Kun Nura Farah muutti 13-vuotiaana Suomeen, hän päätti, että tekisi isänsä ylpeäksi eikä häpäisisi äitiään. Siihen ei varautunut kukaan, että hänestä tulisi Suomen ensimmäinen somalikirjailija.

Syntyy somalityttö. Pieni, mustatukkainen, täydellinen.

On isiä, jotka eivät halua katsoa tytärtään. Taakkaa, joka tuo nälän ja vie toivon, jonka myötäjäisistä on maksettava vuohia ja kameleita.

On isiä, jotka näkevät tyttäressään vain syntymättömän pojan.

On myös isiä, jotka päättävät: tämä tyttö on erityinen. Tästä tulee vielä jotain.

Syntymästään asti Nura Farah tiesi, että isä uskoo häneen.

Hän tiesi sen nimestään. Nura tarkoittaa valoa. Ei sellaista nimeä anneta pettymykselle.

Hän tiesi sen tavasta, jolla isä katsoi, kun hän pakersi lattialla läksyjä. Isä ­vaati tuloksia. Ilman niitä Nura jämähtäisi tiski­pöydän ja hellan väliin, kuten kouluttamattomat somalinaiset kautta ­aikain ovat jämähtäneet.

Isä oli opiskellut Jemenissä, työs­kennellyt vesilaitoksella ja perustanut Soma­lian pääkaupunkiin Mogadishuun oman yrityksen. Äiti oli kasvanut aavikolla. Hän oli lukutaidoton mutta niin kaunis, että isän suku oli joutunut pulittamaan hänestä kymmeniä kameleita.

Nura lähti kouluun, toisin kuin monet muut somalitytöt.

Aurinko paistoi pienen Nuran kasvoille aina. Joka päivä, läpi vuoden. Vaikka Itä-Afrikassa sijaitseva Somalia oli yksi maailman köyhimmistä maista, Nura ei sitä huomannut.

Mogadishun ilma maistui mereltä ja hiekalta. Leikkikavereina oli kolme veljeä ja pikkusisko, huoneita omakotitalossa viisi.

Aamuisin jokaiselle riitti paistettuja lättysiä ja kamelinmaitoa, toisin kuin monissa muissa somaliperheissä. Aamiaisen jälkeen Nura lähti kouluun, toisin kuin monet muut somalitytöt. Koulusta palattuaan hän pesi pyykit käsin, kuten muutkin somalitytöt. Iltaisin hän sijasi patjan kylmälle betonilattialle ja nukahti pikkusiskonsa viereen.

Levottomuuden Nura aisti vain isän sivulauseista. Klaanit tappoivat, ryöstivät, pommittivat, halusivat kaataa diktatuurin. Tavalliset ihmiset hankkivat ­aseita ja ampuivat hädissään naapureitaan ennen kuin nämä ehtivät laukaista.

Alkoi sisällissota, joka ei ole loppunut vieläkään.

Huhtikuussa 1993 isä ilmoitti, että äiti ja lapset lähtisivät pois. Toiseen maahan, turvaan. Maan nimeä hän ei tiennyt.
Isä lupasi tulla pian perässä.

Hyvät ja huonot uutiset

Tammikuussa 2014 Nura, 34, istuu itähelsinkiläisen kauppakeskuksen ravintolassa ja räplää kännykkäänsä.

"Äiti ei ole vieläkään soittanut. Se on varmaan hyvä merkki", Nura sanoo itsekseen, kätkee huolensa.

Nuran poikavauva on kolme kuukautta, ja juuri nyt häntä hoitaa Nuran äiti. ­Aikaa haastatteluun on sii­hen asti että vauva tahtoo maitoa. Nura ­vakuuttaa, että ehtii kertoa tarinansa siinä ajassa. Sen uskoo, kun kuulee, miten hän puhuu: häkellyttävän nopeaa, täydellistä suomea.

Tarina alkaa nukesta, jolla on siniset silmät, keltainen tukka ja iso pää. Se on Nuran ensimmäinen muistikuva Helsingistä, lahja vastaanottokeskuksesta.

Miten anteliaita ihmisiä, ja miten pelot­tavan valkoisia, 13-vuotias Nura mietti. Hän kutoi nukelleen sukat, vaikka tunsi itsensä pöhköksi. Lämmittää nyt muovivarpaita.

Vuoden äiti ja lapset asuivat vastaan­ottokeskuksessa ja opiskelivat suomea. Nura kaipasi kavereitaan, kuumaa tuulta, neilikan ja kardemumman tuoksua.
Eniten hän kaipasi isää.

Ikävästä huolimatta Nura haaveili oleskeluluvasta. Suomessa hän olisi turvassa.

Aina, kun vastaanottokeskuksen pihaan kaarsi poliisiauto, se toi uutisia. Huonot uutiset erottivat toisistaan lapset, äidit ja isät.

Nura näki monta pariskuntaa, joissa mies sai oleskeluluvan mutta vaimo ei. Ne parit itkivät. Sitten vaimot katosivat.

Yhtenä päivänä Nura huomasi parkkipaikalla jälleen poliisiauton. Kun hän ryntäsi rappuun, äiti seisoi jo ovella.
Oleskelulupa oli myönnetty. Nura ­huusi ilosta.

Nura ymmärsi jokaisen ilkeän sanan, muttei pystynyt puolustautumaan.

Mykkä, nimetön tyttö 

Somaliassa Nuran nimi oli ollut ”valo”. Suomessa nimi katosi. Se lakkasi ole­masta, sillä luokkatoverit eivät lausuneet sitä koskaan ääneen.
Uudeksi nimeksi tuli Toi Neekeri.

Sillä nimellä Nuraa kutsuttiin siitä ­lähtien kun hän aloitti kahdeksannen luokan itähelsinkiläisellä yläasteella. Muita tumma­ihoisia koulussa ei ollut. Asenteita kiristi lama.

Nura oli asunut Suomessa vuoden. Hän osasi suomea niin hyvin, että ymmärsi jokaisen ilkeän sanan, mutta niin huonosti, ettei pystynyt puolustautumaan. Kun opettaja kysyi, kuka kiusasi, Nura ­sopersi: ”Se tyttö, joka on nopein.”

"Ääneni katosi. Minulla ei ollut sanoja."

Niinpä Nura heittäytyi mykäksi. Kaksi vuotta hän kuunteli hiljaa pulpetissaan, kun suomalaisteinit ilkkuivat, kuinka verorahat menevät Tohon Neekeriin.

Hän yritti muuttua näkymättömäksi, pelkäksi ilmaksi. Kun joku joskus istahti viereen, Nura hämmentyi. Hänhän oli likai­nen.

"Pahinta oli se, että muut ajattelivat, etten voi olla älykäs, koska olen tämän väri­nen. Kaiken muun olisin kestänyt."

Iltaisin Nura pakeni kirjastoon. Siellä hän oli turvassa, panssarinaan kaikki maailman viisaat sanat.

Nura ahmi Tinttejä, vaikka ei tajunnut niistä puoliakaan. Kun suomi alkoi sujua, hän luki kaiken juutalaisvainoista. Jos Eurooppa oli selvinnyt jostain niin kamalasta, Somaliakin selviäisi.

Nuralla oli kaksi unelmaa: Elää Suomessa niin, että isä voisi olla hänestä ­ylpeä. Ja olla elämättä niin, että aiheut­taisi äidille huolta.
Siksi hän ei vuodattanut äidille murheitaan. Kiusaamisesta hän mainitsi ohimennen. Silloin äiti muistutti: ”Sinä nouset vielä.”

Äiti oli oloista, joissa naiset piipahtivat synnyttämässä metsässä ja siinä sivussa hoitivat karjan, kantoivat polttopuut ja hätistelivät hyeenat. Äidin silmissä vai­keudet olivat elämän perussävy. Jokai­sella oli kuormansa, kiusatuksi tuleminen oli Nuran osa.  Se piti sietää pystypäin.

Isä ei ollut tullut vieläkään.

Nura tukeu­tui häneen silti. Hän hoki itselleen, että oli isän tyttö. Erityinen tyttö. 

"Suljin silmäni ja luotin, että pärjään. Päätin, että kiusaaminen olisi väli­aikaista. Jos pysyisin kovana, minusta ­tulisi jotain hienoa. Halusin tehdä iskän ­ylpeäksi."

Kun tummaihoinen mies jäi Suomessa kiinni raiskauksesta, Nura tunsi olevansa syyllinen.

Tumman tytön taakka

Vuonna 1996 Nura istui koulukuraattorin huoneessa. Oli yksi niistä yksinäisistä päivistä, jolloin oli vaikea pysyä vahvana, sellaisena ­arvokkaana tyttönä kuin hän ­olisi halunnut. Silloin kuraattori kysyi:

"Huomasithan sinä, että Miss Suomi-kisan voitti tummaihoinen nainen? ­Hänen nimensä on Lola. Kyllä suomalaiset pikku­hiljaa tottuvat tummiin ihmisiin."

Nuran oli vaikea uskoa.

Hän tunsi Suomen jo kodikseen, ­mutta joka päivä hän tunsi myös tuijotuksen ­kehossaan. Joskus katseet tuntuivat ihailulta, joskus inholta.

Kun tummaihoinen mies jäi Suo­messa kiinni raiskauksesta, Nura tunsi ole­vansa syyllinen.

Kun tummaihoinen mies levitti Yhdysvalloissa HI-virusta, Nura tunsi olevansa syyllinen.

Kun Nura luki uutisen tummaihoisen töppäilystä, hän nosti häpeän tottuneesti harteilleen ja kantoi sitä koko päivän.

"Kuvittelin olevani vastuussa kai­kista maailman tummaihoisista. Kun joku ­töpeksi, olisin halunnut läimäyttää ­häntä poskelle ja läksyttää, että ryhdistäydy! Älä mokaa, älä tee mitään typerää. Jos teet, minäkin kärsin. Jokainen pieni tumma tyttö kärsii."

Nura on potenut huonoa omaatuntoa siitä, että juuri hän pääsi lentokoneeseen. Niin moni luokkatoveri joutui pakolaisleirille, niin moni kuoli nälkään, niin ­moni ammuttiin.

Viime viikolla Nura näki Kampin kauppakeskuksessa nuoria, tuntemattomia somalipoikia, joiden yllä oli Suomen armeijan puku.

"Olin niistä pojista niin ylpeä. Heille Suomi on koti."

Somalin kielessä ei ole käsitettä murrosikä. On vain lapsuus ja naimaikä. Naimaikäiseksi tyttö julistetaan, kun kuukautiset alkavat. Silloin hänen on autettava äitiään kotitöissä, oltava enemmän nainen.

Pojilta kotitöitä ei vaadita.

Nuraa kysymys murrosiästä huvittaa. Mikä murros? Eivät muslimitytöt kokeile kännäämistä, he juovat teetä.

"En haaveillut pojista, vaan siitä, että saisin ammatin. Siitä jokaisen tytön pitäisi haaveilla."

Somaleille maine on tärkeä. Pahiten vanhempien maineen tuhoaisi tyttölapsen törttöily. Nura halusi suojella äitiään.

Isä oli isänmaallinen mies eikä pystynyt jättämään Somaliaa.

Hyvästi, iskä

Lähtönsä jälkeen Nura ei ole käynyt ­Mogadishussa kertaakaan. Vuonna 1997 hän meni Etiopiaan katsomaan isäänsä ja pyysi tätä vielä kerran Suomeen.
Isä lupasi.

Koskaan hän ei tullut.

Ensin Nura pettyi, sitten suuttui.

Lopulta hän ymmärsi.

"Isä oli isänmaallinen mies eikä pystynyt jättämään Somaliaa. Hän pelasti perheensä. Jos olisin ollut hän, olisin toiminut itsekin samalla tavalla."

Se oli viimeinen tapaaminen. Viiden vuoden kuluttua isä kuoli aivoveren­vuotoon.

Surunsa Nura purki opiskeluun. Soma­liassa hän oli ollut mallioppilas. Suo­messa hän sai todistukseen numeroiden ­sijasta x-kirjaimia, koska oli niin pihalla.

Kymppiluokalla kaikki muuttui. Kiusaajat katosivat ja luokalle tupsahti söpö, tummaihoinen amerikkalaispoika, jonka päässä sojottivat rastat. Tytöt olivat lääpällään, pojat ihailivat. Samassa fanituspuuskassa hyväksyttiin myös Nura.

"Pojan ansiosta neekeri-sana katosi."

Sinä hilpeänä vuonna Nuran keski­arvo singahti ylös numerolla, 8,2:een.

Lukiosta Nura löysi suomalaiset sydän­ystävänsä, ne joiden kanssa hän yhä jakaa salaisuutensa. Lukiossa numerot nousivat niin, että kemianopettaja kannusti Nuraa hakemaan opiskelemaan laborantiksi.

Nura haki ja pääsi. Valmistuttuaan hän ravasi työhaastatteluissa. Hän sai monta ei kiitosta, mutta elintarviketurvallisuusvirastossa tärppäsi. Työkavereista on tullut rakkaita, ja yhtä heistä Nura kutsuu vauvansa suomalaiseksi varamummiksi.

"Jos iskä näkisi minut nyt, hän olisi minusta ylpeä."

Nura päätti tehdä jotakin, mitä yksikään somalinainen maailmassa ei ollut tehnyt.

Ensimmäinen somalikirjailija

Muutama vuosi sitten Somalian kohtalo alkoi vaivata Nuraa. Miksi maasta oli tullut niin julma? Voiko kahdenkymmenen vuoden sodasta toipua?

Nura halusi ymmärtää. Hän luki Sofi Oksasen romaaneja ja tietokirjoja Euroopan sodista. Hän ­tajusi, ettei Somalia ollut poikkeus, ei sen pahempi kuin muutkaan. Maapallolla oli sodittu aina. Se pyöri silti.

Ehkä Soma­liallakin oli toivoa.

Netistä Nura löysi pätkiä, joissa pilkahti Somalian kauneus. Hän ihastui perin­teiseen runonlaulantaan ja kuun­teli sitä tuntikaupalla YouTubesta.

Nura kyseli äidiltään aavikon naisten arjesta ja sai kuulla kivuliaita yksityiskohtia.

Äiti paljasti, että oli kuulunut nuorena niihin häveliäisiin neitoihin, ­jotka eivät tanssahdelleet aavikkotansseissa vaan taputtivat sivussa käsiään.

Koko ikänsä Nura oli rakastanut kir­joja. Niiden ansiosta hän oli säilyttänyt toivonsa. Siksi hän päätti tehdä jotain, mitä yksikään somalinainen maailmassa ei ole tehnyt: kirjoittaa suomeksi romaanin.

Somalikirjailijoita on vähän, ja ne vähät­kin ovat miehiä. Euroopasta Nura tietää vain yhden toisen naisen, joka on julkaissut romaanin. Somalit ovat viihdyttäneet toisiaan puhumalla, eivät kirjoittamalla. Maan kirjallisuus sai alkunsa vasta, kun somalia alettiin kirjoittaa ­latinalaisin aakkosin vuonna 1972.

Kolme vuotta Nura kirjoitti tarinaansa tytöstä, joka elää aavikolla 1940–60-luvuilla.

Käsikirjoitus hyväksyttiin, ja nyt helmikuussa ilmestyy Aavikon tytär.

Romaanin kirjoittaminen ei kuulu ­perinteisen somalinaisen rooliin, mutta Nura on saanut pelkkää kannustusta. 

"Suomalainen somaliyhteisö odottaa innokkaasti, mitä kulttuuristamme kerron. Äiti oli hieman ihmeissään ja nauroi, kun paljastin, mitä kaikkea olen kirjoittanut."

Somalikulttuurissa pojat palvovat äitejään

Poika, murokippo tiskikoneeseen

On asioita, joista Nura kieltäytyy puhumasta. Hän ei halua kertoa, mihin somalien klaaniin kuuluu.

"Klaaniajatteluun sisältyy rasismia. Jokainen klaani pitää itseään muita parem­pana, vaikka siksi, että on pyydystänyt leijonan."

Nura ei halua kertoa parisuhteestaan.

Mutta rakkaudesta hän puhuu. Se on hänen mielestään jotain suurempaa kuin naisen ja miehen suhde: vaikka rakkautta vanhempiin. Romantiikkaa hän ei mainitse, se tulee listan hännillä.

"Somalikulttuurissa pojat palvovat ­äitejään. Ihmettelen, miksi äitiyttä ihaillaan, mutta pieniä tyttöjä ei."

Myös Nuralle tärkeintä on äitiys. Toiseksi tärkeintä on itsenäisyys.

"Naisella pitää olla omat rahat. Mutta en voisi kuvitella eläväni ihmisen kanssa, jolla on eri kulttuuritausta. Mieheni ­pitää ymmärtää runot, joita kuuntelen."

Nura haluaa kasvattaa pojastaan herrasmiehen. Sellaisen, joka rakastaa kirjoja ­ ja uskaltaa kapinoida äitiään vastaan.

"Muuten hänelle ei kehity omaa luonnetta. Ja astiansa hän saa opetella viemään tiskikoneeseen itse."

Nura vilkaisee kännykkäänsä. On kulu­nut kolme tuntia eikä äiti ole soittanut vieläkään.
Nura soittaa äidilleen. Poika nukkuu, kaikki on hyvin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2014.

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.