Jonna Yasar lähti Turkkiin matkaoppaaksi vuonna 2010, koska halusi asua samassa maassa kuin miehensä. Elämä pienessä vuoristokylässä yllätti.

"KUN LÄHDIN, pidin Suomea vain maana, jossa on hirveästi sääntöjä. Alkoholilaki puhuttaa, hinnat nousevat ja veroja kiristetään. Halusin ulkomaille, koska ajattelin, että siellä on helpompaa.

Nyt se naurattaa. Sääntöjä löytyy muualtakin maailmasta.

Olin rakastunut turkkilaiseen mieheen, hänen tavallisuuteensa ja luotettavuuteensa. Hän oli hirveän kohtelias ja herttainen, kaukana niistä turkkilaisista miehistä, joita olin lomamatkoilla tavannut. Lähdin matkaoppaaksi, koska halusin olla hänen luonaan Turkissa edes osan aikaa vuodesta.

MUUTIMME ENSIN mieheni työn perässä pieneen Bozkirin vuoristokylään. Olin kylän ainoa ulkomaalainen.

Jos join parvekkeella aamukahvia, miehelleni soitettiin ja sanottiin, että minun täytyy olla sisällä. Jos liikuin yksin kaupungilla, minusta soitettiin joko vuokranantajallemme tai mieheni töihin. Mieheltäni kysyttiin, voisiko hän hakea vaimonsa pois. Mieheni koetti sanoa, että antakaa kävellä.

Kaupassa myyjä ei suostunut ottamaan rahojani. Minun olisi pitänyt antaa ne miehelleni ja miehen kauppiaalle.

Minusta alkoi tuntua vaikealta avata kotiovea. Tunsin, ettei kukaan hyväksy minua.

Mieheni tietenkin näki, että minulla oli paha olla, ja ehdotti, että muuttaisimme pois. Nyt asumme rannikolla, missä puolet ihmisistä on ulkomaalaisia.

RASISTINEN KOHTELU yllätti minut. Se tuntui hirveältä. Olin kai tuudittautunut siihen, ettei valkoihoinen kohtaa rasismia. Mietin, mikä minussa on pahaa. Tilannetta pahensi se, etten vielä osannut kieltä enkä siis pystynyt puolustautumaan.

Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka eivät hyväksy ulkomaalaisia. Suomalaisen suhtautuminen riippuu siitä, kohtaako hän turistin vai turvapaikanhakijan. Turisti lähtee kohta pois, joten häntä on helpompi suvaita.

Onneksi suomalaiset ovat oppineet. Vastaanottokeskuksien perustaminen pienille paikkakunnille avaa silmiä.

Ennen Turkkiin lähtöä näin, miten tummaihoisille Suomessa huudeltiin. Se tuntui pahalta. Erityisen pahalta se tuntui sen jälkeen, kun olin itsekin ollut kohteena.

Väärät oletukset eivät muutu, ennen kuin ihminen tapaa ulkomaalaisen. Isälleni oli aika tiukka paikka, kun kerroin, että minulla on turkkilainen mies. Nyt he käyvät kalassa samalla veneellä.

ON ETUOIKEUS YMMÄRTÄÄ kahta kulttuuria. Kun olen ollut maassa, jossa kaikki ei ole itsestään selvää, arvostan Suomea enemmän. Esimerkiksi terveydenhuolto on Suomessa itsestäänselvyys.

Olen synnyttänyt lapsemme Turkissa. Siellä normaalisynnytys on keisarinleikkaus eikä mies pääse saliin. En edes ehdottanut alatiesynnytystä, koska yksikään synnytyslääkäri ei olisi halunnut tai osannut järjestää sitä.

Suomalaisia pidetään maailman rehellisimpänä kansana ja turkkilaisia epärehellisimpänä. Rahan kanssa Turkissa yritetäänkin aina vetää välistä, mutta ystävänä turkkilainen on hirveän lojaali.

TURKISSA TORIKULTTUURI on vahva. Meidänkin pienen kylämme tori on järkyttävän iso. Kun tulin viimeksi Helsingin kauppatorille, mietin, voiko se olla tässä.

Tämä on meidän pääkaupunkimme, ja näin pieni tori!

Vihreys yllättää Suomessa joka kerta. On Turkissakin vihreää, mutta siellä ei ole talvea, joka pudottaisi lehtivihreän. Turkissa vihreä on tummaa ja pysyvää, tunkkaista. Suomessa vehreys on kevyttä.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä syyskuussa 2014.

 

Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.
Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.

Jo lapsena Jonas Pieniniemen pää oli täynnä outoja ajatuksia. Vuosia myöhemmin Jonas sai tietää sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Nyt 33-vuotias Jonas ei enää häpeä.

”Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin: Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin?

Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela: pyörii ja pyörii, eikä siitä voi päästää irti.

Yhdistelen asioita, jotka eivät oikeasti kuulu toisiinsa. Jos olen keittiössä ja ajattelen potkujen saamista, saatan yhdistää keittiön ja pahan olon. Sen jälkeen keittiö alkaa tuntua ahdistavalta paikalta.

Sairastan pakko-oireista häiriötä eli OCD:ta. Lyhenne tulee sanoista obsessive-compulsive disorder. Obsessive viittaa pakkoajatuksiin ja compulsive taas pakkotoimintoihin, joiden tarkoitus on helpottaa ahdistavia ajatuksia.

” Ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela.”

Usein ihmiset ajattelevat, että pakko-oireista kärsivä pesee jatkuvasti käsiään tai tarkistaa lukot kymmeneen kertaan. Mutta OCD ei ole vain sitä. Minulla ei ole juurikaan pakkotoimintoja, koska pystyn kontrolloimaan niitä. Sen sijaan pään sisällä on sekamelska.

Jo lapsena minua vaivasi jatkuvasti jonkinlainen turvattomuuden tunne. Päässäni oli hirveä määrä kysymyksiä, joihin äiti ja isä eivät oikein osanneet vastata.

Hankaliksi oireet muuttuivat yläasteella. Esimerkiksi ovesta piti astua tietyllä jalalla tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. En kertonut oireista kenellekään. Ajattelin, että olen outo ja minussa on jotain vikaa.

”Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Sitten tuli syksy 2012. Pakkoajatuksia ja pelkotiloja oli lähes jatkuvasti. Myös aistini olivat kuin hätätilassa. Kun vein koiria ulos, tarkkailin jatkuvasti, mitä näin ja mitä kuulin. En saanut nukuttua, ja se näkyi töissä.

Yhtenä iltana kävelin tiellä ja vastaan ajoi rekka, jossa oli suuret ja kirkkaat valot. Mietin, olisiko siinä ratkaisu.

Tunne oli niin vahva, että menin psykiatrille.

Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Millaista on arki pakko-oireiden kanssa? Miten sairaus on vaikuttanut ihmissuhteisiin? Mikä Jonasta on auttanut eniten?

Lue Jonaksen koko tarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.
33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.

Kun Jonas Pieniniemi oli lapsi, pää oli täynnä kysymyksiä ja outoja ajatuksia. Vasta vuosia myöhemmin hän kuuli sairaudesta nimeltä pakko-oireinen häiriö.

”Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin? No, tuskin mitään potkuja tulee. Mutta entä jos tuleekin?

Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin. Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla...