Marko asuu Vantaalla kihlattunsa Tiinan  sekä Kerttu ja Niilo -kissojen kanssa ja työskentelee kehitysvammaisten lasten ryhmäkodissa.
Marko asuu Vantaalla kihlattunsa Tiinan sekä Kerttu ja Niilo -kissojen kanssa ja työskentelee kehitysvammaisten lasten ryhmäkodissa.

”Perusarki on niin ihanaa, että en haaveile mistään erityisestä. Kun olin masentunut, mietin usein, että voi kun saisin elää ihan tavallista elämää. Nyt saan”, Marko sanoo.

”Tammikuussa 2018 ajoin terveysasemalle, jossa oli matalan kynnyksen mielenterveyspiste. En ollut saanut nukuttua kuukauteen ja olin salannut sen avovaimoltanikin.

Töissä sairaanhoitajana olin auttanut muita, mutta itsestäni en osannut pitää huolta.

Jäin sairauslomalle. Olin lukossa. Mikään ei liikahtanut sisälläni, vaikka järki sanoi, että nyt pitäisi tuntea.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hyvä esimerkki on maailman paras elokuva Vihreä maili, joka kertoo kuolemaantuomittujen viimeisistä hetkistä. Nykyään en voi katsoa sitä itkemättä, mutta siihen aikaan ajattelin vain, että tämähän on suoraan sanottuna paska leffa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Terapia alkoi muutama viikko sen jälkeen, kun olin mennyt terveysasemalle. Onneksi. Olin niin uupunut, ettei mitään rajaa. Sain diagnoosiksi vaikean unettomuuden ja keskivaikean masennuksen.”

”Kun terapeutti alkoi puhua tunnelukoista, olin että jaahas mitä höpötystä.”

”Painoni lähti siinä sumussa ihan katastrofaaliseen nousuun, ja lähtöpainokin oli jo 170 kiloa. Tuli tilattua pitsaa ja käytyä hampurilaisella.

Puntari näytti yli 200 kiloa. Kun kävelin sata metriä autolle, piti pysähtyä huilaamaan. Jos en olisi ollut niin turta, olisin hävennyt, miten vähän välitin itsestäni.

Kun terapeutti alkoi puhua tunnelukoista, olin että jaahas mitä höpötystä. Mutta niin vain asioihin alkoi tulla selvyyttä. Piirsimme aikajanan elämästäni ja kävimme tunteitani läpi.

Syitä romahdukselleni löytyi lapsuuden kiusaamiskokemuksista. Terapia ei ollut helppoa, mutta jatkoin sinnikkäästi. Onneksi löytyi myös minulle sopiva uni- ja mielialalääkitys.

Yhtenä päivänä terapiasta tullessani katsoin, että ruoho kasvoi taas talven jäljiltä portaiden vieressä. Huomasin sen.”

”En voi saada omia lapsia, mutta saan olla töissä lasten kanssa.”

”Lokakuussa 2019 aloitin kotisairaalassa työkokeilussa ja sitten määräaikaisena. Työelämään paluussa minua auttoi uravalmentaja, jonka eläkeyhtiö hankki.

Syksyllä 2020 sain vakituisen paikan kehitysvammaisten lasten ryhmäkodissa. Olin siellä heti ihan into pinkeänä.

Viihdyin aikaisemmassa työssäni anestesiahoitajana, mutta nyt olen unelmatyössäni. Olen tiennyt pitkään, että en voi saada omia lapsia, vaikka haluaisin. Nyt saan olla töissä lasten kanssa.

Ryhmäkodissa asuu kahdeksan lasta. Se on heidän kotinsa. Minä teen ruokaa ja vastaan lääkkeistä, joskus vain istumme yhdessä sohvalla ja katsomme Muumeja. Elämässäni on aamupuuroa ja iltasatuja.

Jokainen lapsi on minulle oma persoonansa, ei kuka tahansa. Kun heidän asiansa ovat kunnossa, olen onnellinen.

Elämäni on erilaista kuin joskus toivoin, ehkä jopa parempaa. Monenlainen elämä voi olla hyvää.

Olen laihtunut 50 kiloa. Painoa on edelleen älyttömästi, mutta suunta on alaspäin. Syömisiini on tullut järkeä.

Perusarki on niin ihanaa, että en haaveile mistään erityisestä. Kun olin sairas, mietin usein, että voi kun saisin elää ihan tavallista elämää. Nyt saan.”

Mitä Marko ajattelee lapsettomuudestaan? Millainen oli oma lapsuus koulukiusattuna? Entä millaista on Markon onnellinen elämä avovaimonsa Tiinan kanssa nyt? Lue Markon elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 4/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla