Iiu Susiraja kuvattiin Turussa marraskuussa.
Iiu Susiraja kuvattiin Turussa marraskuussa.

Iiu Susiraja päätti olla julkisesti lihava ja kuvasi sen. Hänelle tärkeintä on katse.

Kermavaahto. Sukkahousut. Nakki. Nakkipaketti. Korkokengät. Silakka. Pitsi­liina.

Iiu Susiraja makaa lapsuuskotinsa olohuoneen sohvalla ja kirjoittaa sanoja paperilapuille, käsiala on pientä ja tasaista.­ Samalla sohvalla hän katsoi joskus teininä televisiota.

On vuosi 2014, tämä on tavallisen turkulaislähiön tavallinen talo.

Kuluu puoli tuntia tai pari päivää. Iiu odottaa. Lopulta osa sanoista vaikuttaa muita selkeämmiltä.

Iiu asettaa videokameran jalustalle ja käynnistää. Sitten hän pursottaa korkokenkiin kermavaahtoa, vetää kengät jalkaansa ja astelee pois kuvasta.

Litisee. Vanhemmat on hätistetty kotoa­ kuvauksen ajaksi.

Valmista. Video kestää 64 sekuntia. Iiu menee suihkuun.

Juuri tästä monet Iiun tuntevat: Kuvista­ ja videoista, joissa hän tuijottaa kameraan­ eikä hymyile hetkeäkään. Kirjoittaa silakkaan Be Mine ja silppuaa sen saksilla. Ripustaa rintoihinsa kravatit. Hakkaa karjalanpiirakkaan naulan. Ei selittele.

Iiun  mielestä ruualla ei saa leikkiä. Siksi hän vetää kuvauksen jälkeen naulan irti, puhdistaa piirakan ja syö.

Jotain kiehtovaa

Kymmenvuotiaana Iiu on vielä nimeltään Pirre Karvinen ja pyöräilee joka päivä koulun jälkeen harjaamaan hoitohevostaan. Hänellä on verkkarit, ei koskaan farkkuja, college ja lyhyt tuuhea tukka.

Hevonen haisee hyvälle eikä kiusaa. Luokkakaverit nimittelevät paksuksi tai seuraavat sivusta. Kuluu kaksikymmentä vuotta ennen kuin yksi heistä sattuu samaan baariin ja pahoittelee: Harmi, että sinua haukuttiin. Ethän silloin ollut edes lihava.

Iiulla on salaisuus. Hän haluaisi taiteilijaksi. On hieman epäselvää, mikä sellainen ammatti on, jotain vapaata ja kiehtovaa kuitenkin. Lapsuudenkodin seinillä on muutama maisemataulu, mutta ei niistä puhuta eikä niitä katsota.­

Jos unelmansa sanoo ääneen, ne eivät­ toteudu, Iiu ajattelee. Siksi hän kirjoittaa ystäväkirjoihin toiveammatin kohdalle eläinlääkäri. Se on ainakin oikeaa­ työtä.

Lukion jälkeen vuorossa on paljon kouluja, tutkintoja ja kaupunkeja. Rakennusmaalari,­ artesaanimaalari, muotoilija-markkinoija, tekstiiliarte­nomi. Tampere, Vantaa, Kouvola, Espoo, Helsinki, Turku, Helsinki, Turku.

Osa kouluista jää kesken, osa ei. Koko­ ajan jokin tuntuu olevan saavuttamattomissa. Ehkä onni löytyy seuraavasta kaupungista, seuraavasta oppilaitoksesta.

Jokaisen kaupungin jalkakäytävät ovat samanlaisia, sateella märkiä.

Kun tuuheatukkainen tyttö aloittaa taiteen maisterin opinnot Kuvataideakatemiassa vuonna 2013, hän on muuttanut nimensä Iiu Susirajaksi ja uskaltaa ensimmäisen kerran sanoa olevansa taiteilija. Jos joku kysyy.

 ”En tiedä, miksi vaihdoin nimeni. Uskon,­ että se liittyi taiteilijaksi halua­miseen. Ajattelin aloittaa urani nimenvaihdolla”, hän sanoo.

”Iiu-nimen kuulin telkkarista. Sitten kävin maistraatissa monta kertaa tietokoneella etsimässä vapaita sukunimiä. Kun löysin Susirajan, tiesin, että se on oikea. Juoksin hakemaan pankkiautomaatilta nimenvaihdokseen tarvittavat rahat, ettei kukaan vain ehtisi ottaa nimeäni.”­

Pelottava omakuva

Taiteilijaksi tullakseen Iiu tarvitsi digikameran. Kamera saapui postiin vuonna 2007. Iiu halusi avata pakkauksen heti,­ kiskoa paperit keskellä katua pois.

Hän ei ole kuvannut mitään moneen vuoteen. Lapsena Iiu kuvasi koiraa, vanhempia, huonekasveja ja yhden potretin itsestään. Omakuvassa hän katsoo kameraan­ pikkuhousut jalassa. Sitten tuli lama ja paperikuvien teettäminen muuttui liian kalliiksi. Kuvaaminen jäi.

Kotona Iiu silmäilee kameran mukana tulleet pikaohjeet ja ottaa kolme kuvaa,­ miettimättä.

Ensimmäisessä hänen päässään on pöytäliina, jonka päälle on kaadettu suklaakastiketta. Toisessa hän kuristaa itseään pöytäliinalla. Kolmannessa liinaan on purtu reikä, ja reiästä Iiu näyttää kieltä.­

Iiu katsoo valmiita kuvia ja pelästyy. Hän on pitkään vältellyt kameroita. Ne voisivat näyttää jotain, mitä hän ei halua­ nähdä.

”Liinakuvat oli rajattu rinnan kohdalta, mutta tajusin, miten pullea käteni oli. Hetki oli hätkähdyttävä ja yksinäinen.”

Oma ilme pelottaa ehkä vielä enemmän. Se on niin raju ja häpeämätön. Samaa­ ilmettä Iiu ei ole nähnyt katsoessaan peiliin. Niissä tilanteissa hän on vilkaissut itseään mahdollisimman nopeasti ja yrittänyt hymyillä.

”Tuli olo, että tässä voisi olla jotain sellaista, josta saattaisi tulla jotain. Aika epämääräinen ajatus, mutta vahva.”

Iiu päättää ottaa lisää kuvia ja katsoa niitä väkisin. Kokovartalokuvia, sukkahousukuvia, ruman ilmeen kuvia, tyhjän katseen kuvia.

Kuvat eivät ole selfieitä: käsivarren mitan päästä itse otettuja, mahdollisimman edustavia omakuvia, joita nykyään jaetaan sosiaalisessa mediassa. Selfie-­sanaa ei ole vielä keksitty, eivätkä Iiun kuvat imartele häntä.

Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän.

”Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.”

Kun Iiun ensimmäiset omakuvat ripustetaan­ gallerian seinille saman vuoden lopulla, isä auttaa kantamisessa ja nostamisessa. Aika vaitonainen isä on, ei oikein ymmärrä, miksi tytär nyt tällaista.

Tulevina vuosina isä oppii olemaan Iiusta ylpeä. Sitten, kun kuvat pääsevät Suomen suurimpien museoiden kokoelmiin. Iiu on itsestään ylpeä jo nyt.

Julkisesti lihava

Kaikki jännittävä näkyy kuvissa. Iiun tavallinen päivä on tylsä, vaikka ihan hyvä sellaisenaan. Arjessa hän herää ja syö aamiaista, kahvia ja juustoleipää. Sitten hän avaa tietokoneen ja katselee.

Sähköpostipalautetta tulee paljon. Joku­ kertoo elämäntarinansa, suurin osa kehuu rohkeaksi. Iiu vastaa harvoille. Yhden viestin hän on säilyttänyt. Sen lähettäjä­ paheksuu: menisit oikeisiin töihin.­

”Suunnittelen, että voisin käyttää viestiä joskus tässä oikeassa työssäni.”

Tunnit ovat hitaita. Joskus Iiu kuuntelee musiikkia, Pink Floydia ja Nirvanaa. Käy kaupassa, ostaa itselleen sukat.

”Viimeiset vuodet ovat olleet aika hiljaisia. Hälinä väsyttää.”

Iiu ottaa yhä kaikki kuvansa lapsuuskotinsa olohuoneessa tai keittiössä. Ympäristö­ on turvallinen, on viherkasveja ja sohvapöytä. Hän ei kuvaa joka päivä, mutta joka kuukausi sentään.

”Kuvauksella elää huonosti. Siis talou­dellisesti. Ei ole lomaa, työterveydenhuoltoa, asuntolainaa tai avokonttoria. En kuitenkaan halua tehdä mitään muuta. Jossain vaiheessa on ehkä mentävä myymään hampurilaisia, että voin ottaa lisää kuvia.”

Turun keskusta on oikeastaan aika pieni. Joki, tori, katuja välissä. Kun Iiu kävelee kadulla, hän ajattelee asioitaan mieluummin kuin katsoo muita.  Mutta hän ei häpeä.

Joskus hävetti kaikki. Lapsena lihavuus, vaikkei se ollut totta. Iiu miettii: Miten paljon vieraiden katseet ja sanat vaikuttavat siihen, miten itsensä näkee. Ventovieraiden!

Aikuisena nolotti suurikokoisuus ja epämääräinen keskeneräisyys, kun haaveet eivät heti toteutuneetkaan.

Joskus joku yhä supisee. Jossain, jotakin.­ Antaapa supista.

 ”En enää edes muista, koska joku olisi kommentoinut painoani päin naamaa. Jos ihminen on vahvoilla itsensä kanssa, toiset ehkä vaistoavat sen ja antavat olla­ rauhassa”, Iiu miettii.

”Kun on julkisesti lihava, ihmiset ajattelevat, että tiedän, paljonko painan ja pärjään asian kanssa.”

Toisinaan ennen kuin Iiu nukahtaa, hän muistelee ennustajaa, jonka luona kävi.
Ennustaja tiesi Iiun menneisyydestä asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Hän myös lupasi: Joskus sinulla helpottaa. Sinusta tulee kuuluisa ja kotisi seinät ovat täynnä taidetta.

Minä olen täällä ylhäällä

Kauneuskäsitysten kyseenalaistaja. Rohkea feministi. Tienraivaaja ja äänitorvi.

Plaa plaa.

Kun Iiu kuuntelee tai lukee tuntemattomien kommentteja kuvistaan, häntä vähän nolottaa.

”Kaikki yhteiskunnalliset asiat, joita kuviini on liitetty… Siinä on vain sellainen juttu, etten ole tietoisesti ajatellut niitä.”

”Taustalla ei ole yleviä merkityksiä tai tarkoituksia. Toteutan ideani, en mieti mitään. Enkä mielestäni ole mitenkään erityisen feministinen. Minulla on vain outo mielikuvitus.”

Iiu näyttää helpottuneelta. Nyt se on sanottu. Toisaalta on pakko vielä puuskahtaa ja myöntyä: jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa.

Aivan sama.

Oikeastaan Iiulla on vain yksi toive ihmiselle,­ joka katsoo hänen kuviaan: Katso silmiin. Katso silmiä. Katso, katso.

”Monet huomaavat vain, että hui, sillä on luuta rintojen alla tai meetvurstia naamalla. He unohtavat katseen.”

Iiu ei unohda. Siksi hän kaivaa usein esiin lukion toisella luokalla otetun koulukuvan.

17-vuotiaana Iiun oli vaikeaa istua kuvaajan­ eteen. Kun oli valmista, hän käveli tyhjään luokkahuoneeseen, koski pulpetin kantta ja henkäisi helpottuneena, koulu kohisi kauempana.

Kuva on passikuvan kokoinen ja muotoinen. Iiu on kuvassa normaalipainoinen, hänellä on pitkä tukka ja Intian Basaarista­ ostettu huivi kaulassa. Katse on tuttu.

”Pyrin omakuvissa rehellisyyteen. On hyvä huomata, että katse on sama parinkymmenen vuoden jälkeen. Se todistaa, että olen kuvissa oma itseni.”

Paljas mummo

Tätä monet eivät tiedä: Iiu Susiraja hymyilee­ usein. Sinähän olet ihan iloinen ja normaali etkä tuijota, Iiulle kummastellaan kasvotusten.

”Ylläri ylläri! Valokuva ei kerrokaan kaikkea.”

Iiu hymyilee, taas. Ja lakkaa hymyilemästä.

”Olen miettinyt, että jos saatankin laihtua. Se olisi taiteellisen kriisin paikka, pitäisi keksiä jotain uutta.”

Kuviin voisi ehkä ottaa mukaan miehen.

”Mutta mies olisi taustalla, seisoisi vain. Vähän kuin viherkasvi, taulu tai pöytä.”

Tai sitten pitää odottaa vanhuutta. Iiu haluaisi kuvata itsensä viidenkymmenen vuoden kuluttua. Paljaan, ihanan mummon. Keho vanhan naisen, muhkuroita ja kurttuja ja karvoja, silmät edelleen 17-vuotiaan.

Nykyään  epävarmuus humahtaa mieleen vain harvoin. Oikeastaan vain silloin, kun lähellä on mies, johon tekisi mieli tutustua. Iiu katsoo ja miettii: kävelenkö luokse, mitä sanon, mitä en sano, mitä hän ajattelee.

”Olen toivonut lapsiakin. Niitä ei ole. Se asia tuntuu haikealta. Mutta sitä varten täytyisi löytää joku mies. Ensimmäinen vaatimus voisi olla, että ajatusmaailma ja kiinnostukset ovat edes vähän­ samanlaiset.”

Iiu nauraa. Parikymppisenä hän värjäsi hiuksensa violeteiksi ja huiskautti tukan tuopin yli baarissa. Silloin riitti, että mies oli mahdollisimman hyvän­näköinen­ ja mieluiten pitkähiuksinen.

Siitä on monta vuotta.

On asioita, joita Iiu ei silloin kuvitellut kehtaavansa sanoa ääneen:

Olen vakavasti otettava taiteilija.

Olen köyhä, ei valokuvauksella elä, harva haluaa ostaa Iiu Susirajan omakuvan olohuoneensa seinälle. Pärjään kyllä, kun elän halvalla.

Olen paksu, mitä sitten.

Olen aika onnellinen. Toivottavasti sinäkin olet.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

Lue myös nämä:
Video: Saako lihava olla ylpeä itsestään?
Tutut tavarat tekevät kodin

Anna-Kaisa pelastaa aarteita ja maapalloa

Iiu Susiraja

39-vuotiaan Turussa asuvan kuvataiteilijan teoksia on ollut esillä muun muassa Suomen valokuvataiteen museossa, Kiasmassa ja Helsingin taidemuseossa.

Liisa Taipalus on korviaan myöten rakastunut tyttärenpoikaansa Suloon, ja tyttären puoliso Petra Hatakka on hänelle kuin oma tyttö. Kaikissa sateenkaariperheissä ei käy yhtä onnellisesti, kertoo tutkimus.

Se oli jokin kesäilta vuosi sitten. Tytär soitti Liisa Taipalukselle ja sanoi, että he olisivat tulossa Petran kanssa käymään. Nyt, vielä tänä iltana.

Totta kai, tervetuloa, Liisa sanoi, vaikka salaa harmitteli myöhäistä ajankohtaa. Eiväthän he ehdi olla yhtään kylässä, jos meinaavat aamulla töihinkin herätä.

”En sanonut miehelle mitään, mutta arvasin, että nyt on varmaan uutisia”, Liisa, 68, kertoo ja hymyilee leveästi.

Niin oli. Tyttärellä ja Petralla oli tuomisinaan ultraäänikuva. Sää oli harmaa, niin kuin melkein joka päivä sinä kesänä, mutta juuri sillä hetkellä se ei harmittanut yhtään. Liisa näki ensimmäistä kertaa vilahduksen tulevasta tyttärenpojastaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Seuraava ikimuistoinen ilta osuikin sitten tammikuuhun. Senkin illan sää on jäänyt mieleen. Pakkasta oli reilut viisi astetta, satoi vähän lunta, ja taas tytär soitti. Petran lapsivedet olivat menneet.

”Kauheaa, kun minua alkoi jännittää! Seuraavaksi tuli viesti, että nyt he lähtevät sairaalaan, ja sitten ykskaks Sulo oli syntynyt. Mieheni haki heidät sitten autolla kotiin, koska tyttärellä ei ole ajokorttia”, Liisa kertoo ja kumartuu Sulon puoleen.

Poika kellottaa äitinsä Petra Hatakan, 32, sylissä ja kuuntelee tarkasti mummin tarinointia. Suu venyy leveään hymyyn, kun mummi kutittaa hänen paljaita varpaitaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Mummin käsi, Sulon varpaat.
Mummin käsi, Sulon varpaat.

Kun Liisa puhuu Sulolle, hänen äänensä pehmenee ja nousee vähintään puoli sävelaskelta. Se on mummipuhetta.

Liisa on Sulon mummi, Liisan tytär on mamma. Petra on äiti, Petran äiti mumma. Kaikkia niitä nimiä Sulo oppii aikanaan käyttämään kuin vettä vain.

Liisa on siitä aivan varma.

Neljäsosa suhtautuu kielteisesti

Suurimmalla osalla sateenkaariperheistä on hyvät ja toimivat välit puolisoiden vanhempiin. Niin kertoo Väestöliiton ja Sateenkaariperheet ry:n maaliskuussa julkaistu tutkimus.

Isovanhemmat rakastuvat lapsensa lapsiin, auttavat ja tukevat yhtä lailla, olipa lapsen puoliso samaa tai eri sukupuolta.

Koko totuus ei ole yhtä auvoinen. Saman tutkimuksen mukaan neljäsosa isovanhemmista suhtautuu lapsensa sateenkaariperheeseen kielteisesti tai erittäin kielteisesti. Osalla välit ovat kokonaan poikki.

”Valitettavasti tuokaan tulos ei yllättänyt. Minun luokseni hakeutuu nimenomaan ihmisiä, joilla on vaikeuksia perhesuhteissaan”, kertoo pari- ja perhepsykoterapeutti Terhi Väisänen.

Väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

Terhi työskentelee sateenkaari-ihmisiä ja heidän läheisiään palvelevassa Perhesuhdekeskuksessa. Hän tietää, että perheen väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

”Jos hänelle siinä kohdassa jää tunne, etteivät vanhemmat kuule tai hyväksy häntä, haava voi säilyä pitkään.”

Miniä kylään ensi kertaa

Terve, minä olen Lissu. Minä olen Petra.

Jotenkin niin se meni, miniän ja anopin ensimmäinen tapaaminen. Petra ja Liisan tytär olivat siihen mennessä seurustelleet kaksi kuukautta.

”Tyttö mahtoi varoittaa sinua etukäteen, että älä sitten pelästy, se meidän äiti on vähän omituinen”, Liisa arvelee.

Petraa naurattaa.

”Ei hän varmaan ihan noita sanoja käyttänyt”, hän sanoo.

”Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta.”

”Tiesimme miehen kanssa, että tyttöystävä sieltä tulee. Tyttärellä ei ollut koskaan ollut poikaystäviä”, Liisa kertoo.

Hirveän vaikea murrosikä tytöllä oli, sen Liisa muistaa. Ja sen illan, kun tytär lopulta kertoi hänelle pitävänsä tytöistä.

”Hän itki, ja sitten me puhuimme. Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta”, Liisa kertoo.

”Sen verran kysyin, että kerronko minä iskälle. Hän sanoi kertovansa itse. En tiedä, mitä ja missä vaiheessa he puhuivat, mutta heilläkin on mennyt tosi hyvin.”

Uusi tilanne hämmentää vanhempia

Aina kaapista tuleminen ei mene hyvin. Sateenkaarilapsi tai -nuori voi miettiä oikeaa hetkeä kauan, pelätä ja epäröidä. Kun hän sitten rohkaistuu kertomaan isosta asiastaan, vanhemmat ärtyvät tai mykistyvät.

”Läheskään aina ei ole kysymys siitä, etteivätkö vanhemmat hyväksyisi homoseksuaalisuutta tai sukupuolen moninaisuutta”, Terhi Väisänen muistuttaa.

”Hyvin usein kyse on puhtaasti hämmennyksestä. Tilanne tulikin omalle kohdalle. Se onkin oma lapsi.”

Terhin mukaan on aivan ok ja luonnollista, että ihminen hämmentyy uuden tilanteen äärellä. Kysymys on vain siitä, mitä hän tekee hämmennyksensä kanssa.

Yksi päättää puhua heti paikalla kaiken selväksi. Toinen ei ole puhujatyyppiä, ei löydä sanoja. Kolmas haluaa miettiä rauhassa. Miettii vuodenkin, ennen kuin kertoo, mitä mieltä on asiasta.

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan.”

Koko ajan lapsi tulkitsee vanhemman reaktioita. Tuomitseeko tämä? Onko hän vihainen? Häpeääkö hän lastaan muiden silmissä?

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan. Hän miettii, aletaanko rakasta lastani nyt kiusata ja kohteleeko elämä häntä kaltoin.”

Aika monelle vanhemmalle herää myös kipeä kysymys, jota he eivät oikein tohdi ääneen sanoa. Jos lapseni rakastaa samaa sukupuolta olevaa ihmistä, voiko minusta koskaan tulla isovanhempaa?

Lapsen saaminen ei ole itsestään selvää

Liisalle isovanhemmuus ei ollut mielessä päällimmäisenä, kun tytär toi kotiin tyttöystävän. Hän oli siinä vaiheessa jo neljän lapsenlapsen mummi.

Liisa oli kokenut myös työssään monta kertaa, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvää kenellekään. Hän on perushoitaja ja työskenteli 39 vuotta naistentautien polilla. Siellä tehtiin hedelmöityshoitojakin, eivätkä kaikki yritykset päättyneet onnellisesti.

Vuonna 2007 säädettiin hedelmöityshoitolaki, joka mahdollisti hoitojen jatkumisen naispareille. Käytännössä se tarkoittaa kalliita hoitoja yksityisillä klinikoilla. Julkiset hedelmöityshoitoklinikat eivät vieläkään palvele naispareja, vaikka yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta totesi käytännön syrjiväksi jo vuoden 2016 lopussa.

”Onhan Jani Toivosellakin lapsi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”

Petra arvelee, että isompi huoli isovanhemmaksi pääsemisestä on kuitenkin miesparien vanhemmilla. Miespareille lapsen saaminen on mutkikkaampaa kuin naisille.

”Mutta onhan kansanedustaja Jani Toivosellakin lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”, Liisa sanoo.

"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.
"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.

Ensi vuoden huhtikuun alusta tulee voimaan myös äitiyslaki. Sen ansiosta naisparin toinen vanhempi voi tunnustaa lapsen omakseen jo odotusaikana neuvolassa, jos lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Siihen asti jatkuu nykyinen käytäntö: naisparin lapsi voi saada kaksi vanhempaa vain perheen sisäisellä adoptiolla.

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo.”

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo. Siitä on pari viikkoa, kun häneltä tuli tekstiviesti, että viimein se tapahtui: nyt tuli käräjäoikeudesta paperi, että hän on virallisesti Sulon vanhempi”, Liisa kertoo.

Samalla Sulo sai myös mammansa – ja samalla mummin ja papan – sukunimen: hän on Sulo Olavi Taipalus. Mamman tai Liisa-mummin geenejä hänessä ei ole. Joillekin sateenkaariperheiden isovanhemmista se on kipeä asia. Voiko lapsenlasta oikeasti rakastaa, jos hän on aivan toista sukua?

”Kyllä varmasti osasin rakastua Suloon! Rakastuin jo silloin, kun hän oli Petran vatsassa”, Liisa vakuuttaa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa, Liisa muistuttaa. Ei heissäkään ole samaa geeniperimää, ja niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Miten puhun lapseni asioista?

Miten sitten kertoisi työkavereille ja sukulaisille, että oman sateenkaarilapsen perheeseen on nyt tulossa vauva?

Vaikkapa samalla tavalla kuin silloin, jos oman heterolapsen perheeseen tulee lisäystä, Terhi Väisänen suosittelee. Toki asiaa kannattaa kysyä myös lasta odottavalta perheeltä, varmuuden vuoksi.

”Sama asiahan se on, oli kyse millaisesta perheestä tahansa. Kenen hyvänsä on hyvä miettiä itse ja sopia lapsen kanssa, miten tämän asioista saa puhua työpaikan kahvihuoneessa”, Terhi huomauttaa.

Liisa Taipalus puhuu Sulosta siinä missä muistakin lapsenlapsista.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää, ja minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa”, Liisa kertoo.

”Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.”

Petraa ei haittaa, vaikka Liisa vähän julistaisikin. Kun välit ovat kunnossa, molemmat tietävät, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

”Ihan normaaliahan se on, että lapsia syntyy ja isovanhemmat ovat niistä innoissaan. Samanlainen perhe me olemme kuin ketkä tahansa muutkin”, Petra sanoo.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Olen tässä, pysyn rinnallanne”

Entä jos välit eivät ole kunnossa? Jos sanat ja niiden tulkinnat ovat jo ehtineet haavoittaa, ja vanhemmat ja sateenkaarilapsi ovat etääntyneet toisistaan?

Toivoa on aina, Terhi Väisänen lohduttaa. 

Ensimmäiseksi osapuolten pitää tunnustaa tilanne ja se, että sen korjaamiseksi saatetaan tarvita ulkopuolista apua.

”Korjaaminen lähtee alkuun, kun vanhemmat ja lapset uskaltavat taas ryhtyä puhumaan toisilleen. Sanottua ja tehtyä ei saa pyyhittyä pois, mutta haavan voi kuroa umpeen ja arven kanssa voi elää”, Terhi sanoo.

Jonkun on siis tehtävä aloite, että puhuminen käynnistyisi. Terhin mielestä olisi ihanaa, jos sen tekisivät vanhemmat. Käytännössä aloite jää usein lapselle.

Puhuminen puhdistaa, anteeksi pyytäminen vielä enemmän. Sen kertominen, että en minä lakannut sinua rakastamasta, vaan olin hämmentynyt ja osaamaton.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

”Olen tässä. Se on se viesti, joka vanhempien pitäisi jollain keinolla saada välitettyä lapsilleen”, Terhi sanoo.

Ja: Pysyn teidän rinnallanne. Iloitsen perheestänne. Toivon, että kerrot, miten voin olla teille tukena ja miten voin puhua perheestänne muille.

Se riittää.

”Eikä tässä ole kyse vain sateenkaari-ihmisistä”, Terhi muistuttaa.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

Tietoa ja tukea läheisille

  • Sateenkaari-ihmisten läheisille tarjoavat tukea ja keskusteluapua muun muassa Perhesuhdekeskuksen puhelinpalvelu (050 444 4446, ma 15-17 ja pe 8-10), Transtukipiste (0503716899, ke 14–16) ja kirkon perheasiainneuvottelukeskukset.
  • Perhesuhdekeskus järjestää myös eri puolella Suomea Läheisinfoja, jotka antavat sateenkaari-ihmisten läheisille faktatietoa sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Infoissa kerrotaan myös siitä, mitä ihmisessä tapahtuu, kun uusi ja vieras asia saa hänet hämmentymään.
  • Tiedot Läheisinfojen paikkakunnista ja aikatauluista löytyvät osoitteesta www.perhesuhdekeskus.fi/tapahtumat
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Susanna ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Hankala tilanne kun elämä on päässyt menemään tuohon, että toinen on kotona ja toinen tekee uraa. Taloudellinen tasapaino menee helposti vinoon. Kannattaa naiset pitää huoli omasta taloudesta ja omasta itsenäisyydestä myös parisuhteen aikana. Oma elämä ei saa olla kokonaan toisesta riippumaton. Mutta vaikeastakin tilanteesta voi ponnistaa.
Lue kommentti
Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti