Kaisan mies hurahti liikuntaan ja alkoi vaatia myös vaimoaan laihduttamaan. Kaisa suostui, koska halusi pelastaa avioliittonsa.

"Ei me tarvita tällaisia", mieheni kivahti, otti keksipaketin ostoskärryistä ja palautti sen hyllyyn.

"Ei ne kuitenkaan säily vieraille asti. Syöt ne taas itse."

Olin vihainen ja pettynyt. Olin ottanut keksit, koska vanhempani olivat tulossa kylään, mutta mieheni oli löytänyt syyn puuttua ulkonäkööni ja syömisiini. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kotona katsoin peiliin. Sieltä tuijotti nainen, joka näytti väsyneeltä ja jonka silmissä ei enää näkynyt iloa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vain yksi asia kiristi välejämme.

RAKASTIN MIESTÄNI, ja monien mielestä olimme unelmien pari: avioliittomme oli kestänyt jo kymmenen vuotta, meillä oli terve lapsi, upea omakotitalo, hyvät työt ja paljon ystäviä.

Mies oli kaikin puolin kunnollinen: ei juonut, ei polttanut, hoiti raha-asiansa ja osallistui kotitöihin. Kaiken lisäksi hän oli mukavan näköinen ja sosiaalinen.

Päällisin puolin arkemme oli tasaista.

Vain yksi asia kiristi välejämme, ja se oli lähtöisin minusta.

En ollut päässyt takaisin vanhoihin mittoihini raskauden jälkeen. 

Oliko miehelläni toinen?

SELAAN VALOKUVA-ALBUMEITA vuosien takaa. Kaksivuotiskuvissani näen pienen, pullean tytön. Koulukuvissa olen normaalipainoinen, teini-ikäisenä melkein laiha. Hääpäivänäni painoin 72 kiloa, puoli vuotta lapsemme syntymän jälkeen 70, vuosi myöhemmin 75.

Lapsen syntymän jälkeen sairastuin paniikkihäiriöön. Sain ahdistuskohtauksia, joiden aikana minua pyörrytti ja oksetti. Pelkäsin menettäväni kontrollin kokonaan.

Kohtauksia hillitsemään minulle oli määrätty lääkkeet, joiden sivuvaikutuksena oli ruokahalun lisääntyminen.

Painonnousu harmitti minua, mutta koska lääkkeet saivat kohtaukset harvenemaan, jatkoin niiden ottamista.

"Nukutaan nyt vain", mieheni sanoi, kun yritin sängyssä silittää häntä hellästi.

 Tiesin, että miehelläni oli kiireitä töissä, juuri saatu ylennys ja vaativia projekteja. Ne saattoivat stressata ja vaikuttaa kotielämään, mutta oliko hänellä toinen? Vai oliko kyse siitä, etten kelvannut? Enkö ollut enää haluttava? 

"Näyttäisitpä siltä, miltä näytit hääpäivänä."

MIEHENI HURAHTI työkavereidensa kanssa kuntoiluun ja kilpailuun siitä, kenellä on pienin rasvaprosentti. Hän kävi hullun lailla punttisalilla ja alkoi noudattaa vähähiilihydraattista ruokavaliota.

Koska lapselle eivät maistuneet miehen ruuat, söimme kahta eri ruokaa: mies omaansa ja me lapsen kanssa omaamme. Se tuntui turhauttavalta.

Mies halusi, että myös minä osallistuisin rasvaprosentin nipistämiseen.

"Voi kulta, ostan sinulle vaikka kaikki uudet vaatteet, kun vain saat pikkuisen painoa pois."

Hän yritti kaikin keinoin motivoida minua laihduttamaan. Lupasi palkata personal trainerin, lupasi matkan etelään.

"Kunpa näyttäisit taas siltä, miltä näytit hääpäivänä."

Eivät lisäkilot muuttaneet minua ihmisenä.

MINÄKIN OLISIN HALUNNUT näyttää samalta kuin morsiuspuvussani, mutta en näyttänyt. Välissä oli kymmenen kiloa ja kymmenen vuotta, lapsi ja mielialalääkkeet.

Terapeuttini yritti lohdutella, että pääsen kyllä lääkkeistä eroon, mutta vielä ei ollut sen aika.

En käsittänyt, miksen enää kelvannut.

Eivät lisäkilot olleet minua ihmisenä muuttaneet. Olin edelleen sama nainen samoine arvomaailmoineen ja samoine piirteineen. Edelleen minä.

En pitänyt itseäni vastenmielisenä tai lihavana. Pidin ulkonäöstäni huolta, meikkasin ja laitoin hiukset jopa lähikaupassa käyntiä varten. Ajelin sääreni parin päivän välein, käytin tuoksuja ja huolehdin, että vaatteet näyttivät hyviltä päälläni.

Eivät näyttäneet, sain kuulla mieheltäni.

Söin pullan, jäätelön ja suklaapatukan viidessä minuutissa.

ALOIN KÄYDÄ KAUPASSA yksin. Jos mies tarjoutui lähtemään mukaan, sanoin ettei tarvitse, jää sinä vain kotiin. En kestänyt miehen naljailua ja vahtimista.

Himoni kaikkeen makeaan kasvoi vähitellen. Tunsin, etten enää kelvannut miehelleni, mutta syöminen toi mielihyvää.  Niinpä hoidin ostokset ripeästi, palasin autoon ja ahmin herkut, joita olin itselleni ostanut. Monesti söin pullan, jäätelön ja suklaapatukan viidessä minuutissa.

Sitten kiirehdin kotiin oksennus kurkussa.

Herkkujen jälkeen minun oli helppo olla kotona ilta syömättä mitään ja näyttää, että kyllä minä yritän ihan tosissani näitä kilojani karistaa.

Paha olo kasvoi päivä päivältä. Tunsin tyydytystä sen hetken, kun herkut olivat suussani, mutta pian tunne kääntyi päinvastaiseksi. Häpesin sitä, että makean syöminen sai minusta otteen. 

Miestä ei huvittanut liikkua kanssani, koska hän ei voinut olla ylpeä vierelläni.

"EN HALUA LÄHTEÄ, ei siellä ole minulle mitään”, mies sanoi, kun ehdotin kyläilyä tai elokuvia.

Oli kamalaa tajuta, ettei mies enää halunnut lähteä kanssani minnekään. Niin paljon minussa oli vikaa.

Teimme ani harvoin mitään yhdessä koko perhe. Elimme kahta taloutta: kun toinen meistä vanhemmista tuli, toinen meni. Lapsen kanssa oleminen oli vuorojen vaihtamista.  

Lopulta kysyin suoraan, miksi elämme näin.

Silloin sain ensimmäistä kertaa märän rätin päin naamaa: miestä ei huvittanut liikkua kanssani, koska hän ei voinut olla ylpeä vierelläni.  Siinä oli myös syy siihen, miksi mieheni ei tahtonut ketään meille kyläilemään.

 

MIEHENI HÄPESI MINUA. Sen tajuaminen oli murskaavaa, ja siitä alkoi varsinainen alamäkeni.

Aloin jättää kotona ruokailun väliin. Syöminen tuntui vastenmieliseltä. Vatsani kurni, mutten välittänyt siitä, vaan join vain monta lasia vettä ja söin porkkanan tai kaksi.

Päivällä töissä jätin lounaan syömättä ja vetosin kiireisiini. Vessassa söin salaa suklaapatukoita.

Häpesin itseäni ja vartaloani. Mitä enemmän tuijotin itseäni peilistä, sitä isompana vartaloni näin ja sitä lohduttomammaksi oloni tunsin.

En halunnut kenenkään tietävän, miten paljon inhosin itseäni.

En enää nauttinut edes kävelylenkeistä, sillä oloni oli kaikella tavalla vaivautunut, missä vain liikuinkin.

Katselin katkerana pariskuntia, jotka näyttivät onnellisilta yhdessä, vaikka nainen oli vähän pyöreämpi. Mietin, miksei mieheni voinut hyväksyä minua. 

Meni vuosi, meni kaksi. Kun katson tuon ajan kuvia, huomaan, etten hymyile yhdessäkään.

Olin onneton ja sisältä rikki, mutta onnistuin salaamaan ahdistukseni jopa lähimmiltä ystäviltäni. En halunnut kenenkään tietävän, miten paljon inhosin ja häpesin itseäni.

Mies ei pystyisi rakastamaan minua ennen kuin olisin vanhoissa mitoissani.

ALOIMME ERKAANTUA mieheni kanssa toisistamme yhä enemmän. Meitä ei yhdistänyt enää muu kuin avioliitto paperilla, lapsi ja yhteinen pankkilaina.

Kävimme muutamia kertoja pariterapiassa ja puhuimme paino-ongelmasta avoimesti.

Mies oli ehdoton. Hän ei pystyisi rakastamaan minua ennen kuin olisin vanhoissa mitoissani.

Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että pelastan liittomme.

Aina kun sain pari kiloa pois, mies asetti tavoitteen alemmas.

Aloin liikkua viisi kertaa viikossa ja söin tarkan ruokavalion mukaan. Mies seurasi ruokapäiväkirjaani ja oli selvästi pettynyt, kun paino ei pudonnut hänen toivomassaan tahdissa.

Lopetin suolan käytön, jätin pois melkein kaikki hiilihydraatit ja aloin käyttää luontaistuotteita, joiden luvattiin kiihdyttävän aineenvaihduntaa. Yritin kiivaasti tehdä kaikkeni laihtuakseni ja pelastaakseni liittomme.

Aina kun sain pari kiloa pois, mies asetti tavoitteen alemmaksi.

Mies oli mielestään odottanut ihmettä, jota ei tapahtunut.

YHTENÄ TALVISENA PÄIVÄNÄ tajusin, ettei liiton pelastamiseksi olisi tehtävissä mitään. Olin hiihtänyt 20 kilometriä ja ihan poikki. Ymmärsin, etten enää jaksaisi yrittää.

Sanat tulivat suustani heti kun pääsin kotiin: Haluan erota. En jaksa enää. 

Mies ei ollut pettynyt. Hän sanoi, ettei olisi enää kauan pystynyt huijaamaan itseään. Sitä hän oli kuulemma tehnyt, kun oli pysynyt vierelläni ja odottanut ihmettä, jota ei koskaan tapahtunut.

Olin surusta sekaisin. Minä, jonka ei pitänyt koskaan erota, olin eroamassa. Miten pärjäisi pieni lapsemme? Mitä kaikki sanoisivat?

Päätin, että kahteen vuoteen en astuisi vaa'alle.

KÄVIMME VIELÄ UUDESTAAN pariterapeutin luona puhumassa liitostamme. Itkin menetettyä elämääni muhkeassa nojatuolissa ja toivoin, että olisin voinut vajota pahaa maailmaa pakoon.

Paluuta ei kuitenkaan enää ollut.

Kevään ensimmäisessä auringonpaisteessa kannoin vanhempieni kanssa tavarani muuttoautoon. Mies seurasi sivusta ja näytti ärsyttävän hyvältä tiukassa t-paidassaan. Huomasin, kuinka vapautunut hän oli.

Minä olin vihainen ja itkuinen. Päätin, että kahteen vuoteen en astuisi vaa’alle.

Silti oli vaikea päästää irti. Olin edelleen valmis yrittämään ja unohtamaan kaiken pahan, mitä välillemme oli kasaantunut, kunhan vain saisin pitää perheemme. 

Oli helpompi hengittää.

EI MEISTÄ PERHETTÄ enää tullut. Meistä tuli eronneet, lapsestamme kahden kodin väliä seilaava pieni ihminen.

Kun olin muuttanut omilleni, mieleni rauhoittui ja itsetuntoni palautui hiljalleen.

Minun ei enää tehnyt mieli makeaa. Pääsin vähitellen eroon lääkkeistä ja vaatekokoni pienentyi numerolla ilman laihduttamistakin. Oli helpompi hengittää.

Kun näen entistä miestäni, hän välillä nurisee, että olisinpa avioliittomme aikana laihduttanut, niin hän olisi voinut rakastua minuun uudelleen.

Minä selvisin ja kelpaan vielä.

Ero oli lopulta parempi meille kaikille.

Minulla menee nykyisin ihan hyvin. Tuntuu kivalta huomata, kun joku tuntematon mies katsoo perään. Minä selvisin ja kelpaan vielä.

Kenelle tahansa en halua kelvata enää koskaan.

Kirjoittajan nimi on muutettu. Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.

Vierailija

Uskomatonta, että tämän miehen kaltaisia ihmisiä on olemassa... Toivottavasti mies ei ala vaatimaan samaa lapselta ja ala vahtaamaan tämän syömisiä. Se voi olla todella haavoittavaa lapselle.

  • ylös 343
  • alas 50
Vierailija

Samanlainen kuin miun avoliitto. Mies piti itsestään huolta, eikä miule jäänyt omaa aikaa huolehtia kunnostani. Miun piti ottaa kaikkialle lapset aina mukaan, sillä hän ei yhtenäkään iltana järjestänyt aikaa olla lastensa kanssa. Yritin kyllä kovasti ja kävin laihdutusryhmissä. Mies lupaili rahaa ja ulkomaan matkoja, jos laihduttaisin, että hän voisi näytellä miuta ystävilleen. Aluksi innostuin, mutta siitä ei tullut sitten mitään. Kerran käydessämme ostoksilla yhdessä, hän näytti miule pienikokoisia naisten vaatteita, joissa hän haluaisi miut nähdä. Ja kun tuli hänen työpaikkansa pikkujoulut tai muut illanvietot, hän ei halunnut miuta mukaan, koska olin liian lihava, eikä hän voisi näytellä miuta miespuolisille ystäville. Hän itse oli miuta paljon lihavampi ja kookkaampi, mutta se ei haitannut miuta. Alun alkaen hän oli meistä se paino-ongelmainen. Miun paino kertyi vasta monien raskauksien ja synnytysten jälkeen. Hän osoittautui kontrolloivaksi luonnehäiriöiseksi kiusaajaksi. Mie olen päässyt hänestä eroon jo. Elän hyvin onnellista ja tasapainoista elämää nykyään.

  • ylös 239
  • alas 53
Sisältö jatkuu mainoksen alla