Kun Nura Farah muutti 13-vuotiaana Suomeen, hän päätti, että tekisi isänsä ylpeäksi eikä häpäisisi äitiään. Siihen ei varautunut kukaan, että hänestä tulisi Suomen ensimmäinen somalikirjailija.

Syntyy somalityttö. Pieni, mustatukkainen, täydellinen.

On isiä, jotka eivät halua katsoa tytärtään. Taakkaa, joka tuo nälän ja vie toivon, jonka myötäjäisistä on maksettava vuohia ja kameleita.

On isiä, jotka näkevät tyttäressään vain syntymättömän pojan.

On myös isiä, jotka päättävät: tämä tyttö on erityinen. Tästä tulee vielä jotain.

Syntymästään asti Nura Farah tiesi, että isä uskoo häneen.

Hän tiesi sen nimestään. Nura tarkoittaa valoa. Ei sellaista nimeä anneta pettymykselle.

Hän tiesi sen tavasta, jolla isä katsoi, kun hän pakersi lattialla läksyjä. Isä ­vaati tuloksia. Ilman niitä Nura jämähtäisi tiski­pöydän ja hellan väliin, kuten kouluttamattomat somalinaiset kautta ­aikain ovat jämähtäneet.

Isä oli opiskellut Jemenissä, työs­kennellyt vesilaitoksella ja perustanut Soma­lian pääkaupunkiin Mogadishuun oman yrityksen. Äiti oli kasvanut aavikolla. Hän oli lukutaidoton mutta niin kaunis, että isän suku oli joutunut pulittamaan hänestä kymmeniä kameleita.

Nura lähti kouluun, toisin kuin monet muut somalitytöt.

Aurinko paistoi pienen Nuran kasvoille aina. Joka päivä, läpi vuoden. Vaikka Itä-Afrikassa sijaitseva Somalia oli yksi maailman köyhimmistä maista, Nura ei sitä huomannut.

Mogadishun ilma maistui mereltä ja hiekalta. Leikkikavereina oli kolme veljeä ja pikkusisko, huoneita omakotitalossa viisi.

Aamuisin jokaiselle riitti paistettuja lättysiä ja kamelinmaitoa, toisin kuin monissa muissa somaliperheissä. Aamiaisen jälkeen Nura lähti kouluun, toisin kuin monet muut somalitytöt. Koulusta palattuaan hän pesi pyykit käsin, kuten muutkin somalitytöt. Iltaisin hän sijasi patjan kylmälle betonilattialle ja nukahti pikkusiskonsa viereen.

Levottomuuden Nura aisti vain isän sivulauseista. Klaanit tappoivat, ryöstivät, pommittivat, halusivat kaataa diktatuurin. Tavalliset ihmiset hankkivat ­aseita ja ampuivat hädissään naapureitaan ennen kuin nämä ehtivät laukaista.

Alkoi sisällissota, joka ei ole loppunut vieläkään.

Huhtikuussa 1993 isä ilmoitti, että äiti ja lapset lähtisivät pois. Toiseen maahan, turvaan. Maan nimeä hän ei tiennyt.
Isä lupasi tulla pian perässä.

Hyvät ja huonot uutiset

Tammikuussa 2014 Nura, 34, istuu itähelsinkiläisen kauppakeskuksen ravintolassa ja räplää kännykkäänsä.

"Äiti ei ole vieläkään soittanut. Se on varmaan hyvä merkki", Nura sanoo itsekseen, kätkee huolensa.

Nuran poikavauva on kolme kuukautta, ja juuri nyt häntä hoitaa Nuran äiti. ­Aikaa haastatteluun on sii­hen asti että vauva tahtoo maitoa. Nura ­vakuuttaa, että ehtii kertoa tarinansa siinä ajassa. Sen uskoo, kun kuulee, miten hän puhuu: häkellyttävän nopeaa, täydellistä suomea.

Tarina alkaa nukesta, jolla on siniset silmät, keltainen tukka ja iso pää. Se on Nuran ensimmäinen muistikuva Helsingistä, lahja vastaanottokeskuksesta.

Miten anteliaita ihmisiä, ja miten pelot­tavan valkoisia, 13-vuotias Nura mietti. Hän kutoi nukelleen sukat, vaikka tunsi itsensä pöhköksi. Lämmittää nyt muovivarpaita.

Vuoden äiti ja lapset asuivat vastaan­ottokeskuksessa ja opiskelivat suomea. Nura kaipasi kavereitaan, kuumaa tuulta, neilikan ja kardemumman tuoksua.
Eniten hän kaipasi isää.

Ikävästä huolimatta Nura haaveili oleskeluluvasta. Suomessa hän olisi turvassa.

Aina, kun vastaanottokeskuksen pihaan kaarsi poliisiauto, se toi uutisia. Huonot uutiset erottivat toisistaan lapset, äidit ja isät.

Nura näki monta pariskuntaa, joissa mies sai oleskeluluvan mutta vaimo ei. Ne parit itkivät. Sitten vaimot katosivat.

Yhtenä päivänä Nura huomasi parkkipaikalla jälleen poliisiauton. Kun hän ryntäsi rappuun, äiti seisoi jo ovella.
Oleskelulupa oli myönnetty. Nura ­huusi ilosta.

Nura ymmärsi jokaisen ilkeän sanan, muttei pystynyt puolustautumaan.

Mykkä, nimetön tyttö 

Somaliassa Nuran nimi oli ollut ”valo”. Suomessa nimi katosi. Se lakkasi ole­masta, sillä luokkatoverit eivät lausuneet sitä koskaan ääneen.
Uudeksi nimeksi tuli Toi Neekeri.

Sillä nimellä Nuraa kutsuttiin siitä ­lähtien kun hän aloitti kahdeksannen luokan itähelsinkiläisellä yläasteella. Muita tumma­ihoisia koulussa ei ollut. Asenteita kiristi lama.

Nura oli asunut Suomessa vuoden. Hän osasi suomea niin hyvin, että ymmärsi jokaisen ilkeän sanan, mutta niin huonosti, ettei pystynyt puolustautumaan. Kun opettaja kysyi, kuka kiusasi, Nura ­sopersi: ”Se tyttö, joka on nopein.”

"Ääneni katosi. Minulla ei ollut sanoja."

Niinpä Nura heittäytyi mykäksi. Kaksi vuotta hän kuunteli hiljaa pulpetissaan, kun suomalaisteinit ilkkuivat, kuinka verorahat menevät Tohon Neekeriin.

Hän yritti muuttua näkymättömäksi, pelkäksi ilmaksi. Kun joku joskus istahti viereen, Nura hämmentyi. Hänhän oli likai­nen.

"Pahinta oli se, että muut ajattelivat, etten voi olla älykäs, koska olen tämän väri­nen. Kaiken muun olisin kestänyt."

Iltaisin Nura pakeni kirjastoon. Siellä hän oli turvassa, panssarinaan kaikki maailman viisaat sanat.

Nura ahmi Tinttejä, vaikka ei tajunnut niistä puoliakaan. Kun suomi alkoi sujua, hän luki kaiken juutalaisvainoista. Jos Eurooppa oli selvinnyt jostain niin kamalasta, Somaliakin selviäisi.

Nuralla oli kaksi unelmaa: Elää Suomessa niin, että isä voisi olla hänestä ­ylpeä. Ja olla elämättä niin, että aiheut­taisi äidille huolta.
Siksi hän ei vuodattanut äidille murheitaan. Kiusaamisesta hän mainitsi ohimennen. Silloin äiti muistutti: ”Sinä nouset vielä.”

Äiti oli oloista, joissa naiset piipahtivat synnyttämässä metsässä ja siinä sivussa hoitivat karjan, kantoivat polttopuut ja hätistelivät hyeenat. Äidin silmissä vai­keudet olivat elämän perussävy. Jokai­sella oli kuormansa, kiusatuksi tuleminen oli Nuran osa.  Se piti sietää pystypäin.

Isä ei ollut tullut vieläkään.

Nura tukeu­tui häneen silti. Hän hoki itselleen, että oli isän tyttö. Erityinen tyttö. 

"Suljin silmäni ja luotin, että pärjään. Päätin, että kiusaaminen olisi väli­aikaista. Jos pysyisin kovana, minusta ­tulisi jotain hienoa. Halusin tehdä iskän ­ylpeäksi."

Kun tummaihoinen mies jäi Suomessa kiinni raiskauksesta, Nura tunsi olevansa syyllinen.

Tumman tytön taakka

Vuonna 1996 Nura istui koulukuraattorin huoneessa. Oli yksi niistä yksinäisistä päivistä, jolloin oli vaikea pysyä vahvana, sellaisena ­arvokkaana tyttönä kuin hän ­olisi halunnut. Silloin kuraattori kysyi:

"Huomasithan sinä, että Miss Suomi-kisan voitti tummaihoinen nainen? ­Hänen nimensä on Lola. Kyllä suomalaiset pikku­hiljaa tottuvat tummiin ihmisiin."

Nuran oli vaikea uskoa.

Hän tunsi Suomen jo kodikseen, ­mutta joka päivä hän tunsi myös tuijotuksen ­kehossaan. Joskus katseet tuntuivat ihailulta, joskus inholta.

Kun tummaihoinen mies jäi Suo­messa kiinni raiskauksesta, Nura tunsi ole­vansa syyllinen.

Kun tummaihoinen mies levitti Yhdysvalloissa HI-virusta, Nura tunsi olevansa syyllinen.

Kun Nura luki uutisen tummaihoisen töppäilystä, hän nosti häpeän tottuneesti harteilleen ja kantoi sitä koko päivän.

"Kuvittelin olevani vastuussa kai­kista maailman tummaihoisista. Kun joku ­töpeksi, olisin halunnut läimäyttää ­häntä poskelle ja läksyttää, että ryhdistäydy! Älä mokaa, älä tee mitään typerää. Jos teet, minäkin kärsin. Jokainen pieni tumma tyttö kärsii."

Nura on potenut huonoa omaatuntoa siitä, että juuri hän pääsi lentokoneeseen. Niin moni luokkatoveri joutui pakolaisleirille, niin moni kuoli nälkään, niin ­moni ammuttiin.

Viime viikolla Nura näki Kampin kauppakeskuksessa nuoria, tuntemattomia somalipoikia, joiden yllä oli Suomen armeijan puku.

"Olin niistä pojista niin ylpeä. Heille Suomi on koti."

Somalin kielessä ei ole käsitettä murrosikä. On vain lapsuus ja naimaikä. Naimaikäiseksi tyttö julistetaan, kun kuukautiset alkavat. Silloin hänen on autettava äitiään kotitöissä, oltava enemmän nainen.

Pojilta kotitöitä ei vaadita.

Nuraa kysymys murrosiästä huvittaa. Mikä murros? Eivät muslimitytöt kokeile kännäämistä, he juovat teetä.

"En haaveillut pojista, vaan siitä, että saisin ammatin. Siitä jokaisen tytön pitäisi haaveilla."

Somaleille maine on tärkeä. Pahiten vanhempien maineen tuhoaisi tyttölapsen törttöily. Nura halusi suojella äitiään.

Isä oli isänmaallinen mies eikä pystynyt jättämään Somaliaa.

Hyvästi, iskä

Lähtönsä jälkeen Nura ei ole käynyt ­Mogadishussa kertaakaan. Vuonna 1997 hän meni Etiopiaan katsomaan isäänsä ja pyysi tätä vielä kerran Suomeen.
Isä lupasi.

Koskaan hän ei tullut.

Ensin Nura pettyi, sitten suuttui.

Lopulta hän ymmärsi.

"Isä oli isänmaallinen mies eikä pystynyt jättämään Somaliaa. Hän pelasti perheensä. Jos olisin ollut hän, olisin toiminut itsekin samalla tavalla."

Se oli viimeinen tapaaminen. Viiden vuoden kuluttua isä kuoli aivoveren­vuotoon.

Surunsa Nura purki opiskeluun. Soma­liassa hän oli ollut mallioppilas. Suo­messa hän sai todistukseen numeroiden ­sijasta x-kirjaimia, koska oli niin pihalla.

Kymppiluokalla kaikki muuttui. Kiusaajat katosivat ja luokalle tupsahti söpö, tummaihoinen amerikkalaispoika, jonka päässä sojottivat rastat. Tytöt olivat lääpällään, pojat ihailivat. Samassa fanituspuuskassa hyväksyttiin myös Nura.

"Pojan ansiosta neekeri-sana katosi."

Sinä hilpeänä vuonna Nuran keski­arvo singahti ylös numerolla, 8,2:een.

Lukiosta Nura löysi suomalaiset sydän­ystävänsä, ne joiden kanssa hän yhä jakaa salaisuutensa. Lukiossa numerot nousivat niin, että kemianopettaja kannusti Nuraa hakemaan opiskelemaan laborantiksi.

Nura haki ja pääsi. Valmistuttuaan hän ravasi työhaastatteluissa. Hän sai monta ei kiitosta, mutta elintarviketurvallisuusvirastossa tärppäsi. Työkavereista on tullut rakkaita, ja yhtä heistä Nura kutsuu vauvansa suomalaiseksi varamummiksi.

"Jos iskä näkisi minut nyt, hän olisi minusta ylpeä."

Nura päätti tehdä jotakin, mitä yksikään somalinainen maailmassa ei ollut tehnyt.

Ensimmäinen somalikirjailija

Muutama vuosi sitten Somalian kohtalo alkoi vaivata Nuraa. Miksi maasta oli tullut niin julma? Voiko kahdenkymmenen vuoden sodasta toipua?

Nura halusi ymmärtää. Hän luki Sofi Oksasen romaaneja ja tietokirjoja Euroopan sodista. Hän ­tajusi, ettei Somalia ollut poikkeus, ei sen pahempi kuin muutkaan. Maapallolla oli sodittu aina. Se pyöri silti.

Ehkä Soma­liallakin oli toivoa.

Netistä Nura löysi pätkiä, joissa pilkahti Somalian kauneus. Hän ihastui perin­teiseen runonlaulantaan ja kuun­teli sitä tuntikaupalla YouTubesta.

Nura kyseli äidiltään aavikon naisten arjesta ja sai kuulla kivuliaita yksityiskohtia.

Äiti paljasti, että oli kuulunut nuorena niihin häveliäisiin neitoihin, ­jotka eivät tanssahdelleet aavikkotansseissa vaan taputtivat sivussa käsiään.

Koko ikänsä Nura oli rakastanut kir­joja. Niiden ansiosta hän oli säilyttänyt toivonsa. Siksi hän päätti tehdä jotain, mitä yksikään somalinainen maailmassa ei ole tehnyt: kirjoittaa suomeksi romaanin.

Somalikirjailijoita on vähän, ja ne vähät­kin ovat miehiä. Euroopasta Nura tietää vain yhden toisen naisen, joka on julkaissut romaanin. Somalit ovat viihdyttäneet toisiaan puhumalla, eivät kirjoittamalla. Maan kirjallisuus sai alkunsa vasta, kun somalia alettiin kirjoittaa ­latinalaisin aakkosin vuonna 1972.

Kolme vuotta Nura kirjoitti tarinaansa tytöstä, joka elää aavikolla 1940–60-luvuilla.

Käsikirjoitus hyväksyttiin, ja nyt helmikuussa ilmestyy Aavikon tytär.

Romaanin kirjoittaminen ei kuulu ­perinteisen somalinaisen rooliin, mutta Nura on saanut pelkkää kannustusta. 

"Suomalainen somaliyhteisö odottaa innokkaasti, mitä kulttuuristamme kerron. Äiti oli hieman ihmeissään ja nauroi, kun paljastin, mitä kaikkea olen kirjoittanut."

Somalikulttuurissa pojat palvovat äitejään

Poika, murokippo tiskikoneeseen

On asioita, joista Nura kieltäytyy puhumasta. Hän ei halua kertoa, mihin somalien klaaniin kuuluu.

"Klaaniajatteluun sisältyy rasismia. Jokainen klaani pitää itseään muita parem­pana, vaikka siksi, että on pyydystänyt leijonan."

Nura ei halua kertoa parisuhteestaan.

Mutta rakkaudesta hän puhuu. Se on hänen mielestään jotain suurempaa kuin naisen ja miehen suhde: vaikka rakkautta vanhempiin. Romantiikkaa hän ei mainitse, se tulee listan hännillä.

"Somalikulttuurissa pojat palvovat ­äitejään. Ihmettelen, miksi äitiyttä ihaillaan, mutta pieniä tyttöjä ei."

Myös Nuralle tärkeintä on äitiys. Toiseksi tärkeintä on itsenäisyys.

"Naisella pitää olla omat rahat. Mutta en voisi kuvitella eläväni ihmisen kanssa, jolla on eri kulttuuritausta. Mieheni ­pitää ymmärtää runot, joita kuuntelen."

Nura haluaa kasvattaa pojastaan herrasmiehen. Sellaisen, joka rakastaa kirjoja ­ ja uskaltaa kapinoida äitiään vastaan.

"Muuten hänelle ei kehity omaa luonnetta. Ja astiansa hän saa opetella viemään tiskikoneeseen itse."

Nura vilkaisee kännykkäänsä. On kulu­nut kolme tuntia eikä äiti ole soittanut vieläkään.
Nura soittaa äidilleen. Poika nukkuu, kaikki on hyvin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2014.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”