Kirjailija Pauliina Suden kokemus paniikkihäiriöstä auttoi Lenita-tytärtä: ”Äidin turvallinen ääni rauhoitti kohtauksissa”

49-vuotias kirjailija Pauliina Susi asuu Vantaalla. Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi tytärtä, Lenita, 20, ja Marianne, 23. Viime vuonna Susi sai Vuoden johtolanka -palkinnon verkkourkintaa käsittelevästä romaanistaan Takaikkuna. Tänä syksynä ilmestyi sen itsenäinen jatko-osa Seireeni. Pauliina harrastaa puutarhanhoitoa.

Pauliina Susi: ”Harrastan ajoittain pahasti äitimistä”

"Muistan puhelun hyvin. Lenita oli hysteerinen ja itki. Sydäntäni puristi. Mietin, mitä oikein on tapahtunut.

Ehdin keksiä aika monta kamalaa vaihtoehtoa, kunnes tytär linjan toisessa päässä sai soperretuksi, että hän oli ottanut napakorulävistyksen. Olin edellisenä iltana sanonut, etten anna siihen lupaa.

Kun kuulin itkun syyn, helpotus oli niin suuri, että minulta pääsi naurahdus. Onneksi Lenita ei loukkaantunut, sillä hänen hätänsä oli aitoa. Tapauksen jälkeen hän sai vielä useita paniikkikohtauksia.

Onneksi Lenitan kohtaukset eivät kroonistuneet. Kärsin itse paniikkihäiriöstä lasten syntymän jälkeen. Meillä on Lenitan kanssa yhteinen puolivakava sanonta, että jos elämässä tulee eteen ikäviä asioita, niistä voi työstää taidetta. Omia paniikkikokemuksiani käytin esikoisromaanissani Ruuhkavuosi.

Lenita on herkkä mutta ei missään nimessä nössykkä.

Olen kova neuvomaan ja tiedän, että joskus teen sitä liikaa. Siksi aloitan neuvoni monesti numeroimalla ne. Äidin neuvo nro 743: Lenita, sinun ei kannata valita sosiaalialaa. Olet siihen aivan liian empaattinen, palat loppuun tai kyynistyt.

Jo pienenä Lenita kantoi huolta yhtä lailla ystävien hyvinvoinnista kuin kotipihan ötököistäkin. Hänellä on kyky ymmärtää muiden huolia, mikä voi olla myös rasite.

Lenita on herkkä mutta ei missään nimessä nössykkä. Hän on ollut pienestä pitäen sosiaalisesti taitava ja hänen on paljon helpompi tutustua uusiin ihmisiin kuin minun.

Kun tyttäreni olivat ala-asteella, jättäydyin freelanceriksi. Se oli käytännön ratkaisu. Tyttöjen koulupäivät olivat vain muutaman tunnin mittaisia ja heidän olisi pitänyt olla kotona ilman aikuista todella pitkään, jos olisin ollut päivätöissä. Tein ensin vuoden verran toimittajan töitä kotoa, mutta sitten aloin kirjoittaa esikoisromaaniani. Kirjoitin kuulosuojaimet päässä, kun tytöt juoksivat omissa leikeissään pitkin taloa.

Jo pienenä Lenita oli kova esiintymään. Ala-asteella hänen koulussaan oppilaat saivat esiintyä perjantaisin. Lenitalla oli aina esitys. Hän saattoi tanssia, laulaa, tehdä pienen näytelmän tai lausua Kirsi Kunnaan runoja. Luokka piti esityksistä, ja Lenitalle tuli torstai-iltaisin paineita, että entä jos hän ei keksi mitään uutta ja erilaista esitettävää.

Olen halunnut opettaa lapsilleni, että kannattaa tehdä sitä, mistä pitää. Näytteleminen tekee Lenitan onnelliseksi.

Minulle oli äitinä tajunnan räjäyttävä kokemus, kun ensimmäisen kerran näin lapseni esiintyvän isommalle yleisölle ja tajusin, miten hän loistaa ja osaa. Silloin ymmärsin, ettei hän enää ole vain meidän Lenita vaan itsenäinen esiintyjä, jolla on oma estradi ja yleisö ja tulevaisuus.

Olen halunnut opettaa lapsilleni, että kannattaa tehdä sitä, mistä pitää. Näytteleminen tekee Lenitan onnelliseksi.

Ammateissamme on paljon samaa. Me molemmat kerromme tarinoita. Viime aikoina olemme päätyneet rikostarinoiden maailmaan: Lenita näytellessään Sorjonen-sarjassa ja minä dekkareissani.

Lenita on viikot opiskelemassa, mutta kun hän on kotona, juttelemme paljon ja halaamme usein, paljon enemmän kuin minä koskaan äitini kanssa. Lenita on endorfiinipumppu: kun häntä halaa, tulee heti hyvä olo.

Olemme riesaksi asti samassa moodissa. Toisen ilo tarttuu, mutta myös alakulo. Jos joskus olen vähän itkeä tirauttanut, Lenita huomaa sen heti, vaikka aina ei huvittaisi olla raportoimassa pikkumurheitaan. Se on kiusallinen puoli tässä läheisyydessä.

Neuvon paljon ja harrastan välillä pahasti äitimistä.

Lenita lentää pian pesästä. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että jäämme miehen kanssa kaksin. Lenita on fiksu, ajatteleva, vahvasti tunteva ja huumorintajuinen. Niitä piirteitä tulen kaipaamaan. En puoliksi juotuja vesi- ja kaakaolaseja pitkin asuntoa. Vähäisiä ovat nämä meidän riesat.

Tämä on eräänlainen siirtymävaihe, johon kuuluu, että harrastan ajoittain pahasti äitimistä. Vaikka Lenita on jo itsenäinen, kannan hänestä edelleen huolta. Kun hän oli teatteriluokan kanssa katsomassa Macbethia Kansallisteatterissa, soitin hänelle esityksen jälkeen, hakisinko hänet asemalta. Kyyti kelpasi. Hän myös lupasi jalomielisesti kyyditä vastavuoroisesti minua 'sitten, kun et enää pysty kävelemään'."

Näyttelijä Lenita Susi, 20, esittää Sorjonen-rikossarjassa poliisi-Lenan tytärtä Katiaa. Sarjan toista tuotantokautta on kuvattu syksyllä. Lenita on opiskellut näyttelemistä Työväen Akatemiassa Kauniaisissa ja harrastaa street-tanssia, piirtämistä, valokuvausta ja Lolita-mekkojen ompelemista.

Lenita Susi: ”Olen neuvonut äitiä nuorisokielessä”

"Äidiltä olen perinyt kuplivuuden ja hupsuttelun, isältä rauhallisuuden. Kun kirjoittaminen sujuu, äiti kulkee talossa sädehtien ja hyräilee 1980-luvun animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä tunnussävelmää. "Phileas Foggilla on työ kiertää maailma ja kotiin ennättää". Katsoimme sarjaa usein isosiskoni kanssa lapsena.

Jo päiväkodissa tykkäsin esiintyä, joten mummi ehdotti, että menisin keravalaiseen Vekarateatteriin. Pari vuotta myöhemmin jatkoin Tikkurilan teatterikoulussa. Näytteleminen oli heti minun juttuni.

Olen saanut kehuja Kanadasta asti. Se tuntuu tosi hienolta.

Valkokankaalle päädyin Roolituspalvelun kautta. Ensin sain pienen roolin Mielensäpahoittaja-elokuvassa. Äiti kannusti ja oli iloinen puolestani. Aluksi vähän pelkäsin, että äiti kehuu minua vain, koska olen hänen tyttärensä. Sitten huomasin, että äiti todella arvostaa tekemisiäni ja luottaa minuun.

Pääsykokeet ja koekuvaukset stressaavat, mutta jollain kierolla tavalla myös nautin niistä. Tässä ammatissa pääsykokeet jatkuvat koko uran, joten niihin on hyvä tottua.

Harrastan röyhelöisten Lolita-mekkojen ompelua, mutta sisälläni asuu leijonatyttö. Telkkarin rikossarja Sorjoseen pääsin, kun potkin vakuuttavasti seiniä koekuvauksissa. Seinään jäi kunnon jäljet. Sain rooliani varten taistelukoulutusta ja opin esimerkiksi, miten käden saa väännettyä tuusannuuskaksi.

Yhdessä runossa oli kiellettyjä sanoja, kuten kakka ja pieru. Oli jännittävää, että äiti saattoi sanoa sellaisia sanoja päiväkodissa ääneen.

Ylen ja Netflixin kautta Sorjonen näkyy yli 40 maassa. Olen saanut kehuja Kanadasta asti. Se tuntuu tosi hienolta.

Varhaisin muistoni äidistä on, kun hän tuli päiväkotiini lukemaan lapsille satuja ja runoja. Yhdessä runossa oli kiellettyjä sanoja, kuten kakka ja pieru. Oli jännittävää, että äiti saattoi sanoa sellaisia sanoja päiväkodissa ääneen.

Äiti työskenteli lapsuudessani melkein aina kotona. Kun olin yläasteella, hän oli muutamia vuosia töissä naistenlehdessä. Se oli outoa, koska olin tottunut siihen, että kotona oli aina joku, kun lähdin aamulla kouluun ja kun palasin iltapäivällä. Yksin olin vähän säikkynä isossa tyhjässä talossa. Samassa, äidin ja isän rakentamassa talossa asun edelleen, kun tulen opiskeluista viikonlopun viettoon.

Murrosikäni oli kai aika helppo. En paiskonut ovia tai mitään. Jos halusinkin kapinoida, en halunnut osoittaa sitä vanhemmilleni, koska pidin heistä niin paljon. Äidin kasvatus oli ohjaavaa, ei liian ankaraa eikä soo soo -tyyliä. Opin, että erilaisuutta pitää kunnioittaa ja mielipiteet täytyy perustella.

Ala-asteella sujauttelin äidille lappuja huoneeni oven alta. Niissä luki: "Älä tule tänne, minä en pidä sinusta." Myöhemmin löysin laput lipaston laatikosta, jonne äiti oli ne säilönyt. Minua hävetti, ja suttasin ne.

Äiti tykkää neuvoa, mutta tiedän kyllä itse, mitä teen.

Viidennellä luokalla, kun seurusteleminen ja muut jutut alkoivat kiinnostaa, en halunnut vähään aikaan, että äiti seisoo yleisellä paikalla liian lähellä. Kun murrosikä hellitti, olen avannut äidille myös omaa yksityistä maailmaani.

Äiti on aina ollut semisuojeleva ja kova neuvomaan. Hän yrittää vain auttaa, mutta tiedän kyllä itse, mitä teen. Neuvominen kai kuuluu äitiyteen.

Minäkin olen saanut neuvoa äitiä, kun hänen on pitänyt saada kirjojensa nuorisokieli kuulostamaan ajanmukaiselta. Olen selittänyt, että nuoriso puhuu nykyään paljon finglishiä eli suomea ja englantia sekaisin. Kukaan ei enää mesetä, vaan nyt käytetään WhatsAppia.

Äiti on tosi fiksu ja seuraa maailmaa. Hän on myös hyvin lämmin ja rakastava. Meillä on vahva yhteys.

Soitin aina äidille, jos kohtaus tuli päälle. Hänen turvallinen äänensä rauhoitti minua.

Äiti on auttanut minua, kun joitain vuosia sitten sain paniikkikohtauksia. Hän ymmärsi, mistä niissä oli kysymys, koska oli itse kärsinyt paniikkihäiriöstä. Soitin aina äidille, jos kohtaus tuli päälle. Hänen turvallinen äänensä rauhoitti minua.

Kun viikonloppuisin olen kotona, osallistun kotitöihin pesemällä omat pyykkini ja käymällä kaupassa. Siitä äiti huomauttelee, että jätän puoliksi juotuja laseja ympäriinsä. Minä taas en ymmärrä, miksi ne pitää kerätä tiskiin, kun voisin juoda ne aivan hyvin myöhemmin tyhjiksi."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2017.