Sanat melkein kaikelle

Miska Valos:

”Jäin koulussa yli, kun piti tehdä parijono. Ala-asteella Turussa muotia olivat bestiskorut, mutta kukaan ei halunnut jakaa ketjuun ripustettavia sydämenpuolikkaita kanssani. Olin myös aika rajuotteinen leikeissä, eikä se varsinaisesti auttanut ystävystymistä.

Minua ei kiusattu, vaan minulla oli jonkinlainen ylemmyyskompleksi. En löytänyt samalla aaltopituudella olevia ihmisiä, jotka välittäisivät minulle tärkeistä asioista: lukemisesta, eläinten oikeuksista, feminismistä... Ajattelin, että pitää odottaa, niin ikäiseni kasvavat ja voimme olla kavereita. Aikuiset sanoivat, että olin varhaiskypsä.

Viidennellä luokalla aloin viettää netissä paljon aikaa. Löysin sieltä esimerkiksi roolipeliyhteisöjä, joista tuli tosi tärkeitä. Nettikaverit olivat minua monta vuotta vanhempia, mutta se ei haitannut. Vanhemmat eivät rajoittaneet tietokoneen käyttöäni, ja valvoin joskus kolmeenkin yöllä.

”Äiti sanoi, että tapaan kyllä myös netin ulkopuolelta ihmisiä, jotka jakavat arvoni. Myöhemmin huomasin, että hän oli oikeassa.”

Netissä en ollut erilainen, vaan mutkaton osa yhteisöä, jonka muutkin jäsenet olivat usein ympäristössään jonkinlaisia mustia lampaita. Tapasin myös ensimmäiset avoimesti queerit kaverini. Äiti sanoi, että tapaan kyllä myös netin ulkopuolelta ihmisiä, jotka jakavat arvoni. Myöhemmin huomasin, että hän oli oikeassa: löysin maailmasta ihmisiä, jotka tuntuvat omanlaisilta.

Olin paljon yksin, mutta myös viihdyin yksikseni, enkä aina kokenut sitä yksinäisyytenä. Protu-leiriltä sain ystäviä, joista monet halusivat hakea Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Myös äiti suositteli koulua, sillä siellä voisin opiskella kirjallista ilmaisua.

Päätin hakea Kallioon, ja minusta tuli entistä pahempi perfektionisti. Kasi oli huono numero, enkä saanut sellaista kuin kerran fysiikankokeesta.

Halveksin ylemmyydentuntoisesti massajuttuja ja olin jäykkis, joka ei juhlinut. Se oli suojautumiskeino. Kun kukaan ei kutsunut bileisiin, oli helpompi ajatella, että 'no en olisi halunnutkaan'.

21-vuotias esikoiskirjailija Miska Valos asuu Helsingissä ja opiskelee kirjoittamista Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Miskan ensimmäinen romaani Sisäsiisti (WSOY) julkaistiin syksyllä 2023. Kirja kertoo kulttuuriperheessä kasvavasta, taidelukiossa opiskelevasta transpojasta.

Olen trans ja kirjoitin romaanin, jonka päähenkilö on transnuori. Aloitin kirjan kirjoittamisen lukiossa. Joidenkin on ollut vaikea erottaa, että kirja ei kerro minusta tai elämästäni.

En ole syntynyt tytöksi, vaan minut on vain määritelty sellaiseksi syntymässä. Transsukupuolisuus on minulle henkilökohtaista. Ärsyttää, että se on joidenkin mielestä kiinnostavin asia minussa tai kirjassani ja oletetaan, että olen ylipäänsä halukas puhumaan aiheesta.

”Äidin ajatuksilla on väliä, mutta hän on osannut pitää suunsa kiinni, kun niin on ollut parempi.”

Olen opetellut sanomaan, kun en halua puhua jostakin. Ei se aina ihan helppoa ole, mutta suojelen mieluummin rajojani liikaa kuin liian vähän.

Arvostan sitä, että äiti kunnioittaa yksityisyyttäni. Äidin ajatuksilla on väliä, mutta hän on osannut pitää suunsa kiinni, kun niin on ollut parempi. Kyse on minusta, ei hänen elämästään tai tunteistaan. Olen aika jyrkkä siinä, että en keskustele transasioista perheen kanssa. Minulla on omat transystävät, joiden kanssa se on luontevampaa.

Olen asunut omillani reilut neljä vuotta. Kun äiti tulee käymään, keitän hänelle jääkahvia ja juttelemme. Usein menemme kiertämään kirpputoreja. Keräilen taljoja ja täytettyjä eläimiä, fasaaneja ja peuroja. Äiti menee niiden ohi, mutta kirjahyllyjen kohdalla pysähdymme molemmat.

”En kestäisi uhriutuvia ja ylihuolehtivia vanhempia.”

On kiva, että äidillä on aina ollut myös omia juttuja: töitä, ystäviä. En kestäisi uhriutuvia ja ylihuolehtivia vanhempia.

Äiti tukisi minua, tekisinpä mitä tahansa, mutta kirjoittamisen merkityksen hän tajuaa oikeasti.

Vähän aikaa sitten olimme Englannissa. Halusimme kumpikin nähdä englantilaisen luonnon. Kävelimme East Sussexin maaseudulla, kirjoitimme pubissa vierekkäin juttujamme oluttuoppien ja jaetun nachokorin äärellä. Se oli hirveän kivaa. Monen muun kanssa en olisi jaksanut olla kahta viikkoa matkalla.

Kun katson äitiä, näen ihmisen, joka on minulle tosi tuttu, tosi tuttu."

54-vuotias kirjailija ja toimittaja Pirkko Soininen asuu Turussa puolisonsa kanssa. Hän on myös mummi Miskan isosiskon Henrietan lapselle.

Pirkko Soininen:

”Yhtäkkiä tajusin, että Miska ei enää kerro koulupäivistään samalla tavalla kuin ennen, pulputen. Hän oli ehkä neljännellä luokalla. Koulu sujui hyvin, mutta lapsi keittiönpöydän päässä välipalalla oli hiljainen.

Tein mielessäni kysymyspatteriston. Suunnittelin, että aloitan helpoista asioista ja tiedustelen, mitä ruokaa koulussa oli. Sitten siirryn vaikeampiin ja selvitän, onko Miskalla huolia.

En saanut niin selviä vastauksia kuin toivoin. Huomasin kuitenkin, että Miska oli yksinäinen. Miska ei tuonut kotiin ketään, vaikka saman ikäisenä hänen isosiskollaan Henrietalla oli koko ajan kavereita kylässä.

”Minulla oli periaate, että ikinä en anna lapsen ulkonäöstä palautetta, mutta Miskan kanssa se oli joskus vaikeaa.”

Miska oli sellainen kuin halusi eikä muuttanut itseään muiden mielipiteiden takia. Minulla oli periaate, että ikinä en anna lapsen ulkonäöstä palautetta, mutta Miskan kanssa se oli joskus vaikeaa. Hänellä oli niin jännittäviä virityksiä.

Kerran kauppareissulla Miskalla oli farkkushortsit farkkujen päällä. Sanoin vaatteista, että aika erikoiset. Miska kiihdytti vauhtia ja käveli loppumatkan kaukana edelläni tuohtuneena.

Asetin itselleni kasvatusohjeen: jos pieni lapsi pyytää lukemaan, pitää aina suostua. Miska pyysi usein. Makasimme kuistilla parisängyssä, luin Mikko Mallikasta tai Viirua ja Pesosta, ja ikkunan takana oli iso omenapuu. Työskentelin siihen aikaan viestintätoimistossa ja olin joskus niin väsynyt, että aloin lukiessani sammaltaa. Silloin otin viiden minuutin tirsat ja jatkoin lukemista.

Myöhemmin aloin opiskella kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Opetus oli viikonloppuisin, joten olin paljon pois kotoa. Minulla oli siitä huono omatunto. Miska osasi vetää oikeasta narusta, ja ostin hänelle lohdutukseksi kanin. Sen nimeksi annettiin Hitti.

”Joskus mietin, pitäisikö olla huolissaan siitä, että Miska saavutti unelmansa niin nuorena.”

Miska kirjoitti romaaninsa ensimmäisen version lukion ekalla. Sain lukea käsikirjoituksen, mutta valmiin romaanin näin vasta hänen julkkareissaan tänä syksynä. Miska näytti juhlissa onnelliselta ystävien ja kukkien keskellä.

Kirjan kiitoksiin Miska oli kirjoittanut: 'Kiitos äiti - kiitos kun luit ääneen, kannoit minulle kirjoja selkä mutkalla ja kirjoitit kertomiani tarinoita ylös.' Kun näin ne sanat, aloin itkeä.

Minusta tuli esikoiskirjailija 44-vuotiaana ja Miskasta tuli esikoiskirjailija 21-vuotiaana. Joskus mietin, pitäisikö olla huolissaan siitä, että Miska saavutti unelmansa niin nuorena. Sitten ajattelin, että ei. Ajattelen, miten hienoa on, että saamme onnea samasta asiasta.

Suhde omaan lapseen on ihmeellinen. Hänet muistan alusta asti, ja mukana ovat kaikki kerrokset. Harvassa ihmissuhteessa on samanlaista kerroksellisuutta. On ihanaa seurata, miten Miska itsenäistyy.

”Minun tehtäväni on ollut rohkaista ja sanoa, että mene maailmalle, siellä olet onnellinen, hyvää matkaa.”

Sanoin Miskalle jo alakouluaikana, että löydät kyllä vielä omanlaisiasi ystäviä. En ole mikään itkijä-äiti, joka istuu tyhjässä huoneessa suremassa, kun lapsi on muuttanut kotoa. Minun tehtäväni on ollut rohkaista ja sanoa, että mene maailmalle, siellä olet onnellinen, hyvää matkaa.

On pitänyt hyväksyä, että Miska ei puhu minulle kaikesta. Esimerkiksi hänen transsukupuolisuudestaan emme ole paljon  puhuneet. Jos puhumattomuus tuntuu vaikealta, se on minun huoleni, jota en voi kaataa Miskan niskaan. Sellaiset tunteet on käsiteltävä itse.

En utele Miskalta liikaa hänen henkilökohtaisista asioistaan. Jotkut kysymykset olen jättänyt kysymättä kokonaan. Vaistoan aika herkästi, mistä voin puhua. Saatan myös kysyä suoraan, haluatko jutella tästä. Jos vastaus on ei, se on ok. En minäkään kerro Miskalle kaikkea.

Kuulostaako tämä helpolta? Ei se aina ole. On ollut pitkä prosessi ymmärtää, että lapsi ei ole vanhempiensa omaisuutta, eikä vanhemmalla ole oikeutta lastensa ajatuksiin.

Ajattelen, että voimme Miskan kanssa olla läheisiä, vaikka meillä on isojakin asioita, joista emme puhu. Rakastan Miskaa ihan hirveästi.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2023.
Muokattu 4.7.2024: täydennetty alkuperäiseen verkkolyhennelmään koko lehdessä julkaistu juttu.