Liisa Taipalus on Sulon mummi, Petra on äiti ja Petran puoliso mamma.
Liisa Taipalus on Sulon mummi, Petra on äiti ja Petran puoliso mamma.

Liisa Taipalus on korviaan myöten rakastunut tyttärenpoikaansa Suloon, ja tyttären puoliso Petra Hatakka on hänelle kuin oma tyttö. Kaikissa sateenkaariperheissä ei käy yhtä onnellisesti, kertoo tutkimus.

Se oli jokin kesäilta vuosi sitten. Tytär soitti Liisa Taipalukselle ja sanoi, että he olisivat tulossa Petran kanssa käymään. Nyt, vielä tänä iltana.

Totta kai, tervetuloa, Liisa sanoi, vaikka salaa harmitteli myöhäistä ajankohtaa. Eiväthän he ehdi olla yhtään kylässä, jos meinaavat aamulla töihinkin herätä.

”En sanonut miehelle mitään, mutta arvasin, että nyt on varmaan uutisia”, Liisa, 68, kertoo ja hymyilee leveästi.

Niin oli. Tyttärellä ja Petralla oli tuomisinaan ultraäänikuva. Sää oli harmaa, niin kuin melkein joka päivä sinä kesänä, mutta juuri sillä hetkellä se ei harmittanut yhtään. Liisa näki ensimmäistä kertaa vilahduksen tulevasta tyttärenpojastaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Seuraava ikimuistoinen ilta osuikin sitten tammikuuhun. Senkin illan sää on jäänyt mieleen. Pakkasta oli reilut viisi astetta, satoi vähän lunta, ja taas tytär soitti. Petran lapsivedet olivat menneet.

”Kauheaa, kun minua alkoi jännittää! Seuraavaksi tuli viesti, että nyt he lähtevät sairaalaan, ja sitten ykskaks Sulo oli syntynyt. Mieheni haki heidät sitten autolla kotiin, koska tyttärellä ei ole ajokorttia”, Liisa kertoo ja kumartuu Sulon puoleen.

Poika kellottaa äitinsä Petra Hatakan, 32, sylissä ja kuuntelee tarkasti mummin tarinointia. Suu venyy leveään hymyyn, kun mummi kutittaa hänen paljaita varpaitaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Mummin käsi, Sulon varpaat.
Mummin käsi, Sulon varpaat.

Kun Liisa puhuu Sulolle, hänen äänensä pehmenee ja nousee vähintään puoli sävelaskelta. Se on mummipuhetta.

Liisa on Sulon mummi, Liisan tytär on mamma. Petra on äiti, Petran äiti mumma. Kaikkia niitä nimiä Sulo oppii aikanaan käyttämään kuin vettä vain.

Liisa on siitä aivan varma.

Neljäsosa suhtautuu kielteisesti

Suurimmalla osalla sateenkaariperheistä on hyvät ja toimivat välit puolisoiden vanhempiin. Niin kertoo Väestöliiton ja Sateenkaariperheet ry:n maaliskuussa julkaistu tutkimus.

Isovanhemmat rakastuvat lapsensa lapsiin, auttavat ja tukevat yhtä lailla, olipa lapsen puoliso samaa tai eri sukupuolta.

Koko totuus ei ole yhtä auvoinen. Saman tutkimuksen mukaan neljäsosa isovanhemmista suhtautuu lapsensa sateenkaariperheeseen kielteisesti tai erittäin kielteisesti. Osalla välit ovat kokonaan poikki.

”Valitettavasti tuokaan tulos ei yllättänyt. Minun luokseni hakeutuu nimenomaan ihmisiä, joilla on vaikeuksia perhesuhteissaan”, kertoo pari- ja perhepsykoterapeutti Terhi Väisänen.

Väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

Terhi työskentelee sateenkaari-ihmisiä ja heidän läheisiään palvelevassa Perhesuhdekeskuksessa. Hän tietää, että perheen väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

”Jos hänelle siinä kohdassa jää tunne, etteivät vanhemmat kuule tai hyväksy häntä, haava voi säilyä pitkään.”

Miniä kylään ensi kertaa

Terve, minä olen Lissu. Minä olen Petra.

Jotenkin niin se meni, miniän ja anopin ensimmäinen tapaaminen. Petra ja Liisan tytär olivat siihen mennessä seurustelleet kaksi kuukautta.

”Tyttö mahtoi varoittaa sinua etukäteen, että älä sitten pelästy, se meidän äiti on vähän omituinen”, Liisa arvelee.

Petraa naurattaa.

”Ei hän varmaan ihan noita sanoja käyttänyt”, hän sanoo.

”Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta.”

”Tiesimme miehen kanssa, että tyttöystävä sieltä tulee. Tyttärellä ei ollut koskaan ollut poikaystäviä”, Liisa kertoo.

Hirveän vaikea murrosikä tytöllä oli, sen Liisa muistaa. Ja sen illan, kun tytär lopulta kertoi hänelle pitävänsä tytöistä.

”Hän itki, ja sitten me puhuimme. Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta”, Liisa kertoo.

”Sen verran kysyin, että kerronko minä iskälle. Hän sanoi kertovansa itse. En tiedä, mitä ja missä vaiheessa he puhuivat, mutta heilläkin on mennyt tosi hyvin.”

Uusi tilanne hämmentää vanhempia

Aina kaapista tuleminen ei mene hyvin. Sateenkaarilapsi tai -nuori voi miettiä oikeaa hetkeä kauan, pelätä ja epäröidä. Kun hän sitten rohkaistuu kertomaan isosta asiastaan, vanhemmat ärtyvät tai mykistyvät.

”Läheskään aina ei ole kysymys siitä, etteivätkö vanhemmat hyväksyisi homoseksuaalisuutta tai sukupuolen moninaisuutta”, Terhi Väisänen muistuttaa.

”Hyvin usein kyse on puhtaasti hämmennyksestä. Tilanne tulikin omalle kohdalle. Se onkin oma lapsi.”

Terhin mukaan on aivan ok ja luonnollista, että ihminen hämmentyy uuden tilanteen äärellä. Kysymys on vain siitä, mitä hän tekee hämmennyksensä kanssa.

Yksi päättää puhua heti paikalla kaiken selväksi. Toinen ei ole puhujatyyppiä, ei löydä sanoja. Kolmas haluaa miettiä rauhassa. Miettii vuodenkin, ennen kuin kertoo, mitä mieltä on asiasta.

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan.”

Koko ajan lapsi tulkitsee vanhemman reaktioita. Tuomitseeko tämä? Onko hän vihainen? Häpeääkö hän lastaan muiden silmissä?

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan. Hän miettii, aletaanko rakasta lastani nyt kiusata ja kohteleeko elämä häntä kaltoin.”

Aika monelle vanhemmalle herää myös kipeä kysymys, jota he eivät oikein tohdi ääneen sanoa. Jos lapseni rakastaa samaa sukupuolta olevaa ihmistä, voiko minusta koskaan tulla isovanhempaa?

Lapsen saaminen ei ole itsestään selvää

Liisalle isovanhemmuus ei ollut mielessä päällimmäisenä, kun tytär toi kotiin tyttöystävän. Hän oli siinä vaiheessa jo neljän lapsenlapsen mummi.

Liisa oli kokenut myös työssään monta kertaa, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvää kenellekään. Hän on perushoitaja ja työskenteli 39 vuotta naistentautien polilla. Siellä tehtiin hedelmöityshoitojakin, eivätkä kaikki yritykset päättyneet onnellisesti.

Vuonna 2007 säädettiin hedelmöityshoitolaki, joka mahdollisti hoitojen jatkumisen naispareille. Käytännössä se tarkoittaa kalliita hoitoja yksityisillä klinikoilla. Julkiset hedelmöityshoitoklinikat eivät vieläkään palvele naispareja, vaikka yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta totesi käytännön syrjiväksi jo vuoden 2016 lopussa.

”Onhan Jani Toivolallakin lapsi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”

Petra arvelee, että isompi huoli isovanhemmaksi pääsemisestä on kuitenkin miesparien vanhemmilla. Miespareille lapsen saaminen on mutkikkaampaa kuin naisille.

”Mutta onhan kansanedustaja Jani Toivolallakin lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”, Liisa sanoo.

"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.
"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.

Ensi vuoden huhtikuun alusta tulee voimaan myös äitiyslaki. Sen ansiosta naisparin toinen vanhempi voi tunnustaa lapsen omakseen jo odotusaikana neuvolassa, jos lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Siihen asti jatkuu nykyinen käytäntö: naisparin lapsi voi saada kaksi vanhempaa vain perheen sisäisellä adoptiolla.

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo.”

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo. Siitä on pari viikkoa, kun häneltä tuli tekstiviesti, että viimein se tapahtui: nyt tuli käräjäoikeudesta paperi, että hän on virallisesti Sulon vanhempi”, Liisa kertoo.

Samalla Sulo sai myös mammansa – ja samalla mummin ja papan – sukunimen: hän on Sulo Olavi Taipalus. Mamman tai Liisa-mummin geenejä hänessä ei ole. Joillekin sateenkaariperheiden isovanhemmista se on kipeä asia. Voiko lapsenlasta oikeasti rakastaa, jos hän on aivan toista sukua?

”Kyllä varmasti osasin rakastua Suloon! Rakastuin jo silloin, kun hän oli Petran vatsassa”, Liisa vakuuttaa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa, Liisa muistuttaa. Ei heissäkään ole samaa geeniperimää, ja niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Miten puhun lapseni asioista?

Miten sitten kertoisi työkavereille ja sukulaisille, että oman sateenkaarilapsen perheeseen on nyt tulossa vauva?

Vaikkapa samalla tavalla kuin silloin, jos oman heterolapsen perheeseen tulee lisäystä, Terhi Väisänen suosittelee. Toki asiaa kannattaa kysyä myös lasta odottavalta perheeltä, varmuuden vuoksi.

”Sama asiahan se on, oli kyse millaisesta perheestä tahansa. Kenen hyvänsä on hyvä miettiä itse ja sopia lapsen kanssa, miten tämän asioista saa puhua työpaikan kahvihuoneessa”, Terhi huomauttaa.

Liisa Taipalus puhuu Sulosta siinä missä muistakin lapsenlapsista.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää, ja minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa”, Liisa kertoo.

”Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.”

Petraa ei haittaa, vaikka Liisa vähän julistaisikin. Kun välit ovat kunnossa, molemmat tietävät, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

”Ihan normaaliahan se on, että lapsia syntyy ja isovanhemmat ovat niistä innoissaan. Samanlainen perhe me olemme kuin ketkä tahansa muutkin”, Petra sanoo.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Olen tässä, pysyn rinnallanne”

Entä jos välit eivät ole kunnossa? Jos sanat ja niiden tulkinnat ovat jo ehtineet haavoittaa, ja vanhemmat ja sateenkaarilapsi ovat etääntyneet toisistaan?

Toivoa on aina, Terhi Väisänen lohduttaa. 

Ensimmäiseksi osapuolten pitää tunnustaa tilanne ja se, että sen korjaamiseksi saatetaan tarvita ulkopuolista apua.

”Korjaaminen lähtee alkuun, kun vanhemmat ja lapset uskaltavat taas ryhtyä puhumaan toisilleen. Sanottua ja tehtyä ei saa pyyhittyä pois, mutta haavan voi kuroa umpeen ja arven kanssa voi elää”, Terhi sanoo.

Jonkun on siis tehtävä aloite, että puhuminen käynnistyisi. Terhin mielestä olisi ihanaa, jos sen tekisivät vanhemmat. Käytännössä aloite jää usein lapselle.

Puhuminen puhdistaa, anteeksi pyytäminen vielä enemmän. Sen kertominen, että en minä lakannut sinua rakastamasta, vaan olin hämmentynyt ja osaamaton.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

”Olen tässä. Se on se viesti, joka vanhempien pitäisi jollain keinolla saada välitettyä lapsilleen”, Terhi sanoo.

Ja: Pysyn teidän rinnallanne. Iloitsen perheestänne. Toivon, että kerrot, miten voin olla teille tukena ja miten voin puhua perheestänne muille.

Se riittää.

”Eikä tässä ole kyse vain sateenkaari-ihmisistä”, Terhi muistuttaa.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

Tietoa ja tukea läheisille

  • Sateenkaari-ihmisten läheisille tarjoavat tukea ja keskusteluapua muun muassa Perhesuhdekeskuksen puhelinpalvelu (050 444 4446, ma 15-17 ja pe 8-10), Transtukipiste (0503716899, ke 14–16) ja kirkon perheasiainneuvottelukeskukset.
  • Perhesuhdekeskus järjestää myös eri puolella Suomea Läheisinfoja, jotka antavat sateenkaari-ihmisten läheisille faktatietoa sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Infoissa kerrotaan myös siitä, mitä ihmisessä tapahtuu, kun uusi ja vieras asia saa hänet hämmentymään.
  • Tiedot Läheisinfojen paikkakunnista ja aikatauluista löytyvät osoitteesta www.perhesuhdekeskus.fi/tapahtumat
S

Sateenkaariperheen mummi: ”Rakastuin lapsenlapseeni jo, kun tyttäreni kumppani häntä odotti”

Väärin: laki koskee hedelmöityshoidoilla alkunsa saaneita lapsia, joilla on oikeus saada selville luovuttaja täysi-ikäisenä. Myös luovuttaja on tästä tietoinen. Käytännössä sateenkaariperheiden lapset voivat tutkitusti vähintään yhtä hyvin kuin heteroperheiden lapset (linkki selvitykseen löytynee sateenkaariperheiden sivulta). Heteroperheissä ei ole mitään mystistä "heterotekijää", joka jollain tavoin tekisi perhemuodosta paremman, eikä ole kyetty osoittamaan että heteroperhemalli olisi...
Lue kommentti
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.

Kun Henna suljettiin ala-asteella porukan ulkopuolelle, syömishäiriöstä tuli tapa helpottaa oloa. Nyt Henna opettaa tyttärilleen, että he riittävät juuri sellaisina kuin ovat.

Olet niin nätti, kun hymyilet.

Onpa sinulla kivat hiukset tänään.

Meillä on maailman paras äiti.

Tällaisia lauseita Henna Tiensuu, 31, ja hänen 6- ja 7-vuotiaat tyttärensä sanovat päivittäin toisilleen.

Tapa on ollut käytössä jo vuosia: joka päivä kerrotaan toisista jotakin kaunista.

”Haluan, että lapset huomaavat, että vaikka olisi vähän huono päivä, he riittävät.”

”Itsetunto voi musertua niin monesta asiasta. Mitä enemmän sitä pidetään kotona yllä, sitä paremmat edellytykset lapsilla on selvitä töytäisyistä, joita tulee ulkopuolelta”, Henna sanoo.

Hän tietää, millainen merkitys hyvällä itsetunnolla voi olla.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Tämän minä hallitsen

Henna oli 9-vuotias, kun hän oksensi ensimmäisen kerran. Koulussa oli ollut huono päivä, ja Henna toivoi herkuttelun helpottavan oloa.

”Söin niin paljon, että oli pakko mennä oksentamaan. Huomasin, että tämähän voi olla ihan toimiva keino.”

Henna haki herkuista turvaa, koska häntä kiusattiin koulussa – valittiin liikuntatunneilla viimeisenä joukkueeseen ja suljettiin ulos porukasta. Kun Henna kirjoitti jotakin äidinkielen tunnilla, joku sanoi aina: et sinä ole tuota itse kirjoittanut.

Joskus joku haukkui läskiksi. Se riitti.

”Itsetuntoni oli täysin nollissa. Tuntui, että kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Että en kelpaa, en ole tarpeeksi tai riittävä”, Henna sanoo.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Hennan syömishäiriö kehittyi hyvin pian bulimiasta anoreksiaksi. Syömisen vähentäminen tuntui hänestä ahmimista ja oksentamista tehokkaammalta tavalta hallita oloa.

Kiusaamisen edessä Henna oli voimaton, mutta viimein oli jokin asia, jota hän pystyi kontrolloimaan.

”Syömishäiriö oli minulle tapa hallita omaa elämääni. Tapahtui pahoja asioita, enkä voinut niille mitään, mutta syömistä pystyin hallitsemaan itse.”

Tuttu salaisuus

Kun vuodet kuluivat, syömishäiriö valtasi Hennan ajatukset. Hän teki useita pitkiä lenkkejä päivässä ja suunnitteli aamuisin, mitä päivän aikana tekisi ja missä järjestyksessä.

Joskus veden juominenkin tuntui mahdottomalta.

”Minulla oli pakonomainen tarve kontrolloida mahdollisimman hyvin kaikkea, mitä teen”, Henna sanoo.

”Kun syöminen oli jo niin kontrollissa, ettei mistään pystynyt vähentämään, sairaus alkoi vaikuttaa ihan joka asiaan. Kun kävelin linja-autopysäkille, laskin jokaisen askeleen. Askelia piti saada joka aamu saman verran.”

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

Henna alkoi ostaa suurempia vaatteita ja valehdella vanhemmilleen, että oli juuri syönyt kaverilla. Hän ei salannut syömishäiriötä siksi, että olisi hävennyt, vaan suojellakseen tapaa, josta oli tullut tuttu ja turvallinen.

Jos joku saisi tietää, pitäisi lopettaa.

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

”Tuntui, että minun pitää suojella syömishäiriötä. Että se on ainoa asia, joka ymmärtää minua, ja jota minä ymmärrän. Tiesin, että kukaan muu ei ymmärtäisi.”

Isä haki apua

Henna oli 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, kun hänen isänsä sai puhelun. Soittaja oli Hennan työharjoittelupaikan työnantaja, joka halusi tietää, miksi Hennaa ei ollut näkynyt.

Hennan oli pakko kertoa: siksi, että hän oli alkanut pyörtyillä eikä pysynyt oikein pystyssä.

Sen kertominen oli tavallaan helpotus.

”Enää ei tarvinnut salailla tai valehdella.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Isä vei Hennan mielenterveystoimistoon, ja paranemisprosessi alkoi. Henna sai mielialalääkityksen ja kävi säännöllisesti puhumassa mielenterveystoimistossa ja ravitsemusterapeutilla. Hänellä todettiin keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, anoreksia ja bulimia.

Vaikka Henna oli itsekin tiennyt, ettei kaikki ole hyvin, sairastumista oli vaikeaa myöntää.

”Tavallaan halusin sairaudesta eroon, koska olin jo niin huonossa kunnossa. Öisin en välttämättä saanut nukuttua, koska ahdisti niin paljon. Olisi pitänyt koko ajan tehdä vatsalihasliikkeitä.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa, et pysty siihen. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Vaikeinta oli nähdä vanhempien huoli.

”Aina ennen käänsin ajatukset itseeni ja syömishäiriöön, mutta kun näin, kuinka paljon se satutti ja pelotti vanhempiani ja läheisiäni, ymmärsin, kuinka vaarallista se on.”

Koska Henna oli kasvanut syömishäiriön kanssa, paraneminen alkoi kunnolla vasta, kun hän lakkasi pitämästä sairautta osana itseään.

”Tajusin, että sairaus ei ole minä. Sitä vastaan oli helpompi taistella, kun sitä ei pitänyt omana luonteenpiirteenään.”

Kolme parasta

Tällä hetkellä Henna tuntee itsensä terveeksi. Hänen ei ole tarvinnut käydä punnituksissa kahdeksaan vuoteen.

Joskus kun oikein ahdistaa, tulee vieläkin tarve päästä lenkille.

”Menen silloin luontoon ja hengittelen rauhassa. Jo ulkona olo riittää.”

”Syömishäiriö oli niin monta vuotta tapani käsitellä hankalia asioita. Se tulee välillä vieläkin selkärangasta. Että hei, näin sinä olet ennen tällaisen tilanteen hoitanut.”

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä.”

Koska Henna sairastui hyvin nuorena, hänen kehollaan ei ollut teini-iässä tarpeeksi voimia kasvaa ja vahvistua. Seuraukset näkyvät vieläkin: Hennalla on nivelkipuja, heikot luut ja melkein aina kylmä. Hampaiden korjaamiseen on mennyt paljon aikaa ja rahaa.

Myös Hennan esikoisella on ollut ongelmia luuston ja hampaiden kanssa.

”Kun hän syntyi, minun kroppani tarvitsi vielä rakennusaineita itselleen. Niistä ei välttämättä riittänyt toiselle kaikkea, mitä piti. Ei sellaista osannut nuorena ajatella.”

Henna on päättänyt, ettei koskaan mollaa ulkonäköään lastensa kuullen. Aina kun hän kuulee jonkun arvostelevan toisen ulkonäköä, hän sanoo lapsilleen: Noin ei saa sanoa. Jokainen on hyvä, minkä kokoisena hyvänsä.

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä. En halua, että lapsilleni tulee sellainen olo, että kun itsellä on huono päivä, voi dissata toista.”

Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Henna ja lapset listaavat kolme parasta sinä päivänä tapahtunutta asiaa.

Juuri nyt ne ovat tällaisia:

Kavereiden kanssa olo. Äidin hyvä ruoka. Se, että ollaan yhdessä.

Kaunis ilma. Lasten kanssa olo. Se, että jaksoin hoitaa asioita, vaikka väsytti.

Kaverit. Äidin syli. Se, että kaikesta voi puhua.
 

”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.
”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.

Palvelutaloon muuttanut Ristomatti Ratia, 76, käy yhä joka päivä toimistollaan. Siellä on ystävä Eeva Mela. Hän muistaa ne asiat, joita Ristomatti ei enää muista.

Laitapas lapaset käteen, Eeva Mela kehottaa.

”Kannattaa vetää takin vetskari ylös, ulkona on kylmä. Onhan puhelin mukana?” hän jatkaa.

Ristomatti Ratia on lähdössä toimistolta.

”Menen tästä taas välillä kotiin. Heippa.”

Kotiin,...