Terhin ja Pauliinan isä on musiikinopettaja. ”Hän pisti meidät laulamaan jo pienenä. Ehkä se on siksi niin helppoa nytkin”, Pauliina Kokkonen sanoo.
Terhin ja Pauliinan isä on musiikinopettaja. ”Hän pisti meidät laulamaan jo pienenä. Ehkä se on siksi niin helppoa nytkin”, Pauliina Kokkonen sanoo.

KK:n Perhekuvioita-sarjassa Terhi ja Pauliina Kokkonen kertovat suhteestaan. Ultra Bra -yhtyeeseen kuulunut Terhi pitää itseään vähän erakkona ja toivoisi voivansa joskus olla yhtä välitön kuin siskonsa.

Terhi Kokkonen:

"Muistan, kun minulle kerrottiin, että Pauliina on tuloillaan. Minulla oli kämmenen kokoinen nalle ja ajattelin, että Pauliina on ehkä sen kokoinen. Odotin häntä tosi paljon. Ehdotin, että hänen nimekseen tulisi Inkeri.

Olin aika ohjaava ja huolehtiva isosisko. Pidin huolen siitä, ettei Paapua kiusattu.

Paapu oli itsepäinen ja karismaattinen lapsi. Oma lapseni muistuttaa välillä häntä. Molemmat ovat itsevarmoja ja avoimia. Lapseni on kyllä valoisampi kuin Paapu, joka oli koko ajan kiukkuinen ja sai kaiken.

Paapu sai elää vapaamman lapsuuden kuin minä ja isosiskomme. Meillä oli tiukemmat säännöt. En saanut käydä missään. Paapun teini-ikään mennessä vanhemmat olivat varmaan jo ­väsähtä- neet kurinpitoon.

Olin teininä vähän angstinen. Se oli perinteistä pikkukaupungissa kasvaneen nuoren ahdistusta siitä, että haluaisi asua muualla. Kun muutin pari vuotta minua vanhemman Minnan jälkeen pois Järvenpäästä ja kotoa, olin niin ­onnellinen, etten varmaan ajatellut, ­että Pauliina jäi sinne yksin. Toisaalta Pauliinan elämä oli mutkattomampaa kuin minun. Hänellä oli tiivis kaveripiiri, jonka kanssa hän sai mennä minne huvitti.

Pauliina kuuluu läheisimpiin ihmisiini. Ei ole mitään, mitä en voisi Paapulle sanoa. Hänen kanssaan en tunne häpeää eikä minun tarvitse pitää yllä mitään roolia.

Nyt kun olemme työn takia paljon ­tekemisissä, emme juuri näe vapaa-ajalla. Meillä on ihan erilainen rytmikin. Pauliina tekee illat töitä, minä olen viiden jälkeen lapsen kanssa.

Paapulla on älyttömän vilkas sosiaalinen elämä ja 20 hengen porukka, joka viettää usein iltaa yhdessä. Itse olen ­vähän erakko. Ystäväpiirini on suppea.

Kaikki rakastavat Paapua. Minä olen paljon varautuneempi. Paapu kannattelee itseään paremmin. Kun läsnä on paljon tuntemattomia, katson häntä ihaillen ja toivon, että voisin itse joskus olla niin välitön.

 

Scandinavian Music Group -yhtyeen laulaja ja sanoittaja on 39-vuotias. ­Hänet muistetaan myös edesmenneestä Ultra Bra -yhtyeestä. Terhi asuu Helsingissä ja hänellä on neljävuotias lapsi.

 

Ihailen Pauliinan kykyä olla asioiden yläpuolella. En sano, että olisin itsekään konfliktihakuinen mutta olen ­välittömästi valmis puolustautumaan. En ikinä vain anna asioiden olla. Luulen, että Pauliina on oppinut minulta, ettei aina tarvitse olla miellyttävä.

Paapu on luonnonlapsi, joka elää hetkessä ja ajattelee, että elämä kantaa. Se voi liittyä siihen, ettei hänellä ole lapsia.

Paapu uskoo aina ensin hyvään. Asia pitää viipaloida ennen kuin hän uskoo, että siinä on jotain pahaa. Minä olen neuroottisempi ja heti epäilemässä kaikkea.

On helppoa olla samassa bändissä Pauliinan kanssa. Paapu on tosi pro, ja häneen voi luottaa kuin kallioon. Kaikki riitely tai ahdistus levyn synnystä liittyy aina minun ja Joelin väleihin. Paapu on ammattimuusikko, minä en. Teen sattumien oikusta bändissä sitä, mitä teen. Voisin hyvin toteuttaa itseäni jonkin toisenkin taidemuodon avulla.

Jos epäilen itseäni, Pauliina tukee. Kadotan välillä mittasuhteet. Jos jut­tuni menevät liian neuroottisiksi, Paapu ­sanoo, että nyt lopeta.

Luulen, että Paapu on aika monelle se tyyppi, jolle puhutaan. Hän on empaattinen ja hyvä kuuntelija.

Analysointini saattaa ärsyttää Pauliinaa, kun olemme huonekavereita keikka­reissuilla. Kaivan joka asiasta joka ikisen säikeen esiin. Paapussa on enemmän sellaista, että katsotaan nyt vaan telkkaria.

Kun sain lapsen, huomasin, että minulla on voimakas suojeluvaisto. Tunnistin, että se näkyi jo lapsena Paapunkin kanssa. Minulla oli voimakas tarve varmistaa, että kaikki menee ­hyvin ja Pauliina pääsee siihen lukioon, johon haluaa. Se on varmasti ollut myös ärsyttävää.

Kun Paapu täytti 30, mietin ensimmäisen kerran, kuinka hallitseva olen ollut. Olenko antanut hänelle tilaa kasvaa sellaiseksi kuin hän haluaa?

Siihen asti olin ajatellut vain, että olin hyvä isosisko.

On ollut tosi tärkeää, että Paapu on antanut suoraa palautetta dominoivuudestani. Hän on sanonut, ettei hänen nuorena tarvinnut miettiä asioita, koska minä olin miettinyt ne valmiiksi.

Isosiskon ja pikkusiskon roolijako jää helposti päälle. Ei ole itsestään selvää, että tuollaiset asiat tulevat ikinä sanotuiksi.

Nykyisin olen tosi tarkka siitä, etten elä lapseni elämää valmiiksi, vaikka ­välillä tekisi mieli."

 

Pauliina Kokkonen:

"Terhi oli tosi paljon kanssani, kun olin pieni. Se on varmasti vaikuttanut myös aikuisiän suhteeseemme. Olen monesti miettinyt, etteivät läheiset välit ole seitsemän vuoden ikäeron takia mikään ­itsestäänselvyys. Me olemme aina olleet paljon tekemisissä toistemme kanssa.

Terhi leikki kanssani poneilla ja opetti minut kirjoittamaan ja lukemaan ennen koulua. Kun vanhin siskomme Minna muutti pois kotoa, olin 10-vuotias ja Terhi 17. Siihen asti olimme tehneet yhdessä kaikkea, mitä lapset tekevät. Sen jälkeen aloimme puhua henkeviä ja tulimme tosi läheisiksi.

Tiettyyn ikään asti katsoin Terhiä ­aina ylöspäin. Kaikki, mitä Terhi teki tai sanoi, oli maailman siisteintä.

Olin lapsena ihan kauhukakara, itsepäinen ja lellitty kuopus. Ensimmäisillä luokilla olin koko ajan jälki-istunnossa. Jossain vaiheessa alakoulua rauhoituin enkä enää raivonnut Terhin ja Minnan ovien takana, että päästäkää sisään.

Muistan elävästi ajan, jolloin Terhi muutti pois kotoa. Se oli minulle tosi kova paikka. Olin tottunut jakamaan asiat hänen kanssaan ja äkkiä olinkin ainoa lapsi kotona.

Oli aina jännää tulla Järvenpäästä Helsinkiin yökylään siskojen luo. Olin ehkä 11, kun menimme Senaatintorille katsomaan Leningrad Cowboysia ja ­Puna-armeijan kuoroa. Tuomiokirkon portailla olivat kaikki Terhin ja Minnan kaverit ja sain hengata heidän kanssaan. Ajattelin, että tämä on maailman siisteintä.

Kun pääsin kotiin, konsertti tuli radiosta ja äänitin sen c-kasetille. Kuuntelin sitä pitkin kesää ja muistelin tuota valtavaa kokemusta.

 

33-vuotias laulaja ja laulunopettaja asuu Helsingissä. Hän laulaa harmonioita Scandinavian Music Groupissa. Hänet muistetaan myös lauluyhtye Viidestä. Lisäksi hänellä on oma Pauliina Kokkonen ja Veljet -bändi.

 

Teini-iässä kapinoin, mutta Terhi oli aika hyvin raivannut minulle tietä. Oli varmasti helpompaa, kun ei tarvinnut kokeilla kaikkia rajoja.

Kun olin tosi ahdistunut ihmissuhteista, Terhi oli se, jonka kanssa puhuin. Hän sanoi, että älä välitä, ja oli aina tosi kannustava.

Terhi on aina huolehtinut siitä, että minulla on kaikki hyvin. Kun joskus nuorempana baarissa mies alkoi jutella kanssani, Terhi tuli vitsinä tarkistamaan, että mikäs mies se täällä pikkusiskoni kanssa puhelee.

Kun aloimme seitsemän vuotta sitten työskennellä yhdessä, isosisko–pikku­sisko-asetelma alkoi hälvetä. Nykyisin suhteemme on tosi tasavertainen.

Kiertueella olemme kaikki viikon­loput yhdessä, ja meillä on aina yhteinen hotellihuone. Päivitämme siellä kuulumiset. Terhiä ärsyttää, että valtaan peilin ennen keikkaa.

Keikkojen jälkeen laulamme karao­kea. Terhin bravuuri on Laulu kuolleesta rakastetusta, minun Celine Dionin My heart will go on.

Olemme aina olleet erilaisia. Terhi on hauska, herkkä ja huolehtiva. Hän on tavallaan ujo, mutta impulsiivisempi ja räiskyvämpi kuin minä.

Arvostan sitä, että Terhi on niin luotettava. Meillä on aika samantyyppiset arvot ja ajatukset. Ymmärrämme toisiamme. Terhille voin kertoa mitä tahansa.

Olemme kiinnostuneita toistemme mielipiteistä myös työasioissa. On ihan mahtavaa, että olemme samalla alalla.

Arvostan Terhissä tinkimätöntä tekemistä. Hän on älykäs. Olen tosi ylpeä Terhistä, pienissäkin asioissa. Kun Terhi kirjoittaa uuden tekstin, ajattelen, että vitsit, tyyppi osaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.