeeni. Vuokran jälkeen ruokaan ja muihin menoihin jää parisataa euroa.

Kyllä se riittää.

Jos jostain tupsahtaisi tuhat euroa ylimääräistä, en tiedä, mihin käyttäisin sen. Meillä on kaikkea. En ole sen tyylinen, että haaveilisin autosta tai makailusta etelän palmujen alla.

Sekin on onnellisuutta, ettei ole tarvetta haaveilla suuria.

Sekin on onnellisuutta, ettei ole tarvetta haaveilla suuria.

Ehkä lähtisimme kylpylään koko perhe. Lilluisimme kunnolla. Jos isä eläisi, ottaisin hänet mukaan. Tarjoaisin hieronnan ja pippuripihvin. Antaisin lapseni hänelle syliin. Se olisi minun tapani osoittaa isälle rakkautta."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2017.