Terhin ja Pauliinan isä on musiikinopettaja. ”Hän pisti meidät laulamaan jo pienenä. Ehkä se on siksi niin helppoa nytkin”, Pauliina Kokkonen sanoo.
Terhin ja Pauliinan isä on musiikinopettaja. ”Hän pisti meidät laulamaan jo pienenä. Ehkä se on siksi niin helppoa nytkin”, Pauliina Kokkonen sanoo.

KK:n Perhekuvioita-sarjassa Terhi ja Pauliina Kokkonen kertovat suhteestaan. Ultra Bra -yhtyeeseen kuulunut Terhi pitää itseään vähän erakkona ja toivoisi voivansa joskus olla yhtä välitön kuin siskonsa.

Terhi Kokkonen:

"Muistan, kun minulle kerrottiin, että Pauliina on tuloillaan. Minulla oli kämmenen kokoinen nalle ja ajattelin, että Pauliina on ehkä sen kokoinen. Odotin häntä tosi paljon. Ehdotin, että hänen nimekseen tulisi Inkeri.

Olin aika ohjaava ja huolehtiva isosisko. Pidin huolen siitä, ettei Paapua kiusattu.

Paapu oli itsepäinen ja karismaattinen lapsi. Oma lapseni muistuttaa välillä häntä. Molemmat ovat itsevarmoja ja avoimia. Lapseni on kyllä valoisampi kuin Paapu, joka oli koko ajan kiukkuinen ja sai kaiken.

Paapu sai elää vapaamman lapsuuden kuin minä ja isosiskomme. Meillä oli tiukemmat säännöt. En saanut käydä missään. Paapun teini-ikään mennessä vanhemmat olivat varmaan jo ­väsähtä- neet kurinpitoon.

Olin teininä vähän angstinen. Se oli perinteistä pikkukaupungissa kasvaneen nuoren ahdistusta siitä, että haluaisi asua muualla. Kun muutin pari vuotta minua vanhemman Minnan jälkeen pois Järvenpäästä ja kotoa, olin niin ­onnellinen, etten varmaan ajatellut, ­että Pauliina jäi sinne yksin. Toisaalta Pauliinan elämä oli mutkattomampaa kuin minun. Hänellä oli tiivis kaveripiiri, jonka kanssa hän sai mennä minne huvitti.

Pauliina kuuluu läheisimpiin ihmisiini. Ei ole mitään, mitä en voisi Paapulle sanoa. Hänen kanssaan en tunne häpeää eikä minun tarvitse pitää yllä mitään roolia.

Nyt kun olemme työn takia paljon ­tekemisissä, emme juuri näe vapaa-ajalla. Meillä on ihan erilainen rytmikin. Pauliina tekee illat töitä, minä olen viiden jälkeen lapsen kanssa.

Paapulla on älyttömän vilkas sosiaalinen elämä ja 20 hengen porukka, joka viettää usein iltaa yhdessä. Itse olen ­vähän erakko. Ystäväpiirini on suppea.

Kaikki rakastavat Paapua. Minä olen paljon varautuneempi. Paapu kannattelee itseään paremmin. Kun läsnä on paljon tuntemattomia, katson häntä ihaillen ja toivon, että voisin itse joskus olla niin välitön.

 

Scandinavian Music Group -yhtyeen laulaja ja sanoittaja on 39-vuotias. ­Hänet muistetaan myös edesmenneestä Ultra Bra -yhtyeestä. Terhi asuu Helsingissä ja hänellä on neljävuotias lapsi.

 

Ihailen Pauliinan kykyä olla asioiden yläpuolella. En sano, että olisin itsekään konfliktihakuinen mutta olen ­välittömästi valmis puolustautumaan. En ikinä vain anna asioiden olla. Luulen, että Pauliina on oppinut minulta, ettei aina tarvitse olla miellyttävä.

Paapu on luonnonlapsi, joka elää hetkessä ja ajattelee, että elämä kantaa. Se voi liittyä siihen, ettei hänellä ole lapsia.

Paapu uskoo aina ensin hyvään. Asia pitää viipaloida ennen kuin hän uskoo, että siinä on jotain pahaa. Minä olen neuroottisempi ja heti epäilemässä kaikkea.

On helppoa olla samassa bändissä Pauliinan kanssa. Paapu on tosi pro, ja häneen voi luottaa kuin kallioon. Kaikki riitely tai ahdistus levyn synnystä liittyy aina minun ja Joelin väleihin. Paapu on ammattimuusikko, minä en. Teen sattumien oikusta bändissä sitä, mitä teen. Voisin hyvin toteuttaa itseäni jonkin toisenkin taidemuodon avulla.

Jos epäilen itseäni, Pauliina tukee. Kadotan välillä mittasuhteet. Jos jut­tuni menevät liian neuroottisiksi, Paapu ­sanoo, että nyt lopeta.

Luulen, että Paapu on aika monelle se tyyppi, jolle puhutaan. Hän on empaattinen ja hyvä kuuntelija.

Analysointini saattaa ärsyttää Pauliinaa, kun olemme huonekavereita keikka­reissuilla. Kaivan joka asiasta joka ikisen säikeen esiin. Paapussa on enemmän sellaista, että katsotaan nyt vaan telkkaria.

Kun sain lapsen, huomasin, että minulla on voimakas suojeluvaisto. Tunnistin, että se näkyi jo lapsena Paapunkin kanssa. Minulla oli voimakas tarve varmistaa, että kaikki menee ­hyvin ja Pauliina pääsee siihen lukioon, johon haluaa. Se on varmasti ollut myös ärsyttävää.

Kun Paapu täytti 30, mietin ensimmäisen kerran, kuinka hallitseva olen ollut. Olenko antanut hänelle tilaa kasvaa sellaiseksi kuin hän haluaa?

Siihen asti olin ajatellut vain, että olin hyvä isosisko.

On ollut tosi tärkeää, että Paapu on antanut suoraa palautetta dominoivuudestani. Hän on sanonut, ettei hänen nuorena tarvinnut miettiä asioita, koska minä olin miettinyt ne valmiiksi.

Isosiskon ja pikkusiskon roolijako jää helposti päälle. Ei ole itsestään selvää, että tuollaiset asiat tulevat ikinä sanotuiksi.

Nykyisin olen tosi tarkka siitä, etten elä lapseni elämää valmiiksi, vaikka ­välillä tekisi mieli."

 

Pauliina Kokkonen:

"Terhi oli tosi paljon kanssani, kun olin pieni. Se on varmasti vaikuttanut myös aikuisiän suhteeseemme. Olen monesti miettinyt, etteivät läheiset välit ole seitsemän vuoden ikäeron takia mikään ­itsestäänselvyys. Me olemme aina olleet paljon tekemisissä toistemme kanssa.

Terhi leikki kanssani poneilla ja opetti minut kirjoittamaan ja lukemaan ennen koulua. Kun vanhin siskomme Minna muutti pois kotoa, olin 10-vuotias ja Terhi 17. Siihen asti olimme tehneet yhdessä kaikkea, mitä lapset tekevät. Sen jälkeen aloimme puhua henkeviä ja tulimme tosi läheisiksi.

Tiettyyn ikään asti katsoin Terhiä ­aina ylöspäin. Kaikki, mitä Terhi teki tai sanoi, oli maailman siisteintä.

Olin lapsena ihan kauhukakara, itsepäinen ja lellitty kuopus. Ensimmäisillä luokilla olin koko ajan jälki-istunnossa. Jossain vaiheessa alakoulua rauhoituin enkä enää raivonnut Terhin ja Minnan ovien takana, että päästäkää sisään.

Muistan elävästi ajan, jolloin Terhi muutti pois kotoa. Se oli minulle tosi kova paikka. Olin tottunut jakamaan asiat hänen kanssaan ja äkkiä olinkin ainoa lapsi kotona.

Oli aina jännää tulla Järvenpäästä Helsinkiin yökylään siskojen luo. Olin ehkä 11, kun menimme Senaatintorille katsomaan Leningrad Cowboysia ja ­Puna-armeijan kuoroa. Tuomiokirkon portailla olivat kaikki Terhin ja Minnan kaverit ja sain hengata heidän kanssaan. Ajattelin, että tämä on maailman siisteintä.

Kun pääsin kotiin, konsertti tuli radiosta ja äänitin sen c-kasetille. Kuuntelin sitä pitkin kesää ja muistelin tuota valtavaa kokemusta.

 

33-vuotias laulaja ja laulunopettaja asuu Helsingissä. Hän laulaa harmonioita Scandinavian Music Groupissa. Hänet muistetaan myös lauluyhtye Viidestä. Lisäksi hänellä on oma Pauliina Kokkonen ja Veljet -bändi.

 

Teini-iässä kapinoin, mutta Terhi oli aika hyvin raivannut minulle tietä. Oli varmasti helpompaa, kun ei tarvinnut kokeilla kaikkia rajoja.

Kun olin tosi ahdistunut ihmissuhteista, Terhi oli se, jonka kanssa puhuin. Hän sanoi, että älä välitä, ja oli aina tosi kannustava.

Terhi on aina huolehtinut siitä, että minulla on kaikki hyvin. Kun joskus nuorempana baarissa mies alkoi jutella kanssani, Terhi tuli vitsinä tarkistamaan, että mikäs mies se täällä pikkusiskoni kanssa puhelee.

Kun aloimme seitsemän vuotta sitten työskennellä yhdessä, isosisko–pikku­sisko-asetelma alkoi hälvetä. Nykyisin suhteemme on tosi tasavertainen.

Kiertueella olemme kaikki viikon­loput yhdessä, ja meillä on aina yhteinen hotellihuone. Päivitämme siellä kuulumiset. Terhiä ärsyttää, että valtaan peilin ennen keikkaa.

Keikkojen jälkeen laulamme karao­kea. Terhin bravuuri on Laulu kuolleesta rakastetusta, minun Celine Dionin My heart will go on.

Olemme aina olleet erilaisia. Terhi on hauska, herkkä ja huolehtiva. Hän on tavallaan ujo, mutta impulsiivisempi ja räiskyvämpi kuin minä.

Arvostan sitä, että Terhi on niin luotettava. Meillä on aika samantyyppiset arvot ja ajatukset. Ymmärrämme toisiamme. Terhille voin kertoa mitä tahansa.

Olemme kiinnostuneita toistemme mielipiteistä myös työasioissa. On ihan mahtavaa, että olemme samalla alalla.

Arvostan Terhissä tinkimätöntä tekemistä. Hän on älykäs. Olen tosi ylpeä Terhistä, pienissäkin asioissa. Kun Terhi kirjoittaa uuden tekstin, ajattelen, että vitsit, tyyppi osaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.

”On harmi, jos itseltään katkaisee mahdollisuudet tehdä asioita, kun ajattelee, että minulla on lukuhäiriö. Vaikka ei lukihäiriö ole esimerkiksi mikään ihmisen luonteenpiirre”, Venla Vaattovaara sanoo.
”On harmi, jos itseltään katkaisee mahdollisuudet tehdä asioita, kun ajattelee, että minulla on lukuhäiriö. Vaikka ei lukihäiriö ole esimerkiksi mikään ihmisen luonteenpiirre”, Venla Vaattovaara sanoo.

Venla Vaattovaara ajatteli aina olevansa laiska. Kun tutkimuksissa todettiin keskivaikea lukihäiriö, Venla tajusi, ettei lahjakkuus ole kiinni vain koulumenestyksestä.

Luette vain koealueen pariin kertaan, niin kyllä asiat jäävät päähän, opettaja sanoi.

Venlaa ahdisti. Hänelle asiat eivät jääneet päähän lukemalla. Numerot ja sanat hyppivät historiankirjan sivuilla, vuosilukuja oli vaikea muistaa.

”Ajattelin kaiken, mikä oli lukihäiriötä, olevan tyhmyyttä”, Venla Vaattovaara, 23, sanoo.

Peruskoulussa Venlalla oli vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen kanssa aina. Hän oppi lukemaan vuotta myöhemmin kuin identtinen kaksoissisko Heta, ja matematiikan laskukaavoja oli vaikea ymmärtää.

Kun sisko pääsi tunnilla nopeiden lukijoiden ryhmään, Venla luki kirjaa hitaampien lukijoiden kanssa. Se suututti.

”Kun osaamistani vertasi siskoon, näkyi vielä selvemmin, että minulla on ehdottomasti ongelmaa lukemisessa ja kirjoittamisessa. En ymmärrä, miksi tätä ei silloin tutkittu tai en saanut tukea koulussa.”

”En ymmärrä, miksi en saanut tukea koulussa.”

Koska Venla oli kilpailuhenkinen, hän yritti pysyä siskon perässä. Hän luki kirjoja yhtä paljon kuin sisko ja teki töitä koulun eteen niin paljon kuin jaksoi. Silti numerot ja tulokset olivat aina huonommat.

Koulu ei tuntunut tarjoavan mitään apua vaikeuksiin, vaikka äiti yritti sitä saada.

”Koulussa vaikeuksiani laitettiin paljon laiskuuden piikkiin. Laitoin sitten itsekin. Mietin, että tämä johtuu siitä, että olen laiska, enkä tee tarpeeksi töitä.”

Seppeleet auttavat keskittymään

Vastaus takkuilevaan lukemiseen tuli lukion ensimmäisellä luokalla. Tutkimuksissa todettiin, että Venlalla on keskivaikea lukihäiriö.

Se oli helpotus.

”Muistan, että minua turhautti, etten ollut aiemmin ymmärtänyt tehdä asioita toisin. Tuntui, että kaikki kaverit olivat olleet niitä ’normaaleja’ oppijoita. En ollut ikinä tajunnut, että minun vain pitää tehdä kaikki eri lailla.”

Venla alkoi etsiä erilaisia keinoja, millä asiat jäisivät päähän. Alkuun hän alleviivasi tärkeitä kohtia koulukirjoista, myöhemmin löytyi ääneen opiskelu. Nyt Venla selittää opettelemiaan asioita itselleen ääneen. Kun puheen äänittää vaikka puhelimella, sen voi kuunnella uudestaankin.

”Turhautti, etten ollut aiemmin ymmärtänyt tehdä asioita toisin.”

”Huomasin, että minulle on todella tärkeää kuulla asioita.”

Kuunteleminen helpottuu, kun voi samalla tehdä jotain. Nyt ammattikorkeakoulun luennoilla Venlan kynästä syntyy karhuja, parrakkaita miehiä ja kukkia.

”Piirrän paljon hahmoja, joilla on seppeleitä päässä. Se on rauhoittavaa, auttaa keskittymään.”

Venla opiskelee toista vuotta mainonnan suunnittelua Turun taideakatemiassa. Lukihäiriö oli osaltaan työntämässä häntä kohti luovaa alaa. Kun muualla oli tullut epäonnistumisia, kuvataiteissa Venla koki onnistuvansa.

Sama tunne tuli, kun Venla aloitti keväällä Muijavaara-nimisen projektinsa. Siinä hän piirsi sadan päivän ajan joka päivä yhden arvostamansa ”muijan” ja postasi kuvan Instagramiin. Seuraajia ja hyviä kommentteja satoi tuhansia.

”Ajattelin pitkään, että viisautta ja lahjakkuutta on vain se kouluviisaus.”

Nyt sata päivää on ohi, mutta muijien piirtäminen jatkuu. Suosion ohella Venla on saanut sellaisia graafiseen suunnitteluun ja kuvittamiseen liittyviä työtarjouksia, joihin hän ei aiemmin osannut kuvitella edes pystyvänsä.

”Ajattelin pitkään, että viisautta ja lahjakkuutta on vain se kouluviisaus, ja sielläkin tietyt aineet. Että silloin olet viisas, kun osaat matikkaa ja olet siinä hyvä. Nyt tiedän, että lahjakkuus voi olla tällaistakin. Lukihäiriö ei tee minusta tyhmempää.”

Lukihäiriöinenkin voi tykätä lukea ja kirjoittaa

Venlan äiti on äidinkielenopettaja, ja kotona luettiin aina paljon. Kirjoista tuli jo lapsena Venlan intohimo.

Nyt Venla on löytänyt myös kirjoittamisen uudestaan. Hän haaveilee, että voisi jonain päivänä kirjoittaa työssään esimerkiksi copywriterina. Työhakemuksiaankaan hän ei enää piilottele, vaan antaa ne kaverille tarkistettavaksi.

”Olen häpeillyt tosi paljon tekstejäni. Se on kuitenkin pahempi, ettei julkaise mitään kuin se, että kaveri korjaa virheen ja sanoo että joku ei toimi.”

”Olen häpeillyt tosi paljon tekstejäni. Se on kuitenkin pahempi, ettei julkaise mitään kuin se, että kaveri korjaa virheen.”

Venla haluaa sanoa muillekin, ettei omia virheitään pidä hävetä. Maailmasta löytyy aina joku, joka voi oikolukea tekstin. Hyvä ajatus ei myöskään katoa mihinkään yhdyssanavirheen takia.

”Jos tekee hyvää sisältöä, totta kai se pitää julkaista maailmalle!”

Nyt Venla tietää myös sen, että lukihäiriönkin kanssa voi saavuttaa ihan mitä vain, jos vain itse niin päättää. Hän on tavannut muita lukihäiriön kanssa eläviä ja nähnyt, että hekin työskentelevät esimerkiksi lääkäreinä ja opettajina. Se on antanut Venlallekin intoa.

”Lukihäiriö ei ole mikään este, joskus hidaste, mutta aika usein vain erilainen tie saavuttaa asioita.”

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...