Kaikille tavaroille on kotona paikkansa. Koko Laakson kuusihenkisen perheen jokaiselle pipolle ja vesivärille ja pehmolelulle ja paperille.

Jos järjestys olisi kiinni Eijasta, ta­varat­ olisivat paikoillaan aina. Mutta kun hän tulee töistä kotiin, saarekkeella keittiön ja olohuoneen välissä saattaa lojua päivän posti ja päiväkodista tuotuja piirustuksia. Onneksi myös tuoksuu kahvi.

Saareke on nopeasti tyhjä. Eija vie postit sinne, minne ne kuuluvat: lehtikoriin makuuhuoneen nurkkaan. Aamuiset leivänmurut näkyvät lasten jäljiltä keittiön tummassa laattalattiassa. Eija juo kupin kahvia ennen kuin aloittaa arjen pyörittämisen. Siihen kuuluu paljon järjestelyä.

"Tykkään, että kaikki tasot ovat puhtaat ja tyhjät."

”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. En anna tavaroiden kertyä vaan laitan ne saman tien paikalleen. Tykkään, että kaikki tasot ovat puhtaat ja tyhjät.”

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Perheen omakotitalossa Jyväskylässä on 142 neliötä. Yksi huone on sotkuinen. Se kuuluu 15-vuotiaalle Nikolle. Kaikki muu on siistiä melkein aina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koriste-esineitä kotona ei ole. Omien lasten ja kummilasten valokuvat ovat kehyksissä­ pianon päällä, mutta muuta irtotavaraa­ Eija ei tahdo.

”En kestä pikkusälää. Pahinta olisi täysinäinen kirjahylly, johon kerääntyisi tavaraa.”­

Suurimman osan kodista Eija tai puoliso Tapio imuroivat joka toinen päivä. Keittiön useammin.

”Imuroimisen ilosta en imuroi. Kyllä lattialla pitää jotain näkyä. Viikkosiivous on erikseen: silloin imuroidaan, vaikka mitään ei näkyisi”, Eija sanoo.

Siivouspäivä on joka torstai. Silloin Tapio­ aloittaa imuroimalla talon ja Eija luuttuamalla lattiat. Siitä Eija jatkaa peilipintojen puhdistamiseen, väliovien pyyhkimiseen, kaapinovien hankaukseen ja pölyjen pyyhkimiseen. Nea, Oona ja Emmi auttavat, Niko yrittää pakoilla.

Kun kylpyhuoneet tuoksuvat Kloritelta, Eija vaihtaa niihin puhtaat pyyhkeet.

Ei mikään armeijakuri

Eija on ollut aina siisti.

”Inhoan epäjärjestystä, likaisuutta ja keskeneräisyyttä. Lisäksi pidän siivoamisesta.”

 Puoliso Tapio ei ole aina ollut siisti mutta hän on oppinut. On ollut pakko, Eija­ myöntää.

Joskus Tapio kysyy, eikö vähempi riittäisi.

”Ei meillä silti mikään armeijakuri ole. Kun eniten niuhotan siisteydestä, on oikein, että myös teen eniten.”

Joskus Tapio kysyy, eikö vähempi riittäisi. Eija puolustautuu sanomalla, että aina­ kun lapsia on tullut lisää, hän on laskenut rimaa. Kaappien ja laatikoiden sotkuisuus ei haittaa, koska niitä ei joudu näkemään. Lapset saavat levittää leikkejään olohuoneeseen. Päivän päätteeksi ne vain kerätään pois.

”Siedän ajoittaista epäjärjestystä. Lasten sängyt voivat olla petaamatta koko päivän, koska en näe niitä. Hullukaan ei jaksa joka päivä pestä pieniä sormenjälkiä ikkunoista tai peileistä. Vaikka en minä aina­ pysty siivoustorstaihin odottamaan.”

Siivoustorstain jälkeen tulee tavallistakin siistimpi perjantai. Kun lapset menevät nukkumaan, Eija ja Tapio avaavat punaviinipullon­ ja istuvat olohuoneen säkkituoleille katsomaan talletettuja lempiohjelmiaan. Pian Jyrki Sukula laittaa televisiossa­ sotkuisia kuppiloita kuntoon. Eija näkee ympärillään pelkkää puhdasta ja nauttii.

Lauantaina on lakanarumban vuoro.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2015.

Sairaan­hoitaja Eija Laakso asuu Jyväskylässä miehensä­ Tapion sekä Nikon, Nean, Oonan ja Emmin kanssa. Kotona­ pyörii pesukone 1–5 kertaa päivässä.

Naapuri

Tunnen yhtä innokkaan siivojan. Hänen lapsensa olivat pieninä aina kipeitä. Kun hänen luonaan kävi kylässä, oli sellainen olo että ei uskaltanut liikahtaakaan, että ei vaan sotke mitään.
Neuroottinen ylihygieenisyys ja siivoaminen voi mennä myös sairaalloiseksi. Siisteys ja järjestys on aivan eri asia, kuin pakonomainen siivouksen ja järjestämisen tarve.

Sisältö jatkuu mainoksen alla