Tinnan oli aluksi vaikea sopeutua vauva-arjen säännölliseen rytmiin. ”Ajattelin, että muut handlaavat tämänkin paremmin. Nyt tajuan, että kaikki eivät ole kahdeksasta neljään -ihmisiä.”
Tinnan oli aluksi vaikea sopeutua vauva-arjen säännölliseen rytmiin. ”Ajattelin, että muut handlaavat tämänkin paremmin. Nyt tajuan, että kaikki eivät ole kahdeksasta neljään -ihmisiä.”

Kun Tinna Pehkonen, 35, sairastui neljä vuotta sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen, hän ajatteli olevansa maailman huonoin äiti.

Ensimmäisenä vuonna Tinna Pehkonen itki enemmän kuin koskaan. Ensin ilosta, sitten väsymyksestä. Kahdet kyyneleet Tinna muistaa aina.

Ensin ne, jotka lapsi pyyhki unirievulla hänen poskiltaan. Se tuntui niin väärältä. Ei lapsen kuulu lohduttaa minua vaan minun häntä. Olenko itkenyt niin paljon, että lapsi on oppinut lohduttamaan?

Ja sitten ne, jotka alkoivat valua bussissa kesken tavallisen kotimatkan. Ilman syytä. Aivan tyhjästä.

Tilanne oli niin kummallinen, että Tinna kertoi siitä serkulleen. Tämä osasi kysyä tärkeän kysymyksen. Voisikohan tuo olla masennusta?

Sitä Tinna ei ollut tullut ajatelleeksi.

Yksin äidiksi

Tinna oli aina halunnut äidiksi. Koska sopivaa kumppania ei ollut löytynyt, lyhyttä suhdetta seurannut raskaus oli positiivinen yllätys.

”Ajattelin, että tämähän on kätevää. Vaikka ei ole miestä, voin saada lapsen”, Tinna sanoo.

Ennen lasta elämä oli vilkasta. Tinna opiskeli, harrasti dancehall-tanssia, tapasi ystäviä, kävi baareissa tanssimassa. Tekemistä oli paljon, rutiineja vähän. Tinna oli tottunut huolehtimaan vain itsestään.

”Olin jo lähtökohtaisesti erilainen äiti kuin muut. Oli vaikeaa saada äitiystäviä, jotka olisivat ymmärtäneet tilanteeni.”

Vauva-lehden mukaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuu noin 10–15 prosenttia synnyttäneistä. Masentunut olo kestää pidempään kuin tavallinen alakulo, usein viikkoja tai kuukausia. Itkettää, suututtaa, väsyttää. Ajatukset muuttuvat synkiksi. Tulevaisuus näyttää toivottomalta.

Oireita on joskus vaikea huomata itse. Tinnakin ajatteli ensin, että uudessa elämäntilanteessa tunteiden kuuluu olla vähän pinnassa.

”Neuvolassa keskityttiin siihen, miten vauva voi, ei siihen, miten äiti voi.”

Omasta olosta oli myös vaikea puhua. Mitä jos muut eivät itkekään? Jos olen niin huono äiti, etten jaksa?

”Neuvolassa keskityttiin siihen, miten vauva voi, ei siihen, miten äiti voi. Kukaan ei sanonut, ettei ole ihan normaalia, että äiti itkee päivät pitkät.”

Tinna ei osaa sanoa, milloin itku muuttui alakuloksi. Ehkä silloin, kun vauva oli valvottanut tarpeeksi monta yötä putkeen.

Pahimpina öinä lapsi heräsi vartin välein huutamaan. Tinna nosti lapsen syliinsä ja käveli puoli tuntia ympäri asuntoa. Hyssyttely oli ainoa keino, joka auttoi.

Kun Tinna laski lapsen takaisin sänkyyn, huuto saattoi alkaa saman tien uudestaan. Joskus Tinna oli niin vihainen, että hän meni hetkeksi vessaan rauhoittumaan.

”Tunsin ihan hirveää häpeää ja syyllisyyttä. Ajattelin, että pilaan lapseni sillä, että olen ihan raivona, kun hän herää”, Tinna sanoo.

”Minut yllätti se, kuinka paljon negatiivisia fiiliksiä oma lapsi toi esiin. On vaikea käsittää sitä eläimellistä raivoa, joka itsessä voi nousta.”

Kuristavat rutiinit

Päivällä lapsi nukahti vain liikkuviin vaunuihin. Tinna käveli joka päivä saman lenkin, kunnes itku vaimeni.

Rutiinit tuntuivat kuristavilta. Oli vaikea saada itseään liikkeelle. Väsytti. Negatiiviset ajatukset täyttivät pään. Olen huono äiti. En vain kestä näitä äitiyden paineita. Ei minusta ole mihinkään.

”En usko, että ystävät tajusivat, kuinka paha tilanteeni oli.”

Koska Tinna oli lapsen kanssa yksin, kukaan ei antanut nukkua aamuisin pitkään. Vanhemmatkin asuivat ulkomailla.

”En voinut koskaan pyytää toiselta, että mene sinä tällä kertaa.”

Ystäviä oli, mutta ahdistuneena heihin oli vaikea pitää yhteyttä.

”En usko, että ystävät tajusivat, kuinka paha tilanteeni oli. Kun näin ystäviä, en halunnut itkeä. Koetin olla se entinen iloinen minä”, Tinna sanoo.

”Väsyneimpinä aikoina olin katkera kaikille. Kukaan ei kysynyt, miten voin tai mitä minulle kuuluu. Nyt tajuan, että kaikki elävät omaa elämäänsä. Ei kukaan tiedä, että minulla on vaikeaa, jos en kerro.”

Tinna koetti käydä perhekerhoissa, mutta uusin ihmisiin tutustuminen takkuili. Kun muut juttelivat lasten ruokailusta, Tinna mietti, kertoisiko yöllisistä kiukunpuuskistaan.

”Ei kuulu kahvipöytäkeskusteluun kertoa, että huusin viime yönä lapselleni. Siitä on tosi vaikea sanoa läheisillekin, saati sitten tuntemattomille”, Tinna sanoo.

”Usein tuntui siltä, että olin ainut yksinhuoltaja eikä kukaan oikeasti ymmärtänyt tilannettani.”

Masennus hiipi Tinnan elämään vasta muutama kuukausi lapsen syntymän jälkeen. ”Ensin ajattelin, että en ole ikinä ollut näin onnellinen”, Tinna sanoo.
Masennus hiipi Tinnan elämään vasta muutama kuukausi lapsen syntymän jälkeen. ”Ensin ajattelin, että en ole ikinä ollut näin onnellinen”, Tinna sanoo.

Mustat ajatukset

Koska lapsi itki jatkuvasti, Tinna varasi ajan lääkärille. Hän epäili refluksitautia tai allergiaa.

”Sanoin lääkärille, että en jaksa tätä itkua enää. Olen ihan yksin”, Tinna sanoo.

”Minulle sanottiin vain, että vauvat itkevät, koeta pärjäillä. Ajattelin, että olen huono äiti, koska en osaa reagoida vauvan itkuun oikein. Tuli myös vainoharhainen olo. Kuvittelenko tämän kaiken?”

Pahimpina väsymyksen hetkinä Tinna ajatteli asioita, joita on vaikea sanoa ääneen.

”Kun lapsi oli kahdeksan kuukautta, näin mielessäni itseni heittämässä hänet seinään, että hän hiljenisi. Silloin tajusin, että tilanne on tosi paha.”

Tinna varasi neuvola-ajan vielä samalle päivälle. Hänellä todettiin vakava masennus.

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan.”

Tinna sai mielialalääkityksen ja ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, lapsi lähetteen sairaalan unikouluun. Lisäksi kotipalvelu alkoi käydä Tinnan luona kahdesti viikossa. Kun he veivät lapsen ulos, Tinna sai nukkua.

Myöhemmin hän pääsi terapiaan ja alkoi ymmärtää masennuksensa syitä sekä sitä, miten radikaalisti elämä oli lapsen myötä muuttunut.

Vapaus oli vaihtunut tiukkoihin rutiineihin, univaje sumentanut ajatukset. Ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa huolia tai iloita lapsen ensimmäisistä askelista.

”Olin ainut ihminen, joka oli vastuussa siitä pienestä ihmisestä. Se tuntui musertavalta vastuulta.”

Lepää sinä, minä hoidan

Kun lapsi täytti vuoden, Tinna tutustui toiseen yksinhuoltajaäitiin Facebookin Hätäkahvit-ryhmässä. Nykyään he asuvat melkein naapureina ja näkevät monta kertaa viikossa. Käyvät kylässä, leffassa ja leikkipuistossa. Jakavat ilot, surut ja uupumuksen.

Se kumpaa väsyttää enemmän, saa maata sohvalla. Toinen tekee ruuan ja laittaa lapset syömään.

Ystävälle voi puhua silloinkin, kun hävettää sanoa ajatus ääneen.

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

Kun syyllisyys iskee, Tinna koettaa miettiä vastapainoksi tilanteen, joka sujui. Aamulla en suuttunut, vaikka teki mieli. Laskin kymmeneen. Pärjäsin ihan hyvin.

Tinna kirjoittaa elämästään Masentunut mutsi -blogia.

Pitkät automatkat parantavat Katja ja Mika Niilo-Rämän parisuhdetta. Yksi autossa viihtymisen hyvistä puolista on, että autosta ei pääse karkuun.

Pari päivää ennen reissua Katja Niilo-Rämä, 39, tuntee jo levollisuuden. Kohta auto starttaa ja kahdenkeskinen aika alkaa.

”Ilman automatkoja parisuhteemme olisi unohduksissa.”


Lähtö kotoa on vain harvoin rauhallinen. Kiireessä unohtuu aina jotain, esimerkiksi Katjan vaatekassi.

Arki kotona Vantaalla on vain kiirettä. Katja opiskelee sairaanhoitajaksi, puoliso Mika Niilo-Rämä, 41, tekee lähihoitajan töitä vammaisperheiden kanssa. Töiden jälkeen paljon aikaa vievät omien erityislasten Rasmuksen, 8, ja Tessan, 7, terapiat ja lääkärit.

Lisäksi perheeseen kuuluvat Katjan 14-vuotias esikoinen Niki ja kaksi ranskanbulldoggia. Viikoittain pariskunnalla on myös vapaaehtoistyötä: Katja on keskosvanhempien yhdistyksen hallituksessa ja molemmat erityislasten vanhempien Leijona­emoissa.

Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Illalla vuorottelemme. Joka toinen ilta Mika lenkittää koirat ja minä nukutan lapset. Seuraavana iltana toisinpäin.”

Kun lapset nukkuvat, Katja makaa sohvalla ja Mika nuokkuu nojatuolissa. Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Se on se pieni hetki, jolloin kukaan ei tarvitse meitä.”

Rakkauden paikka

Kaksi vuotta sitten Katja havahtui. Hurjimmat pikkulapsivuodet alkoivat olla takana, mutta kahdenkeskinen aika Mikan kanssa oli jäänyt kokonaan niiden jalkoihin.

”Huomasin, että kaipaan meidän aikuisten yhteistä aikaa. Järjestin saman tien Mikalle yllätyksenä reissun Omaishoitajaliiton koulutukseen Rovaniemelle. Toivoimme uusia taitoja ja vertaistukea sekä vapaaehtoistyön että oman lapsen vuoksi.”

"Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan.”

Koulutuksen määränpää, Rovaniemi, selvisi Mikalle vasta lähtöiltana. Ajomatka kesti 12 tuntia ja palautti mieleen, miltä tuntuu olla yhdessä.

”Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan”, Mika sanoo.

Katja huomasi, miten kireys ja pönötys sulivat pois kilometri kilometriltä. Oli taas hauskaa yhdessä. Parasta oli, kun silmät kostuivat nauramisesta. Perille ehdittiin aamupalalle.

”Se 12 tunnin automatka palautti kipinän tai osoitti, että sitä yhä on.”


”Kahdestaan ajellessa voimme spontaanisti pysähtyä uusissa paikoissa kuten kerran lihapalvaamossa.”


Rakkauden paikka

Sen jälkeen kahdenkeskisiä autoreissuja on tullut monta. Omaishoitajien koulutukseen voi osallistua parin kuukauden välein, ja Katja valitsee paikan tarkoituksella aina mahdollisimman kaukaa.

"Sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua!"

Autossa Katja ja Mika juttelevat, millaista arki on viime viikkoina ollut: mitä hauskaa lapset ovat tehneet ja mitä sarjoja itse telkkarista katsoisivat, jos ehtisivät katsoa. Jompikumpi huokaa, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi tylsää: jos olisi vain kauppaa ja autoruuhkaa ja sitä mitä syödään viideltä.

”Heti matkan alussa sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua! Yleensä tuntuu kuin ei olisi nähty kahteen viikkoon, vaikka olisimme olleet samassa kodissa joka päivä.”

Kymmenen vuotta sitten alkaneesta rakkaudestaan Katja ja Mika puhuvat paljon. Siitäkin, miten auto on heille rakkauden paikka.

”Häämatkamme oli viikko asuntoautossa heinäkuussa 2011. Hääyön vietimme Kajaanin ABC-huoltamon pihassa parkissa rekkojen keskellä.”

Hyvä puhua, hyvä olla hiljaa

Vierekkäin autossa istuessa on helppo puhua, kun toista ei tarvitse katsoa silmiin. Siksi autossa on myös helppo riidellä, mutta ääntä Katja ja Mika eivät korota.

Mökötystä kumpikaan ei jaksa. Hiljaa voi olla, kun katsoo maisemia, mutta ei siksi, että mököttäisi.

Katja ja Mika ajavat vuorotellen. Kun toinen torkkuu vieressä, on myös omaa aikaa ajatella ja syödä karkkia. Molemmat pitävät yöllä ajamisesta.


Omat matkakarkit. Katjalle suklaata tai lakritsia, Mikalle hedelmäkarkkeja.

”Sarastava aamu on kauneinta. Silloin pysähdymme kahville huoltsikalle ja otamme happihyppelyä.”

Loppumatkasta on aina kiitoksen aika.

”Sanon Mikalle: ihanaa, kun olet ja pysyt. Sitten onnittelemme toisiamme siitä, miten täyspäisinä olemme säilyneet.”

Kotipihassa Katja on tyyni. Automatkan jälkeen arkea on taas helpompi jaksaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Puhuminen kannattaa aina

• Vastarakastuneet puhuvat yleensä paljon, mutta vuosien mittaan puhuminen vähenee ja arjen pyörittäminen vie aikaa ja energiaa. Puhumattomuus lisää väärinymmärryksiä, joista kehkeytyy helposti riitoja. Onnellistakin parisuhdetta kannattaa hoitaa puhumalla.

• On tärkeä kysyä säännöllisesti, mitä toiselle kuuluu. Jos puhuminen ei houkuta, toiselle voi kertoa, ettei juuri nyt jaksa jutella mutta puhumattomuus ei johdu mistään, mitä toinen on tehnyt.

• Jos arjessa ei löydy aikaa keskustelulle, kannattaa miettiä, mikä voisi olla oma, yhteinen tapa keskustella. Olisiko se iltakävely, kauppareissu, sauna tai ajomatka?

Lähde: Väestöliitto

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. LiisaHelena kirjoittaa Kerro joku juttu -blogiinsa havaintoja ruuhkabussista ja metsäpoluilta. ”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa”, Liisa sanoo.

Kirjoitat Kerro joku juttu -blogiisi pieniä havaintoja arjesta. Millaista oma arkesi on?

”Tavallista työssäkäyvän, perheellisen keski-ikäisen naisen arkea. Perheeseen kuuluvat aviomies ja lukioikäiset tyttäret. Arkea rytmittää virka-aika, sillä työskentelen ylitarkastajana valtion ympäristöhallinnossa. Vapaa-ajalla harrastan kielten opiskelua, teen kotitöitä, sauvakävelen, luen ja kirjoitan. Aika usein käy myös niin, että löydän itseni sohvalta somettamasta.”

Mikä on suosikkirutiinisi?

”Hyvässä seurassa nautittu aamukahvi, arkiaamuina töissä ja viikonloppuisin kotona.”

Entä inhokkisi?

”Täyden keittiön tiskipöydän setviminen väsyneenä illalla.”

Mistä sait idean blogin perustamiseen?

"Tajusin, että kirjoittaminen on yksi tärkeistä asioista elämässäni."

”Blogin taustalla on koetteleva elämänvaihe muutaman vuoden takaa. Painin vakavien näkemiseen liittyvien ongelmien kanssa, mistä seurasi pysähtyminen ja erilaisten elämän tärkeiden asioiden puntarointi. Tajusin, että kirjoittaminen on yksi niistä.

Kun tokenin, lähdin opiskelemaan kirjoittamista avoimeen yliopistoon ja töistä järjestyi opintovapaata. Kirjoittamisen opintojen jälkeen halusin jatkaa säännöllistä kirjoittamista. Löysin tieni Kodin Kuvalehden blogiyhteisöön ja syntyi Kerro joku juttu -blogi.”

Onko kirjoittaminen aina ollut intohimosi?

”Kirjoittaminen on kulkenut aina matkassani. Se on kivaa ja minulle luonteva tapa itseilmaisuun. Onnekseni olen saanutkin kirjoittaa monenlaista, niin opinnoissa, töissä kuin vapaa-ajalla. Nuorempana tuli kirjoitettua paljon myös kirjeitä, ja matkoilla olen usein pitänyt matkapäiväkirjaa.”

”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Millaisista asioista haluat blogissasi kirjoittaa?

”Kirjoitan asioista, joita tulee arjessa vastaan. En erityisemmin etsi kirjoittamisen aiheita tai suunnittele juttuja etukäteen. Usein teksteissäni lähtökohtana on joku luontoon ja vuodenaikoihin tai kädentaitoihin ja itsetekemiseen liittyvä havainto. Yhtä kaikki, aiheet tulevat läheltä. Arkitodellisuuden lisäksi havainnoin muistin avulla myös menneisyyttä. Kirjoittamisessa minusta yksi kiehtova puoli onkin se, miten kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Kerrot blogisi esittelyssä, että olet kiinnostunut kulttuuriperinnöstä ja arjesta ennen ja nyt. Mikä historiassa viehättää?

”Se syventää asioiden merkityksiä ja antaa perspektiiviä. Mietin usein esimerkiksi jonkun minulle uuden paikan historiaa. Mitä täällä oli ennen? Miten tästä paikasta on tullut tällainen, millaisena me sen nyt näemme?

Olen ymmärtänyt myös omakohtaisesti, miten tärkeää historian tunteminen on paikallisidentiteetin rakentumisessa. Kymmenkunta vuotta sitten rakensimme talon ja muutimme perheen kanssa meille kokonaan uuteen paikkaan. Kotikyläni historiaan perehtyminen on auttanut minua kiinnittymään ja kotiutumaan nykyiseen asuinpaikkaamme.”

”Kun lähtee ulos, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.”

Kirjoitat kauniisti myös luonnosta. Kuinka tärkeää luonnossa liikkuminen sinulle on?

”Oikeastaan elintärkeää. Kun lähtee ulos vaikka vain lähimetsän poluille kävelemään, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Luonnossa liikkuessa syntyvät myös parhaat kirjoitusideat.

Olen koulutukseltani biologi. Minulta ei kuitenkaan kannata kysyä lintujen lauluäänistä, vaikka olen niitäkin aikanaan opiskellut. Olen surkea ornitologi. Oma osaaminen ja intohimo liittyy kulttuuriympäristöihin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen ja siihen, miten ne muokkaavat toinen toistaan.

"Luonto on loputon esteettisten elämysten lähde."

Henkilökohtaisella tasolla luonto merkitsee esimerkiksi hienoja elämyksiä ja muistoja yhdessä perheen ja ystävien kanssa tehdyistä retkistä. Lisäksi luonto on loputon esteettisten elämysten lähde. Arvostan myös paljon luonnon antimia. Jokamiehenoikeudet on hieno juttu.”

Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?

”Kaikissa vuodenajoissa on puolensa, mutta talvi vie kuitenkin pisimmän korren. Tykkään lumesta, laduista ja hiihtämisestä. Samoin jäätyneistä järvistä, retkiluistelusta ja talviverkkokalastuksesta, joka on yhteinen harrastuksemme puolisoni kanssa.”