Tinnan oli aluksi vaikea sopeutua vauva-arjen säännölliseen rytmiin. ”Ajattelin, että muut handlaavat tämänkin paremmin. Nyt tajuan, että kaikki eivät ole kahdeksasta neljään -ihmisiä.”
Tinnan oli aluksi vaikea sopeutua vauva-arjen säännölliseen rytmiin. ”Ajattelin, että muut handlaavat tämänkin paremmin. Nyt tajuan, että kaikki eivät ole kahdeksasta neljään -ihmisiä.”

Kun Tinna Pehkonen, 35, sairastui neljä vuotta sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen, hän ajatteli olevansa maailman huonoin äiti.

Ensimmäisenä vuonna Tinna Pehkonen itki enemmän kuin koskaan. Ensin ilosta, sitten väsymyksestä. Kahdet kyyneleet Tinna muistaa aina.

Ensin ne, jotka lapsi pyyhki unirievulla hänen poskiltaan. Se tuntui niin väärältä. Ei lapsen kuulu lohduttaa minua vaan minun häntä. Olenko itkenyt niin paljon, että lapsi on oppinut lohduttamaan?

Ja sitten ne, jotka alkoivat valua bussissa kesken tavallisen kotimatkan. Ilman syytä. Aivan tyhjästä.

Tilanne oli niin kummallinen, että Tinna kertoi siitä serkulleen. Tämä osasi kysyä tärkeän kysymyksen. Voisikohan tuo olla masennusta?

Sitä Tinna ei ollut tullut ajatelleeksi.

Yksin äidiksi

Tinna oli aina halunnut äidiksi. Koska sopivaa kumppania ei ollut löytynyt, lyhyttä suhdetta seurannut raskaus oli positiivinen yllätys.

”Ajattelin, että tämähän on kätevää. Vaikka ei ole miestä, voin saada lapsen”, Tinna sanoo.

Ennen lasta elämä oli vilkasta. Tinna opiskeli, harrasti dancehall-tanssia, tapasi ystäviä, kävi baareissa tanssimassa. Tekemistä oli paljon, rutiineja vähän. Tinna oli tottunut huolehtimaan vain itsestään.

”Olin jo lähtökohtaisesti erilainen äiti kuin muut. Oli vaikeaa saada äitiystäviä, jotka olisivat ymmärtäneet tilanteeni.”

Vauva-lehden mukaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuu noin 10–15 prosenttia synnyttäneistä. Masentunut olo kestää pidempään kuin tavallinen alakulo, usein viikkoja tai kuukausia. Itkettää, suututtaa, väsyttää. Ajatukset muuttuvat synkiksi. Tulevaisuus näyttää toivottomalta.

Oireita on joskus vaikea huomata itse. Tinnakin ajatteli ensin, että uudessa elämäntilanteessa tunteiden kuuluu olla vähän pinnassa.

”Neuvolassa keskityttiin siihen, miten vauva voi, ei siihen, miten äiti voi.”

Omasta olosta oli myös vaikea puhua. Mitä jos muut eivät itkekään? Jos olen niin huono äiti, etten jaksa?

”Neuvolassa keskityttiin siihen, miten vauva voi, ei siihen, miten äiti voi. Kukaan ei sanonut, ettei ole ihan normaalia, että äiti itkee päivät pitkät.”

Tinna ei osaa sanoa, milloin itku muuttui alakuloksi. Ehkä silloin, kun vauva oli valvottanut tarpeeksi monta yötä putkeen.

Pahimpina öinä lapsi heräsi vartin välein huutamaan. Tinna nosti lapsen syliinsä ja käveli puoli tuntia ympäri asuntoa. Hyssyttely oli ainoa keino, joka auttoi.

Kun Tinna laski lapsen takaisin sänkyyn, huuto saattoi alkaa saman tien uudestaan. Joskus Tinna oli niin vihainen, että hän meni hetkeksi vessaan rauhoittumaan.

”Tunsin ihan hirveää häpeää ja syyllisyyttä. Ajattelin, että pilaan lapseni sillä, että olen ihan raivona, kun hän herää”, Tinna sanoo.

”Minut yllätti se, kuinka paljon negatiivisia fiiliksiä oma lapsi toi esiin. On vaikea käsittää sitä eläimellistä raivoa, joka itsessä voi nousta.”

Kuristavat rutiinit

Päivällä lapsi nukahti vain liikkuviin vaunuihin. Tinna käveli joka päivä saman lenkin, kunnes itku vaimeni.

Rutiinit tuntuivat kuristavilta. Oli vaikea saada itseään liikkeelle. Väsytti. Negatiiviset ajatukset täyttivät pään. Olen huono äiti. En vain kestä näitä äitiyden paineita. Ei minusta ole mihinkään.

”En usko, että ystävät tajusivat, kuinka paha tilanteeni oli.”

Koska Tinna oli lapsen kanssa yksin, kukaan ei antanut nukkua aamuisin pitkään. Vanhemmatkin asuivat ulkomailla.

”En voinut koskaan pyytää toiselta, että mene sinä tällä kertaa.”

Ystäviä oli, mutta ahdistuneena heihin oli vaikea pitää yhteyttä.

”En usko, että ystävät tajusivat, kuinka paha tilanteeni oli. Kun näin ystäviä, en halunnut itkeä. Koetin olla se entinen iloinen minä”, Tinna sanoo.

”Väsyneimpinä aikoina olin katkera kaikille. Kukaan ei kysynyt, miten voin tai mitä minulle kuuluu. Nyt tajuan, että kaikki elävät omaa elämäänsä. Ei kukaan tiedä, että minulla on vaikeaa, jos en kerro.”

Tinna koetti käydä perhekerhoissa, mutta uusin ihmisiin tutustuminen takkuili. Kun muut juttelivat lasten ruokailusta, Tinna mietti, kertoisiko yöllisistä kiukunpuuskistaan.

”Ei kuulu kahvipöytäkeskusteluun kertoa, että huusin viime yönä lapselleni. Siitä on tosi vaikea sanoa läheisillekin, saati sitten tuntemattomille”, Tinna sanoo.

”Usein tuntui siltä, että olin ainut yksinhuoltaja eikä kukaan oikeasti ymmärtänyt tilannettani.”

Masennus hiipi Tinnan elämään vasta muutama kuukausi lapsen syntymän jälkeen. ”Ensin ajattelin, että en ole ikinä ollut näin onnellinen”, Tinna sanoo.
Masennus hiipi Tinnan elämään vasta muutama kuukausi lapsen syntymän jälkeen. ”Ensin ajattelin, että en ole ikinä ollut näin onnellinen”, Tinna sanoo.

Mustat ajatukset

Koska lapsi itki jatkuvasti, Tinna varasi ajan lääkärille. Hän epäili refluksitautia tai allergiaa.

”Sanoin lääkärille, että en jaksa tätä itkua enää. Olen ihan yksin”, Tinna sanoo.

”Minulle sanottiin vain, että vauvat itkevät, koeta pärjäillä. Ajattelin, että olen huono äiti, koska en osaa reagoida vauvan itkuun oikein. Tuli myös vainoharhainen olo. Kuvittelenko tämän kaiken?”

Pahimpina väsymyksen hetkinä Tinna ajatteli asioita, joita on vaikea sanoa ääneen.

”Kun lapsi oli kahdeksan kuukautta, näin mielessäni itseni heittämässä hänet seinään, että hän hiljenisi. Silloin tajusin, että tilanne on tosi paha.”

Tinna varasi neuvola-ajan vielä samalle päivälle. Hänellä todettiin vakava masennus.

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan.”

Tinna sai mielialalääkityksen ja ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, lapsi lähetteen sairaalan unikouluun. Lisäksi kotipalvelu alkoi käydä Tinnan luona kahdesti viikossa. Kun he veivät lapsen ulos, Tinna sai nukkua.

Myöhemmin hän pääsi terapiaan ja alkoi ymmärtää masennuksensa syitä sekä sitä, miten radikaalisti elämä oli lapsen myötä muuttunut.

Vapaus oli vaihtunut tiukkoihin rutiineihin, univaje sumentanut ajatukset. Ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa huolia tai iloita lapsen ensimmäisistä askelista.

”Olin ainut ihminen, joka oli vastuussa siitä pienestä ihmisestä. Se tuntui musertavalta vastuulta.”

Lepää sinä, minä hoidan

Kun lapsi täytti vuoden, Tinna tutustui toiseen yksinhuoltajaäitiin Facebookin Hätäkahvit-ryhmässä. Nykyään he asuvat melkein naapureina ja näkevät monta kertaa viikossa. Käyvät kylässä, leffassa ja leikkipuistossa. Jakavat ilot, surut ja uupumuksen.

Se kumpaa väsyttää enemmän, saa maata sohvalla. Toinen tekee ruuan ja laittaa lapset syömään.

Ystävälle voi puhua silloinkin, kun hävettää sanoa ajatus ääneen.

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

Kun syyllisyys iskee, Tinna koettaa miettiä vastapainoksi tilanteen, joka sujui. Aamulla en suuttunut, vaikka teki mieli. Laskin kymmeneen. Pärjäsin ihan hyvin.

Tinna kirjoittaa elämästään Masentunut mutsi -blogia.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.