Supernanny-ohjelman Pia Penttala: ”Lapset toivovat aikuisilta sääntöjä”

Nelivuotias tyttö karkasi päiväkodista vappuaattona.

Tyttö oli suuttunut siitä, että lounaalla tarjottiin jälkiruuaksi tippaleipiä eikä jäätelöä. Hän käveli pankkiin pyytämään rahaa, jotta voisi itse ostaa jäätelönsä.

Tytön äiti sai serkultaan puhelun: voiko olla totta, että näin teidän nelivuotiaan tytön vilahtavan vappuhulinoissa Nummelan keskustassa?

Pankkivirkailija pyysi tytön takahuoneeseen ja tarjosi pullaa ja limua. Kun hän alkoi kysellä vanhempien nimiä, tyttö juoksi ulos.

Kadulla vastaan tuli äiti.

Karkailevan tytön nimi oli Pia. Aikuisena hänestä tuli lastensuojelun ammattilainen ja Suomen supernanny, joka ratkoo perheiden kasvatusongelmia televisio-ohjelmassaan.

Tule apuun, Pia

Pia Penttala, 49, käveli kulman taakse ja ohjaaja huusi: ”poikki”. Supernanny Suomi -sarjan ensimmäisen kauden viimeinen jakso oli kuvattu. Siitä on kaksi vuotta.

”Sitten pääkuvaaja sanoi, että no niin Pia, nyt sinusta tuli julkkis. Minä olin, että älä nyt höpöttele siinä.”

Ohjelman jokaisessa jaksossa Pia vierailee perheessä, joka tarvitsee hänen neuvojaan. Hän tapaa perheen ensimmäistä kertaa, kun kamerat jo käyvät.

Lasten vanhemmat haluavat lapselleen parasta ja rauhan kotiin. He eivät tiedä, miten saisivat ne.

Perheissä on leikki-ikäisiä, joiden nukuttamiseen kuluu neljä tuntia joka ilta. Lapsia, jotka potkivat toisiaan, vanhempiaan ja seinän lommoille. Lapsia, jotka kiipeävät pöydälle ja heittävät lelut ikkunasta. Paljon lapsia, jotka tuijottavat puhelinta kaiken vapaa-aikansa.

Lasten vanhemmat haluavat lapselleen parasta ja rauhan kotiin. He eivät tiedä, miten saisivat ne. Pia tietää.

Pia on työskennellyt sosiaalialalla, lasten ja nuorten parissa, kolmekymmentä vuotta. Sinä aikana hän on nähnyt paljon perheitä ja nyt ohjelmaa kuvatessa lisää.

Esimerkiksi tällaisia ovat säännöt, joita Pia ehdottaa tapaamilleen perheille:

Vanhempia totellaan.

Vanhemmilla yhteiset tavat toimia.

Joka päivä ulkoillaan.

Aikuiset määräävät.

Kotia ja tavaroita ei rikota.

Vanhemmat päättävät, mitä kaupasta ostetaan.

Monelle perheelle Pian neuvot ja säännöt ovat uusia ja hämmentäviä.

Papupata ja perseilijä

Kun Pia aloitti yläasteen, hän käveli tahallaan väärästä ovesta sisään. Nummelanharjun koulussa oli kolme sisäänkäyntiä: seitsemäs-, kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille omansa.

Pia nosti olalleen kannettavan kasettisoittimen, kasetin hän oli kelannut oikeaan kohtaan. Rocky-elokuvan tunnuskappale Eye of the Tiger soi täysillä, kun seiskaluokkalainen Pia meni ysiluokkalaisten ulko-ovesta ja käveli koulun läpi. Ihan vain koska halusi ja koska sääntö omista ovista tuntui typerältä.

”Olen kyllä ollut vähän tuollainen perseilijä.”

”En ollut superkoululainen, keskityin sosiaaliseen elämään.”

Pia ei aina ollut helppo lapsi, mutta hän oli kiltti. Hän leikki barbeilla vielä seiskaluokalla eikä maistanut alkoholia tai tupakkaa koko yläasteen aikana. Ystäviä oli monenlaisissa porukoissa ja valtavasti.

”Olin papupata ja räpättäjä ja tekijä. En ollut superkoululainen, keskityin sosiaaliseen elämään.”

Kotona villiyttä ei yritetty suitsia. Pia sai pulputa ja touhottaa, kunhan kunnioitti muita ja oli rehellinen.

Kun Pia toivoi huoneeseensa kahta punaista ja kahta vaaleanpunaista seinää, toivetta arvostettiin ja isä maalasi seinät.

”Lapset ja aikuiset voivat paremmin, jos arjessa on rakenne ja perheessä saa näyttää tunteitaan. Sellaista lapsuudenperheessäni oli”, Pia sanoo.

Lauantai oli siivouspäivä. Pia heräsi imurin ääneen. Huoneessa oli kylmä, kun isä tuuletti ja hakkasi mattoja pihalla. Se oli ärsyttävää ja turvallista.

Joka torstai äiti leipoi pullaa. Hän oli perhepäivähoitaja ja paljon kotona. Kun Pia tuli bussilla koulusta, hänestä tuntui kuin pulla tuoksuisi jo pysäkillä.

Tylsääkin saa olla

Kun Supernanny Suomi -ohjelmaa alettiin näyttää televisiossa, Pia alkoi saada kiitoksia vanhemmilta ja postia lapsilta. Askarteluja, postikortteja. Piirustuksia, jotka esittivät punatukkaista naista.

Supernannyn oli tarkoitus olla aikuisten ohjelma, ja siksi se alkoi vasta iltayhdeksältä, mutta Pian halusivatkin nähdä myös lapset.

”Eniten minua liikuttavat lasten lähettämät listat säännöistä, jotka he itse ovat keksineet kotona vanhempien kanssa ja ottaneet käyttöön.”

Näitä sääntöjä lapset ovat keksineet:

Jokaiselle lapselle oma leikkihetki äidin kanssa! Huom. legoilla!

Aikuiset leikkivät lasten kanssa.

Ei huudeta toisille.

Lasten toivomat säännöt kertovat Pialle tutusta asiasta: siitä, että lapset kaipaavat aikuisten seuraa ihan arkisissa jutuissa.

”Huomaan yhä uudelleen, että lapsen käytökseen liittyviin ongelmiin auttaa nopeimmin ja vahvimmin se, että äiti tai isä on lapselle läsnä.”

Pitää myös istua vierekkäin sohvalla, kysyä lapsiltaan ”miten menee” ja sietää vastaukseksi saadut ynähdykset.

Ihan on vain. Tylsääkin yhdessä voi joskus olla, silti läsnäolo tekee hyvää. Laatuaika on Pian mielestä kamala sana.

”Jos joku sanoo lähtevänsä Nuuksion kansallispuiston laavulle viettämään laatuaikaa lastensa kanssa, se kuulostaa minusta lähinnä suorittamiselta.”

Tietysti Nuuksioonkin saa mennä, laavuretki yhdessä on kiva asia. Mutta se ei riitä. Pitää myös istua vierekkäin sohvalla tai ruokapöydässä, kysyä lapsiltaan ”miten menee” ja sietää vastaukseksi saadut ynähdykset.

Minä näen sinut

Yläasteen jälkeen Pia päätti pitää välivuoden ja meni töihin ruokakaupan lihatiskille. Kauppias juoksutti nuoria tyttöjä asiakkaiden edessä ja tuppasi turhan lähelle korjailemaan heidän kauluksiaan.

”Kävi sitten niin, että yhtenä lauantaina kesken ruuhkan lättäsin lauantaimakkarapaketin kauppiaan käteen. Sanoin, että myy sinä nämä makkarat ja minä lähden takaisin kouluun.”

Kotona äiti tuskaili, että ei enää koskaan kehtaa käydä siinä kaupassa.

”1980-luvulla terapeutteja oli vain Dallas-sarjassa, kun hienostorouvat kävivät makaamassa sellaisten sohvilla.”

Pia halusi tehdä työtä ihmisten kanssa. Hän opiskeli erityisnuorisotyöntekijäksi ja meni töihin lastenkotiin.

”En vielä osannut ajatella terapeuttia ammattina. 1980-luvulla terapeutteja oli vain Dallas-sarjassa, kun hienostorouvat kävivät makaamassa sellaisten sohvilla.”

Vuonna 2012 Pia valmistui psykoterapeutiksi.

Kun Pia opiskeli nuorisotyöntekijäksi, hän kävi viikonloppuisin diskossa. Yhtenä iltana parkkipaikalla oli tuttu tyttö, 19-vuotias, humalassa ja raskaana.

Ohi kävellessään Pia sanoi tytölle moi ja hymyili. Tyttö tuli Pian luokse ja sanoi: sinä olet niin jännä tyyppi, kun tervehdit.

Pia hämmästyi. Miksi en tervehtisi?

”Sitä muistoa olen kantanut mukana kaikki työvuoteni. Se muistuttaa, että jokaiselle ihmiselle on hirveän tärkeää, että hänet nähdään ja huomataan.”

Yhä enemmän ruutuja

Viimeisten kymmenen vuoden aikana Pia on perheissä vieraillessaan huomannut, kuinka monta ruutua lapsilla on käytössään. Monta. Aika usein omassa huoneessa telkkari, pelikone ja puhelin. Lisäksi vanhempien pädit ja olohuoneen toinen televisio. Välillä erillisiä pelihuoneitakin.

”Juttelu perheissä on sitten usein sitä, että toinen huutaa huoneestaan ’pane hiljempaa sun laite’ ja toinen huutaa’ pane itse ja laita kuulokkeet päähän’.”

Aikuiset esittävät käskyjä ja kieltoja katse omassa puhelimessaan.

Ruutuja on lastenhuoneissa yhä enemmän, kirjoja ja leluja yhä vähemmän. Siksi Pian perheille antamissa säännöissä toistuvat usein myös nämä:

Ruutuajan loputtua kännykät laatikkoon.

Vanhempien on tiedettävä, mitä puhelimella tehdään.

”Monelta aikuiselta on kateissa kyky pistää pädit kiinni ja ottaa vastaan lapsen kiukku – ja omakin kiukku. Laitteeseen uppoutunut lapsi on usein vaivaton lapsi.”

Vanhemmat komentavat lapsiaan yhä useammin kuin kauko-ohjaimella, Pia sanoo. He esittävät käskyjä ja kieltoja katse omassa puhelimessaan.

”Tilanteita ei viedä loppuun saakka. Ei mennä viereen varmistamaan, ymmärsikö lapsi ja totteleeko lapsi. Silloin lapsi oppii jo tosi pienenä, että hähää, ei äiti tai isä tarkoita mitään oikeasti.”

Siitä seuraa Pian mielestä kahdella sanalla sanottuna tämä: jäätävä hulabaloo.

Nuori ruusunnuppuäiti

Piasta tuli Kallen äiti 20-vuotiaana. Äiti ja poika elivät ensimmäiset vuodet kaksin.

”Ekan lapsen kanssa olin kuule aika äitiä, aika äitiä. Muistelen, että omiin vaatteisiinikin ilmaantui pastellinväristä ruusukuosia, kun oli olo, että minun pitää olla ruusunnuppuäiti”, Pia sanoo.

”Olin nuori äiti, mutta ei minulla koskaan ollut sellaista ajatusta, että elämä olisi jotenkin hankalaa. Ei millään muotoa! Ja äiti, isä ja isovanhemmat olivat tukena.”

Aamulla Pia kuljetti pyöräntarakalla vuoden ikäisen Kallen päiväkodin seimelään hoitoon. Poika oli niin hyväuninen, että jatkoi nukkumista istuma-asennossa, vaikka vesisade olisi vihmonut poskia.

Kun Kalle oli nelivuotias, Pia tapasi puolisonsa Arin. Heidän häissään pappi kertoi vihkipuheessa, kuinka kaikki kävi:

”Ari tuli Pian työpaikalle asialliseen palaveriin. Heti palaverin päätyttyä Pia kiiruhti äitinsä työpaikalle ja ilmoitti, että olen tavannut elämäni miehen! Menen hänen kanssaan naimisiin!”

Pia nauroi alttarilla kyyneleet silmissään. Juuri niin sinne oli päädytty.

Kalle oli kuusivuotias, kun syntyi Aleksi

”Minun on helpompi olla hyvä äiti, kun omia asioita on myös kodin ulkopuolella.”

Siitä kahden vuoden päästä tuli Hanna. ”Olen palannut pian äitiyslomien jälkeen töihin. Minun on helpompi olla hyvä äiti, kun omia asioita on myös kodin ulkopuolella. En ole mikään kodinhengetär.”

Taapero-Kalle oli ollut helppo pukea söpöihin vaaleisiin vaatteisiin hiekkalaatikolle. Sitten Kalle kasvoi.

”Jätkä meni pitkin pusikoita kavereiden kanssa ja tuli kotiin housut rikki ja päänahka täynnä hiekkaa.”

Kun lapsen verkkarinpolvet olivat puhki kolmantena peräkkäisenä päivänä, Pia itki. Taas pitäisi paikata. Vähitellen hän alkoi ajatella, että tällaista lapsen elämän kuuluu olla, leikkiä täynnä.

Kuopus Hanna sai maistaa tikkaria jo synnytyslaitoksella. Jompikumpi käymään tulleista isoveljistä lykkäsi sen vauvan suuhun.

”Minulla ei ole ollut antaa maailmalle lähteville lapsilleni autoa ja omaa yksiötä. Mutta onnistuimme antamaan heille ihan hyvän lapsuuden. Sellaisen tavallisen, mihin mahtuivat kaikki tunteet. Se riittää.”

Rouva Penttala ja hilavitkutinhousut

Äkkiä omat lapset olivat murrosiässä. Pia katsoi, kuinka eteinen oli täynnä isoja tennareita. Kavereita riitti kylään joka illaksi.

Pia opetti Kallen kavereille kaksi asiaa:

Muistakaa sanoa aina tullessanne, että kylläpä te rouva Penttala näytätte tänään aivan erityisen kauniilta.

Jos roskis on täynnä ja te huomaatte sen, niin te otatte roskiksen ja viette ulos.

”Tällaisia ihania heittoja meillä oli. Meille on saanut aina tulla.”

Leikki-ikäisen tai alakoululaisen äitinä oli Piasta ollut yleensä helppoa. Murrosikäisten äitinä oli aika usein vaikeaa. Kasvaneille lapsille piti antaa enemmän tilaa tehdä omia valintoja, hyviä ja huonoja.

Erilaisia valintoja kuin äiti olisi tehnyt.

”Teinien vaatekaapissa oli vain jotain bändipaitoja ja hilavitkutinhousuja. Minä yritin sanoa, että haluaisin että menisimme oopperaan ensi viikolla koko perhe. Kukaan ei enää innostunut.”

Teinit eivät halunneet yhtä usein viikonlopuksi mökille tai sunnuntailounaalle isovanhempien luokse.

”Tuskailin, että onkohan tämä nyt vaarallista, ovatko lapset menossa johonkin väärään suuntaan.”

Lukion jälkeen Aleksi ilmoitti jatko-opiskelupaikkaansa pohtiessaan: ”Olen äiti vähän ajatellut, että alan tutkia lumen merkitystä ja muuttumista jäätiköllä.”

Piasta tuntui kuin tukka olisi noussut päässä pystyyn.

”Tuskailin, että onkohan tämä nyt vaarallista, ovatko lapset menossa johonkin väärään suuntaan.”

”Autonasentaja olisi minusta kuulostanut luotettavammalta vaihtoehdolta. Päätin olla sanomatta sitä.”

Nyt Aleksi on vapaalaskija ja ohjaa jäätiköillä retkiä ja leirejä erilaisille ryhmille.

”Minäkin olen miettinyt, olenko toiminut äitinä oikein. Onko lapsillani nyt varmasti eväät pärjätä itse?” Pia sanoo.

”Minulla ei ole ollut antaa maailmalle lähteville lapsilleni autoa ja omaa yksiötä. Mutta onnistuimme antamaan heille ihan hyvän lapsuuden. Sellaisen tavallisen, mihin mahtuivat kaikki tunteet. Se riittää.”

25 jaettua vuotta

Ari pilkkoo halkoja kotipihassa Nummelassa. Pia kantaa ne vajaan. Kahvi on termarissa, kohta jompikumpi ehdottaa, että juodaanko.

”Meidän ei tarvitse Arin kanssa välttämättä puhua mitään neljään tuntiin, mutta kun haravoimme yhdessä samaa pihaa, tiedän, että meillä on kaikki tosi hyvin.”

”Välillä saan itkukohtauksia, että emme ole ehtineet nähdä toisiamme tarpeeksi ja haluan enemmän yhteistä, tylsää aikaa.”

Pia sanoo usein olevansa Arin kylkiluusta veistetty, niin syvältä yhteisymmärrys tuntuu. Jo askelten äänestä tietää, millä tuulella toinen on. Erityisesti Pia ilahtuu aina, kun saa Arin nauramaan: se onnistui yli 25 vuoden jälkeenkin!

Ari rauhoittaa, kun Pia tohkaa.

”Välillä saan itkukohtauksia, että emme ole ehtineet nähdä toisiamme tarpeeksi ja haluan enemmän yhteistä, tylsää aikaa.”

Silloin Ari toteaa: Ahaa, nyt on rouvalla taas tuo hetki. Onkohan sulla sokerit vähän alhaalla?

Sitten hän halaa pitkään.

Vanhemmilta ei puutu rakkautta

Jos puita ei olisi välissä, kotipihalta näkyisi iso puutalo ja trampoliini. Metsikön takana on toinen Pian lastenkodeista.

Kaksitoista vuotta sitten Pia perusti kaksi pienryhmäkotia psykiatrisessa kuntoutuksessa oleville lapsille ja nuorille. Ryhmäkodeissa asuu nyt 14 lasta. Pia tuntee heistä jokaisen. Hän tuntee myös jokaisen lapsen vanhemmat.

Pia on työvuosinaan ja Supernanny-ohjelmassa huomannut, että avun pyytäminen ei usein ole vanhemmille helppoa. Rohkeaa se on aina.

”Kukaan ei ole sellainen äiti tai isä kuin kuvitteli olevansa. On hirvittävän vaikea paikka katsoa omaa vanhemmuuttaan ja miettiä sen mahdollisia vikoja.”

Hän näkee, että vanhemmilta ei puutu rakkautta lapsiaan kohtaan silloinkaan, kun kasvatuskeinot ovat vähissä.

”Kukaan ei ole sellainen äiti tai isä kuin kuvitteli olevansa. On hirvittävän vaikea paikka katsoa omaa vanhemmuuttaan ja miettiä sen mahdollisia vikoja.”

Joskus vanhemmista tuntuu ahdistavalta tulla ryhmäkodille palavereihin. Silloin Pia keksii jotakin muuta.

”Jos kahvilat ovat kiinni, Suomi on täynnä vaikka kivenlohkareita, joiden päällä voi istuskella keskustelemassa.”

Aikuisten pitäisi opetella olemaan ylpeitä lapsistaan sellaisina kuin he ovat.

”Miksi sä itket?” ryhmäkodin lapset kysyvät taas pian Pialta. Pia yrittää selittää heille, miksi itkee aina keväisin katsoessaan lasten koulutodistuksia.

Kyyneleet eivät liity numeroihin vaan siihen, että Pia on niin onnellinen lasten puolesta. He ovat tehneet ison työn.

Pialle ei ole niinkään väliä, onko todistuksessa kutonen vai kymppi. Hän ajattelee, että aikuisten pitäisi opetella olemaan ylpeitä lapsistaan sellaisina kuin he ovat. Lasten saavutuksiin keskitytään liikaa.

”Kun sukulaiset tapaavat, ei välttämättä ole muuta puhuttavaa kuin miten lapsi pärjää lukiossa tai on voittanut hiihtokilpailussa. Mutta serkkusarjassa on myös niitä, jotka eivät ole pärjänneet ja voittaneet. Heidän vanhempansa ovat hiljaa.”

Ylpeyden aiheeksi täytyisi riittää, että lapsi on olemassa ja ihana.

”Kyllä minusta kaikkien vanhempien pääharrasteena pitäisi olla oman mukulansa kehuminen”, Pia sanoo.

Kaikelle on aikansa

Kun kaksi vanhinta lasta olivat muuttaneet pois kotoa, Pia opetteli Arin kanssa golfaamaan. Sitten hän hommasi kaksi hevosta.

Golfaus ja hevoset olivat unelmia, joiden toteuttamiselle ei aikaisemmin ollut aikaa.

”Kaikkea ei voi olla joka vaiheessa. Kun luopuu jostakin, saa jotain uutta tilalle.”

”Oliko fiksua keskittyä ruuhkavuosina siihen, että yrittää pitää kodin siistinä? No ei todellakaan.”

Uusi elämänvaihe tuntui hyvältä.

Samaan aikaan se tuntui haikealta.

”Kun lapset olivat pieniä, valitin, miksi muiden kodeissa on niin siistiä ja meillä on aina tällaista ja ikinä ei mikään muutu ja yksin pitää tehdä kaikki”, Pia sanoo.

”Oliko fiksua keskittyä ruuhkavuosina siihen, että yrittää pitää kodin siistinä? No ei todellakaan.”

Äitin lapsipula

Pia naputteli Whatsapp-viestin perheensä Koti-nimiseen ryhmään: ”Bon Jovi Tallinnassa 2.6.2019. Laittakaa ylös. Olen ostanut kaikille liput ja sinne mennään.”

Kalle: ”Öö, et sitten kysynyt, että ollaanko vapaana.”

Pia: ”Siihen on puoli vuotta. Te olette vapaana.”

Hanna: ”Äitillä on nyt lapsipula. Tätä on vain toteltava.”

Totta.

Niistäkin yhdessä vietetyistä päivistä tuli ihania.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/2020.