Iiu Susiraja kuvattiin Turussa marraskuussa.
Iiu Susiraja kuvattiin Turussa marraskuussa.

Iiu Susiraja päätti olla julkisesti lihava ja kuvasi sen. Hänelle tärkeintä on katse.

Kermavaahto. Sukkahousut. Nakki. Nakkipaketti. Korkokengät. Silakka. Pitsi­liina.

Iiu Susiraja makaa lapsuuskotinsa olohuoneen sohvalla ja kirjoittaa sanoja paperilapuille, käsiala on pientä ja tasaista.­ Samalla sohvalla hän katsoi joskus teininä televisiota.

On vuosi 2014, tämä on tavallisen turkulaislähiön tavallinen talo.

Kuluu puoli tuntia tai pari päivää. Iiu odottaa. Lopulta osa sanoista vaikuttaa muita selkeämmiltä.

Iiu asettaa videokameran jalustalle ja käynnistää. Sitten hän pursottaa korkokenkiin kermavaahtoa, vetää kengät jalkaansa ja astelee pois kuvasta.

Litisee. Vanhemmat on hätistetty kotoa­ kuvauksen ajaksi.

Valmista. Video kestää 64 sekuntia. Iiu menee suihkuun.

Juuri tästä monet Iiun tuntevat: Kuvista­ ja videoista, joissa hän tuijottaa kameraan­ eikä hymyile hetkeäkään. Kirjoittaa silakkaan Be Mine ja silppuaa sen saksilla. Ripustaa rintoihinsa kravatit. Hakkaa karjalanpiirakkaan naulan. Ei selittele.

Iiun  mielestä ruualla ei saa leikkiä. Siksi hän vetää kuvauksen jälkeen naulan irti, puhdistaa piirakan ja syö.

Jotain kiehtovaa

Kymmenvuotiaana Iiu on vielä nimeltään Pirre Karvinen ja pyöräilee joka päivä koulun jälkeen harjaamaan hoitohevostaan. Hänellä on verkkarit, ei koskaan farkkuja, college ja lyhyt tuuhea tukka.

Hevonen haisee hyvälle eikä kiusaa. Luokkakaverit nimittelevät paksuksi tai seuraavat sivusta. Kuluu kaksikymmentä vuotta ennen kuin yksi heistä sattuu samaan baariin ja pahoittelee: Harmi, että sinua haukuttiin. Ethän silloin ollut edes lihava.

Iiulla on salaisuus. Hän haluaisi taiteilijaksi. On hieman epäselvää, mikä sellainen ammatti on, jotain vapaata ja kiehtovaa kuitenkin. Lapsuudenkodin seinillä on muutama maisemataulu, mutta ei niistä puhuta eikä niitä katsota.­

Jos unelmansa sanoo ääneen, ne eivät­ toteudu, Iiu ajattelee. Siksi hän kirjoittaa ystäväkirjoihin toiveammatin kohdalle eläinlääkäri. Se on ainakin oikeaa­ työtä.

Lukion jälkeen vuorossa on paljon kouluja, tutkintoja ja kaupunkeja. Rakennusmaalari,­ artesaanimaalari, muotoilija-markkinoija, tekstiiliarte­nomi. Tampere, Vantaa, Kouvola, Espoo, Helsinki, Turku, Helsinki, Turku.

Osa kouluista jää kesken, osa ei. Koko­ ajan jokin tuntuu olevan saavuttamattomissa. Ehkä onni löytyy seuraavasta kaupungista, seuraavasta oppilaitoksesta.

Jokaisen kaupungin jalkakäytävät ovat samanlaisia, sateella märkiä.

Kun tuuheatukkainen tyttö aloittaa taiteen maisterin opinnot Kuvataideakatemiassa vuonna 2013, hän on muuttanut nimensä Iiu Susirajaksi ja uskaltaa ensimmäisen kerran sanoa olevansa taiteilija. Jos joku kysyy.

 ”En tiedä, miksi vaihdoin nimeni. Uskon,­ että se liittyi taiteilijaksi halua­miseen. Ajattelin aloittaa urani nimenvaihdolla”, hän sanoo.

”Iiu-nimen kuulin telkkarista. Sitten kävin maistraatissa monta kertaa tietokoneella etsimässä vapaita sukunimiä. Kun löysin Susirajan, tiesin, että se on oikea. Juoksin hakemaan pankkiautomaatilta nimenvaihdokseen tarvittavat rahat, ettei kukaan vain ehtisi ottaa nimeäni.”­

Pelottava omakuva

Taiteilijaksi tullakseen Iiu tarvitsi digikameran. Kamera saapui postiin vuonna 2007. Iiu halusi avata pakkauksen heti,­ kiskoa paperit keskellä katua pois.

Hän ei ole kuvannut mitään moneen vuoteen. Lapsena Iiu kuvasi koiraa, vanhempia, huonekasveja ja yhden potretin itsestään. Omakuvassa hän katsoo kameraan­ pikkuhousut jalassa. Sitten tuli lama ja paperikuvien teettäminen muuttui liian kalliiksi. Kuvaaminen jäi.

Kotona Iiu silmäilee kameran mukana tulleet pikaohjeet ja ottaa kolme kuvaa,­ miettimättä.

Ensimmäisessä hänen päässään on pöytäliina, jonka päälle on kaadettu suklaakastiketta. Toisessa hän kuristaa itseään pöytäliinalla. Kolmannessa liinaan on purtu reikä, ja reiästä Iiu näyttää kieltä.­

Iiu katsoo valmiita kuvia ja pelästyy. Hän on pitkään vältellyt kameroita. Ne voisivat näyttää jotain, mitä hän ei halua­ nähdä.

”Liinakuvat oli rajattu rinnan kohdalta, mutta tajusin, miten pullea käteni oli. Hetki oli hätkähdyttävä ja yksinäinen.”

Oma ilme pelottaa ehkä vielä enemmän. Se on niin raju ja häpeämätön. Samaa­ ilmettä Iiu ei ole nähnyt katsoessaan peiliin. Niissä tilanteissa hän on vilkaissut itseään mahdollisimman nopeasti ja yrittänyt hymyillä.

”Tuli olo, että tässä voisi olla jotain sellaista, josta saattaisi tulla jotain. Aika epämääräinen ajatus, mutta vahva.”

Iiu päättää ottaa lisää kuvia ja katsoa niitä väkisin. Kokovartalokuvia, sukkahousukuvia, ruman ilmeen kuvia, tyhjän katseen kuvia.

Kuvat eivät ole selfieitä: käsivarren mitan päästä itse otettuja, mahdollisimman edustavia omakuvia, joita nykyään jaetaan sosiaalisessa mediassa. Selfie-­sanaa ei ole vielä keksitty, eivätkä Iiun kuvat imartele häntä.

Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän.

”Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.”

Kun Iiun ensimmäiset omakuvat ripustetaan­ gallerian seinille saman vuoden lopulla, isä auttaa kantamisessa ja nostamisessa. Aika vaitonainen isä on, ei oikein ymmärrä, miksi tytär nyt tällaista.

Tulevina vuosina isä oppii olemaan Iiusta ylpeä. Sitten, kun kuvat pääsevät Suomen suurimpien museoiden kokoelmiin. Iiu on itsestään ylpeä jo nyt.

Julkisesti lihava

Kaikki jännittävä näkyy kuvissa. Iiun tavallinen päivä on tylsä, vaikka ihan hyvä sellaisenaan. Arjessa hän herää ja syö aamiaista, kahvia ja juustoleipää. Sitten hän avaa tietokoneen ja katselee.

Sähköpostipalautetta tulee paljon. Joku­ kertoo elämäntarinansa, suurin osa kehuu rohkeaksi. Iiu vastaa harvoille. Yhden viestin hän on säilyttänyt. Sen lähettäjä­ paheksuu: menisit oikeisiin töihin.­

”Suunnittelen, että voisin käyttää viestiä joskus tässä oikeassa työssäni.”

Tunnit ovat hitaita. Joskus Iiu kuuntelee musiikkia, Pink Floydia ja Nirvanaa. Käy kaupassa, ostaa itselleen sukat.

”Viimeiset vuodet ovat olleet aika hiljaisia. Hälinä väsyttää.”

Iiu ottaa yhä kaikki kuvansa lapsuuskotinsa olohuoneessa tai keittiössä. Ympäristö­ on turvallinen, on viherkasveja ja sohvapöytä. Hän ei kuvaa joka päivä, mutta joka kuukausi sentään.

”Kuvauksella elää huonosti. Siis talou­dellisesti. Ei ole lomaa, työterveydenhuoltoa, asuntolainaa tai avokonttoria. En kuitenkaan halua tehdä mitään muuta. Jossain vaiheessa on ehkä mentävä myymään hampurilaisia, että voin ottaa lisää kuvia.”

Turun keskusta on oikeastaan aika pieni. Joki, tori, katuja välissä. Kun Iiu kävelee kadulla, hän ajattelee asioitaan mieluummin kuin katsoo muita.  Mutta hän ei häpeä.

Joskus hävetti kaikki. Lapsena lihavuus, vaikkei se ollut totta. Iiu miettii: Miten paljon vieraiden katseet ja sanat vaikuttavat siihen, miten itsensä näkee. Ventovieraiden!

Aikuisena nolotti suurikokoisuus ja epämääräinen keskeneräisyys, kun haaveet eivät heti toteutuneetkaan.

Joskus joku yhä supisee. Jossain, jotakin.­ Antaapa supista.

 ”En enää edes muista, koska joku olisi kommentoinut painoani päin naamaa. Jos ihminen on vahvoilla itsensä kanssa, toiset ehkä vaistoavat sen ja antavat olla­ rauhassa”, Iiu miettii.

”Kun on julkisesti lihava, ihmiset ajattelevat, että tiedän, paljonko painan ja pärjään asian kanssa.”

Toisinaan ennen kuin Iiu nukahtaa, hän muistelee ennustajaa, jonka luona kävi.
Ennustaja tiesi Iiun menneisyydestä asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Hän myös lupasi: Joskus sinulla helpottaa. Sinusta tulee kuuluisa ja kotisi seinät ovat täynnä taidetta.

Minä olen täällä ylhäällä

Kauneuskäsitysten kyseenalaistaja. Rohkea feministi. Tienraivaaja ja äänitorvi.

Plaa plaa.

Kun Iiu kuuntelee tai lukee tuntemattomien kommentteja kuvistaan, häntä vähän nolottaa.

”Kaikki yhteiskunnalliset asiat, joita kuviini on liitetty… Siinä on vain sellainen juttu, etten ole tietoisesti ajatellut niitä.”

”Taustalla ei ole yleviä merkityksiä tai tarkoituksia. Toteutan ideani, en mieti mitään. Enkä mielestäni ole mitenkään erityisen feministinen. Minulla on vain outo mielikuvitus.”

Iiu näyttää helpottuneelta. Nyt se on sanottu. Toisaalta on pakko vielä puuskahtaa ja myöntyä: jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa.

Aivan sama.

Oikeastaan Iiulla on vain yksi toive ihmiselle,­ joka katsoo hänen kuviaan: Katso silmiin. Katso silmiä. Katso, katso.

”Monet huomaavat vain, että hui, sillä on luuta rintojen alla tai meetvurstia naamalla. He unohtavat katseen.”

Iiu ei unohda. Siksi hän kaivaa usein esiin lukion toisella luokalla otetun koulukuvan.

17-vuotiaana Iiun oli vaikeaa istua kuvaajan­ eteen. Kun oli valmista, hän käveli tyhjään luokkahuoneeseen, koski pulpetin kantta ja henkäisi helpottuneena, koulu kohisi kauempana.

Kuva on passikuvan kokoinen ja muotoinen. Iiu on kuvassa normaalipainoinen, hänellä on pitkä tukka ja Intian Basaarista­ ostettu huivi kaulassa. Katse on tuttu.

”Pyrin omakuvissa rehellisyyteen. On hyvä huomata, että katse on sama parinkymmenen vuoden jälkeen. Se todistaa, että olen kuvissa oma itseni.”

Paljas mummo

Tätä monet eivät tiedä: Iiu Susiraja hymyilee­ usein. Sinähän olet ihan iloinen ja normaali etkä tuijota, Iiulle kummastellaan kasvotusten.

”Ylläri ylläri! Valokuva ei kerrokaan kaikkea.”

Iiu hymyilee, taas. Ja lakkaa hymyilemästä.

”Olen miettinyt, että jos saatankin laihtua. Se olisi taiteellisen kriisin paikka, pitäisi keksiä jotain uutta.”

Kuviin voisi ehkä ottaa mukaan miehen.

”Mutta mies olisi taustalla, seisoisi vain. Vähän kuin viherkasvi, taulu tai pöytä.”

Tai sitten pitää odottaa vanhuutta. Iiu haluaisi kuvata itsensä viidenkymmenen vuoden kuluttua. Paljaan, ihanan mummon. Keho vanhan naisen, muhkuroita ja kurttuja ja karvoja, silmät edelleen 17-vuotiaan.

Nykyään  epävarmuus humahtaa mieleen vain harvoin. Oikeastaan vain silloin, kun lähellä on mies, johon tekisi mieli tutustua. Iiu katsoo ja miettii: kävelenkö luokse, mitä sanon, mitä en sano, mitä hän ajattelee.

”Olen toivonut lapsiakin. Niitä ei ole. Se asia tuntuu haikealta. Mutta sitä varten täytyisi löytää joku mies. Ensimmäinen vaatimus voisi olla, että ajatusmaailma ja kiinnostukset ovat edes vähän­ samanlaiset.”

Iiu nauraa. Parikymppisenä hän värjäsi hiuksensa violeteiksi ja huiskautti tukan tuopin yli baarissa. Silloin riitti, että mies oli mahdollisimman hyvän­näköinen­ ja mieluiten pitkähiuksinen.

Siitä on monta vuotta.

On asioita, joita Iiu ei silloin kuvitellut kehtaavansa sanoa ääneen:

Olen vakavasti otettava taiteilija.

Olen köyhä, ei valokuvauksella elä, harva haluaa ostaa Iiu Susirajan omakuvan olohuoneensa seinälle. Pärjään kyllä, kun elän halvalla.

Olen paksu, mitä sitten.

Olen aika onnellinen. Toivottavasti sinäkin olet.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

Lue myös nämä:
Video: Saako lihava olla ylpeä itsestään?
Tutut tavarat tekevät kodin

Anna-Kaisa pelastaa aarteita ja maapalloa

Iiu Susiraja

39-vuotiaan Turussa asuvan kuvataiteilijan teoksia on ollut esillä muun muassa Suomen valokuvataiteen museossa, Kiasmassa ja Helsingin taidemuseossa.