Teemu Keisteri opetteli lepoa ja rutiineja isäksi tultuaan – ”Auttaa, kun ajattelen, että keskittymishäiriöni ei ole minun syytäni”

Avaimet ja puhelin, aina hukassa.

Työhuone niin sotkussa, että lattialla pystyy kulkemaan vain maalipurkkien, luonnoslehtiöiden ja esiintymisvaatteiden välissä olevia pieniä polkuja pitkin.

Päässä ajatuksia kuin muurahaisia. Niitä on paljon ja ne ovat nopeita, ja Teemu Keisteri, 37, harhautuu helposti seuraamaan sellaisiakin, jotka kipittävät täysin väärään suuntaan.

Siksi Teemu rakastaa to do -listoja. Hän kirjoittaa niitä puhelimensa muistiinpanoihin tai post it -lapuille ja liimaa niitä ympäri asuntoa.

Osta pensseleitä, teloja ja kumihanskoja Biltemasta, hän kirjoittaa.

Mittaa pyöreä matto.

Osta orzopastaa.

Suunnittele tauluja.

Tee ruoka ajoissa.

Tsekkaa uusi biisi.

Suunnittele Espoo Cinén animaatiota.

Pese Olavin lenkkarit.

Kun Teemu muistaa vilkaista listoja monta kertaa päivässä, ainakin osa tehtävistä tulee tehdyksi.

”Palettini on koko ajan sekaisin. Ja kun tekee intohimoisesti asioita, ajaa itsensä helposti piippuun.”

Ilman listojen tiirailua Teemu harhautuu väärille poluille. Jää katsomaan syntetisaattorivideoita kolmeksi tunniksi, kun pitäisi tehdä piirrosanimaatiota. Uppoutuu piirtämään, kunnes aamuherätys on muutaman tunnin päässä. Sama toistuu seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.

Teemulla ei ole diagnosoitua keskittymishäiriötä, mutta hänelle sen olemassaolo on selvää.

"Palettini on koko ajan sekaisin. Ja kun tekee intohimoisesti asioita, ajaa itsensä helposti piippuun", Teemu sanoo.

Isä on vähän väsynyt

Jos Teemu Keisteri esittelisi itsensä yhdellä sanalla, se olisi taiteilija. Parhaimmillaan käyntikortissa on ollut 24 titteliä valokuvaajasta muotisuunnittelijaan, videotaiteilijasta käsikirjoittajaan ja stand up -koomikosta tyyli-ikoniin.

Nyt listaan voisi lisätä vielä yhden: isä.

Nykyisestä kodista Espoossa on lyhyt matka Teemun lapsuudenkotiin. "Koen täällä samanlaista onnea kuin lapsena", Teemu sanoo.

Kaksivuotias Olavi-poika on parasta, mitä Teemulle on tapahtunut, mutta isyys tarkoittaa lisää ajatusmuurahaisia päähän kipittämään. Ulos lähtiessä ei enää riitä, että etsii omia tavaroita vaan myös pojan eväät, vaipat ja vaihtovaatteet. Miksi ne ovatkin aina väärässä paikassa?

"Päivät ovat aikamoista taistelua. En tajua, miten ihmisillä voi olla kaksi lasta!"

Keskittymisvaikeuksiin liittyy se, että Teemun on vaikea pistää asioita tärkeysjärjestykseen.

"Tylsimmät arkijutut unohtuvat. Hauskemmat Indiana Jones -henkiset tehtävät menevät helposti edelle."

”Tunnen syyllisyyttä, kun olen väsynyt vanhemmuudesta, mutta yritän olla itselleni armollinen. Auttaa, kun ajattelen, että ainakaan keskittymishäiriö ei ole minun syyni.”

Nykyään Teemu tietää, että jos hän unohtaa alkaa laittaa ruokaa iltaisin tasan kello kuusi, kaksivuotias huutaa pian selkä kaarella nälkäkiukun vallassa. Silloin poikaa täytyy lohduttaa, ja liedelle kiehumaan pantu orzopasta palaa pohjaan. Ollaan taas lähtöruudussa, nyt vain ylimääräisten tiskien kera, ja lapsella on yhä nälkä.

Siksi Teemu on luonut lapsenhoitoon tarkan aikataulun, jota noudattaa säntillisesti.

"Mitä enemmän rutiineja, sääntöjä, exceleitä ja kaavioita, sitä paremmin asiat sujuvat. Silti välillä toivon, että joutuisin vankilaan tai leikkaukseen sairaalaan, jotta pääsisin laitoshoitoon – olen niin väsynyt vanhemmuudesta. Tunnen ajatuksesta syyllisyyttä, mutta yritän olla itselleni armollinen. Auttaa, kun ajattelen, että ainakaan keskittymishäiriö ei ole minun syyni."

Lomalla Teemu laittaa itselleen vuorokausirajoituksen: minuutti Facebookia, minuutti Instagramia. "Sometauko antaa mielenrauhaa ja aivohierontaa."

Pois koulusta, kohti iloa

Teemun lapsuudenkodissa sääntöjä ei ollut. Vanhemmat olivat diplomi-insinöörejä, Teemun mielestä insinöörihippejä.

"Elämä oli vapaata kuin muumitalossa."

Isä suunnitteli työkseen karttaohjelmia. Teemu pelasi isän tietokoneella – yhdellä seitsemästä – niin paljon kuin halusi ja juoksi isoäidin pitsipyjamassa, huulipunaa huulissa ja peruukki päässä.

Äiti vei Teemun kuvataidekouluun ja pyysi poikaansa askartelemaan joka joulu ja pääsiäinen kortit sukulaisille. Vanhemmat veivät lapsia taidenäyttelyihin, Taiteiden yöhön ja kirjastoon.

Teemu rakasti sarjakuvia ja lainasi niitä joka viikko ison pinon. Seitsemänvuotiaana hän oli varma, että hänestä tulee sarjakuvapiirtäjä.

Hän viihtyi luonnoslehtiönsä ääressä paitsi siksi, että oli erityisen taitava piirtämään, myös siksi, että oli ujo ja aistiyliherkkä. Seura kuormitti häntä, ja koulupäivien tai partioleirin jälkeen Teemu tarvitsi yksinäisyyttä ja rauhaa.

Koti oli turvapaikka, kun koulussa oli vaikeaa.

"Lähdin kouluun aina myöhässä ja ilman reppua. Opettajat raivosivat. Systeemi ei ollut heikompien puolella. Miinukset nelosen perässä jatkuivat koepapereideni takapuolellekin. Koulussa saamani viesti oli, että olet huono."

Teemu oppi inhoamaan kilpailua ja vertailua siitä, kuka on etevin, nopein ja vahvin.

"Onneksi vanhempani eivät panneet minua urheiluseuraan. Huutavien futisvalmentaja-alfojen sijaan minua kiinnostivat lämpö ja ilo."

”Haluan tehdä asioita, joilla saan vakavat ihmiset hereille ja iloisiksi, keinolla millä hyvänsä.”

Lämpöä ja iloa oli esimerkiksi Kiasman Ars 95 -taidenäyttelyssä, jonne äiti vei yhdeksänvuotiaan Teemun. Hän näki veistoksia, jotka oli tehty lumihankeen pissattujen kolojen mallisiksi, ja installaation, jossa pöydälle oli koottu vaaleanpunaisia esineitä: Barbieita, kampoja, kodinkoneita.

Tällaistakin voi siis tehdä, Teemu mietti.

Sitä samaa hän miettii yhä.

"Haluan tehdä asioita, joilla saan vakavat ihmiset hereille ja iloisiksi, keinolla millä hyvänsä."

Kierroksilla

Kun Teemulla on iltatöitä, hän laittaa ensin Olavin nukkumaan. Sitten hän pakkaa laukkuunsa minisortseiksi leikatut Leviksen farkut, jotka peittävät juuri ja juuri pakarat, ja sujauttaa mukaan tennissukat, faijasandaalit ja lippalakin. Hän valitsee hyllystään sopivat vinyyli- ja cd-levyt, antaa suukon vaimolleen ja lähtee töihin.

Teemu on bilemusiikkia soittava dj ja keikkailee Windows95man-nimellä. Kun Käärijä esiintyi jäähallissa Euroviisuista palattuaan, Teemu nostatti yleisön tunnelmaa improvisaatioteatteria lähentelevällä show'llaan.

Toisinaan keikat jännittävät Teemua niin paljon, että hän tärisee. Mutta kun hän panee musiikin soimaan, adrenaliini alkaa kiertää kehossa ja Teemu löytää esiintymisen riemun. Se tarttuu silloinkin, kun hän eniten epäilee.

"Isännöitsijöiden päiväbileissä yleisönä oli yrmyjä 70-vuotiaita äijiä, ja minä olin dj-pöydän takana maailman lyhimmissä hotpantseissa. Kesken keikan joku järjestäjistä tuli repimään dj-pöydän ympärillä olleen kankaan pois, koska shortsini eivät näkyneet tarpeeksi yleisöön."

On myös päiviä, joina Teemu ei halua herättää pukeutumisellaan huomiota. "Kun näytän normaalilta, kaverini eivät aina tunnista minua."

Keikkapäivän jälkeen Teemun olo on usein levoton. Adrenaliinipiikin jäljiltä hän ei jaksa olla kotona vaan lähtee kaupungille. Ihmisiä, autoja ja ääniä vain tuntuu olevan liikaa, kakofonia yltyy.

Yhtäkkiä Teemu huomaa, että on käyttänyt energiavarastonsa loppuun, ja hänen on vaikea sanoa kaupan kassalle, ettei hän tarvitse kuittia. Viimeisetkin voimat valahtavat katukiveykselle, ja kotiin on päästävä äkkiä.

Vieläkään Teemu ei tunnista helposti rajojaan eikä osaa levätä tarpeeksi. Välillä hänellä on maanisia jaksoja, jolloin hän jaksaisi tehdä seitsemän dj-keikkaa päivässä ja ideat sinkoilevat. Sen jälkeen iskee usein masennus.

"Tulee tyhjä olo."

Teemu on aika varma, että hänellä on adhd, mutta hän ei ole saanut mentyä lääkäriin selvittämään asiaa.

Vuodenajat ja säätila vaikuttavat voimakkaasti.

"Aurinko ahdistaa välillä. Se boostaa minua niin, että pitäisi koko ajan tehdä jotain. Moottori on jatkuvasti käynnissä. Sateiset päivät taas rauhoittavat, ja silloin annan itselleni luvan huilia."

Värikäs Ukkeli

Nuorena Teemu ei ymmärtänyt huilia. Ylivirittyneisyyttä hän yritti rauhoittaa väärillä keinoilla.

Ensimmäisen kerran Teemu uupui 18-vuotiaana. Hän opiskeli lukiossa päivät ja teki öisin töitä televisiossa MTV3:n chat-juontajana. Hän valvoi kofeiinitablettien avulla eikä usein ehtinyt nukkua ennen koulun alkua.

"Ajattelin, että olen supermies, jaksan kyllä."

Kun univaje oli kestänyt kuukausia, Teemu alkoi nähdä harhoja: hänelle ilmestyi Ronald McDonaldin haamu. Teemun lihakset alkoivat nykiä, ja hänellä epäiltiin epilepsiaa.

"Se oli pelottavaa. Lääkäri sanoi, ettei valvomisen kanssa pidä pelleillä, ja kirjoitti rauhoittavia."

Alkoholi tuli mukaan varhain. Huviksi ja avuksi, Teemu ajatteli silloin. Kun joi niin paljon, että taju meni, päässä kipittävät muurahaiset pysähtyivät ainakin hetkeksi.

”En uskaltanut lähteä ulos kahteen viikkoon. Yritin, mutta pääsin pari askelta, ja sitten oli pakko tulla takaisin kotiin.”

Parikymppisenä Teemu oli kävelemässä, kun hänen silmissään sumeni, kadun mittasuhteet vääristyivät ja sydän hakkasi niin, että Teemu luuli kuolevansa. Se oli paniikkikohtaus.

"En uskaltanut lähteä ulos kahteen viikkoon. Yritin, mutta pääsin pari askelta, ja sitten oli pakko tulla takaisin kotiin."

Lääkäri kirjoitti taas rauhoittavia ja kehotti Teemua kantamaan paperipussia povitaskussaan: jos kohtaus iskisi, siihen hengittäminen auttaisi.

Teemu pääsi Lahden muotoiluinstituuttiin opiskelemaan valokuvausta, mutta töissä hän ei pysynyt. McDonald'sista tuli lähtöpassit, sillä Teemu unohti työvuorojaan. Valokuvausliikkeestä hän lähti itse.

Kesällä 2008 vanhemmat huolestuivat. Teemu oli täyttämässä 23 vuotta ja oli rahaton.

"Isä sanoi, että pitäisikö keksiä kesätöitä."

Teemu marssi Lidliin ja osti kangaskasseja. Hän lähti vanhempien luota Espoosta Helsingin keskustan puistoon ja maalasi ostamiinsa kasseihin keltaisen, viiksekkään piirroshahmon, Ukkelin: kreikkalaisen gigolon, jonka oli luonnostellut koulun taidehistorian tunnilla kirjan sivulle, kun olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja.

Ohikulkijat ihastuivat kasseihin, ja vielä samana kesänä Teemun ystävä kuvattiin katumuotiblogiin Teemun maalama Ukkeli-kassi olallaan.

"Mitä enemmän rutiineja ja sääntöjä, sitä paremmin asiat sujuvat. Keskittymishäiriö ei ole minun syyni."

Toimittaja Maria Veitola näki kuvan Ukkelista ja pyysi Teemua tekemään tv-show'hunsa hahmosta mekon. Teemu maalasi käsin jättimäisen Ukkelin ystävänsä ompelemaan mekkoon ja kehitteli sen pariksi nänniturbaanin.

Humoristiseen Ukkeliin ovat ihastuneet sen jälkeen muutkin. Yhdysvaltalaisen kuvataiteilijan Keith Haringin taidetta hallinnoivan säätiön johtaja halusi tavata Teemun New Yorkissa, kun Teemu oli lähettänyt hänelle kuvia töistään. Toissa vuonna Tampereella oli Haringin näyttely, jossa oli mukana myös Teemun taidetta.

”Espoolainen faija voi näyttää myös tältä. Haluan herätellä paikallista Tesla-jengiä.”

Maalaustyyliään Teemu kuvailee kämäiseksi.

"Se on minulle positiivinen termi. Rakastan lapsenomaisuutta ja leikittelyä."

Samasta syystä Teemu pukee usein päähänsä Yhdysvalloista tilaamansa stetsonin ja vetää jalkaansa pinkit Crocs-saappaat, joissa on ledivaloja.

"Espoolainen faija voi näyttää myös tältä. Haluan herätellä paikallista Tesla-jengiä."

Mutta on myös päiviä, jolloin Teemu ei halua herättää huomiota. Niitä, jolloin hänellä on tyhjä ja vaisu olo. Silloin hän pukeutuu mustaan huppariin ja housuihin.

"Kun näytän normaalilta, kaverini eivät aina tunnista minua."

Tällä tiellä en jatka

Olet perillä, kun näet takapuolilla maalatun roskakatoksen, Teemu on ohjeistanut. Matalassa teollisuusrakennuksessa Espoon Kauklahdessa on Teemun ja hänen hollantilaisen vaimonsa Annick Ligtermoetin työhuone. Sisällä on nyt siistiä, sillä Teemu on raivannut tilan.

Teemun puolella on seitsemän syntetisaattoria, poikabändi Backstreet Boysin fanipaitoja ja neonväreillä maalattuja humoristisia tauluja.

Sermin takana Annick tekee keramiikkaa. Aamulla he ovat vieneet Olavin päiväkotiin ja kävelleet kaksin työhuoneelle, niin kuin joka arkipäivä.

Perheen rivitalokolmio on ihan lähellä. Teemu ja Annick muuttivat tänne Helsingin Alppilasta, kun he odottivat Olavia ja tarvitsivat lisää tilaa. Teemun lapsuudenkotiin ja siellä asuvien vanhempien luo on lyhyt matka.

"Koen täällä samanlaista onnea kuin lapsena."

Haaveissa on silti päästä vielä kauemmas maalle, hankkia navetta ja lato jostakin Kirkkonummelta ja tehdä taidetta ihan rauhassa.

Teemusta on tullut erakko nyt ruuhkavuosina, kun elämä on piripinnassa. Hän nauttii eniten yksinolosta ja vaimon kanssa työhuoneella puuhailemisesta. Yhdessä he ovat olleet 13 vuotta.

”Kun näin Teemun, hänellä oli poninhäntä pään päällä ja hän näytti ananakselta. Ihastuin heti.”

"Sinun on pakko tavata hänet! Ihan hullu suomalainen", Annickin opiskelutoveri Royal Academy of Artsista sanoi hänelle, kun Teemu oli tullut Hollannin Haagiin vaihtoon kuvataidelinjalle. Annick opiskeli samassa koulussa valokuvausta.

"Kun näin Teemun, hänellä oli poninhäntä pään päällä ja hän näytti ananakselta. Ihastuin heti. Päätin pitää juhlat vain, jotta voin kutsua Teemun", Annick kertoo.

Juhlia ei koskaan ehditty järjestää, sillä he törmäsivät niitä ennen taidenäyttelyn avajaisissa ja alkoivat seurustella jo samana iltana. Kumpikin rakastui päätä pahkaa.

Vuoden seurusteltuaan pari muutti Suomeen, mintunvihreään rintamamiestaloon Lahteen. Suihkua ei ollut, mutta he peseytyivät kantovedellä saunassa. Puutarhassa kasvoivat omenapuut, ja pari oli hykerryttävän onnellinen.

”Kun otin huikan olutta, halusin repiä kaikki vaatteeni pois ja mennä tanssimaan pöydille. Ajattelin, että se kuuluu taiteilijaelämään.”

Samaan aikaan Teemulla meni lujaa. Hän joi usein ja lähes joka kerta niin, että muisti meni.

"Kun otin huikan olutta, halusin repiä kaikki vaatteeni pois ja mennä tanssimaan pöydille. Ajattelin, että se kuuluu taiteilijaelämään."

Alkoholi ajoi tekemään jatkoilla asioita, joita Teemu ei olisi selvin päin tehnyt. Kotona hän valehteli, kenen kanssa oli ollut.

"Tiesin, että menen Matti Nykäsen polkua, jos en lopeta. Että tulevaisuudessa odottaa pimeys."

Vuonna 2018 Teemu ja Annick menivät naimisiin. Häämatkalla Vietnamissa Teemu havahtui.

"Katsoin hotellihuoneessa peiliin ja ajattelin, että en enää tykkää itsestäni. Tuli likainen olo. Halusin muuttua. Mitä oikein sekoilin? Rakastan vaimoani! Tajusin vahvasti, etten halua enää koskaan juoda. Se oli melkein hengellinen kokemus, kuin salama olisi iskenyt päähän."

Häämatkan jälkeen Teemu kertoi Annickille, kuinka väärin oli häntä kohtaan tehnyt.

"Tuli vapautunut, huojentunut olo. Tuntui, että olin vuosia pettänyt itseäni ja samalla muita, yrittänyt olla alkoholin avulla jotain, mitä en sisimmässäni ollut."

Teemun vaimo Annick Ligtermoet on myös taiteilija. Kotona on esillä myös Olavin taidetta.

Teemu näytti, että hän todella haluaa muuttua. Hän alkoi käydä vertaistukiryhmissä ja käsitellä addiktiotaan. Hän ymmärsi, että oli lääkinnyt juomisella keskittymisongelmiaan.

Nyt Teemu on ollut juomatta viisi vuotta.

"En usko, että olisin enää naimisissa, jos en olisi lopettanut. Pari kertaa vuodessa saattaa nanosekunnin käydä mielessä, pitäisikö juoda, jotta rauhoittuisin työputken jälkeen. Mutta onneksi on alkoholittomia juomia, joilla voi fiilistellä."

Onni on pottatukka

Olavin pottatukka laitettiin tiptop-kuntoon.

Niin Teemu kirjoitti pojastaan parturikäynnin jälkeen Whatsappin Faijaryhmään, jossa hän jakaa ystäviensä kanssa lapsiperhearkea.

"Mitä pehmompi juttu, sen parempi. On ihanaa jakaa isyyden riemu."

Aiemmin Teemu turrutti tunteitaan viinaan, mutta viime vuosina hän on opetellut kohtaamaan niitä raakana, suodattamatta. Se on toisinaan raskasta, sillä Teemu tuntee surut syvästi. Mutta niin hän tuntee ilotkin ja kiitollisuuden siitä, mitä hänellä on. Perheestään, mahdollisuudesta tehdä taidetta.

Välillä paniikkikohtaukset yrittävät yhä hyökätä, viimeksi kesäkuussa, kun perhe valmisteli lähtöä lomareissulle Hollantiin Annickin isän luokse. Vaimo pakkasi, ja Teemun piti lähteä ostamaan lounastarpeita Olavin kanssa.

"Minulle tuli ylikuormitustila. Prosessori sammui, kaikesta tuli puuroa. Ajattelin, etten selviä."

Mutta Teemu tunnisti oireensa ja tiesi mitä tehdä: punnerruksia. Kropan rasittaminen auttoi pääsemään pois paniikin sisältä. Kaupassa kaikki sujui kommelluksitta, Olavi karkasi vain kerran hyllyjen välissä.

Illalla stressi alkoi taas nousta. Teemulla oli vielä tuhat työasiaa hoitamatta, yö menisi valvomiseksi. Olavi pomppi sängyssään kuin vieterinukke, ei millään rauhoittunut yöpuulle. Teemun ääni kiristyi, epätoivo nousi, ja hänen teki mieli perua koko loma.

Silloin Olavi alkoi silittää isäänsä viiksistä.

Lapsen käsi oli pehmeä ja rauhoittava.

"Olen päättänyt, että tärkeyslistani ykkösenä on olla hyvä isä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä heinäkuussa 2023.