Tero Saarinen on 16-vuotiaasta asti halunnut vain tanssia. Joskus hän miettii, kannattiko.

Tero Saarinen, 16, seisoi tanssisalin oven takana. Hän tuijotti hikisiä naisia, joita virtasi pukuhuoneeseen. Oli vanhoja hikisiä naisia ja nuoria hikisiä naisia, laihoja hikisiä naisia ja lihavia hikisiä naisia. Ei ainuttakaan miestä.

Kului tunti. Tero ei uskaltanut astua sisään eikä pystynyt lähtemään pois.

Idea tanssitunnista oli isän. Isä oli huolissaan, sillä Tero oli nyhjännyt liikaa sisällä. Poika maalasi, valokuvasi ja painoi kankaita. Kuvataidepuuskassaan hän oli lopettanut jalkapallon, jääkiekon, telinevoimistelun, hiihdon, painonnoston ja pingiksen.

Urheilu oli ollut isän, Teron ja isoveljen yhteinen intohimo. Tero oli kokeillut kaikkia lajeja, joita Porissa voi, eikä loistanut missään tähtenä. Mutta muita määrätietoisempi hän oli. Jo pienenä hän oli ilmoittanut, että aikoi mennä kuuhun ja leikata sen kahtia. Isä oli todennut, että hyvä idea, mutta leikkaapa ensin maa.

Nyt isä pelkäsi Teron jämähtävän valokuvauspimiöön.­ Kun hän huomasi lehdessä ilmoituksen uudesta tanssikoulusta, hän ehdotti tuntia Terolle.

"En mene", Tero vastasi, mutta meni silti, koska piti asioista, jotka pelottivat hiukan. 

Tähteys on Teron mielestä­ haihatusta.­ "Se on viimeinen asia, jonka perässä kannattaa juosta."
Tähteys on Teron mielestä­ haihatusta.­ "Se on viimeinen asia, jonka perässä kannattaa juosta."

Hän seisoi oven takana kaksi tuntia. Sitten hän astui saliin. Hävetti, mutta perääntyminen olisi hävettänyt enemmän.    

Meneillään oli Liisa Nojosen ohjaama jazztanssitunti. Kun musiikki alkoi soida, Teron päässä tapahtui jotain, joka muistutti pientä räjähdystä. Musiikki yhdistyi liikkeeseen ja liike tunteeseen, ja vaikka liikesarjat eivät sujuneet virheettömästi, kaikki oli äkkiä selvää.

Tero halusi tanssia koko loppuelämänsä. Ei siinä sen kummempaa, niin se vain menisi, tämä pieni elämä. Vaihtoehtoja ei enää ollut. 

Yö spagaatissa

Vuoden kuluttua Tero matkusti bussilla Kansallisbaletin koulun pääsykokeisiin. Vanhemmiltaan salaa, tietenkin, eihän 17-vuotias ikäloppu kuitenkaan sisään pääsisi. Näytetunnilla oli tanssittava klassista balettia. Tero ei ollut edes kokeillut sitä, hän osasi vain pitää tangosta kiinni.

Jokin hänessä vakuutti tuomariston silti. Ehkä vimma, Tero päätteli, kun kuuli päässeensä sisään.

Vanhemmille ilouutisen kertoi Liisa Nojonen. Hän selitti, että Helsingissä oli koulu, jossa tanssimisesta voisi opiskella ammatin. Mieskin. Vanhemmat antoivat Terolle luvan muuttaa, kunhan hän lupaisi kirjoittaa ylioppilaaksi. Porissa kaverit murjaisivat asiaankuuluvat sukkahousuvitsit. Tero hörähti oikeissa kohdissa.

Kansallisbaletissa Tero päätti kuroa muiden etumatkan kiinni. Aamulla hän harjoitteli ammattitanssijoiden tunnilla, iltapäivällä luokkansa kanssa. Kun muut lähtivät nukkumaan, hän jäi yksin treenaamaan. 

Peilistä tuli Teron vihollinen. Se muistutti joka päivä siitä, kuinka paljon hän oli muita jäljessä. Hän oli luokkansa vanhin, seuraavaksi vanhin oli 12-vuotias.

Peilistä Tero näki pikkupoikia, jotka olivat häntä edellä kaikessa: notkeudessa, tekniikassa, tuhansissa toistetuissa askelsarjoissa. Tunneilla hänen suustaan pääsi sen verran perkeleitä, että yksi opettajista huomautti: "Terolla on kaksi kieltä: kiroilu ja Porin murre."

Balettitunnilla Terolla oli kaksi kieltä: kiroilu ja Porin murre.

Joinakin aamuina Tero heräsi spagaatista. Hän oli venytellyt illalla ja ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut spagaattiasentoon. Pimeetä, hän­ puuskahti mielessään, mutta oli salaa tyytyväinen, että oli notkistanut raajojaan läpi yön.

Tarkemmin ajateltuna hän ei ollut edes varma, oliko nukahtanut spagaattiin vahingossa vai sittenkin tahallaan.­

Usein hän treenasi niin, että unohti syödä. Silloin nenästä tuli verta.

"Treenasin lähes maanisesti, kuin hurmiossa. Minulla ei ollut minkäänlaista sosiaalista elämää. Sain tanssimisesta kaiken, mitä tarvitsin."

"Tanssiessani saavutan tilan,­ jossa en jatkuvasti kritisoi itseäni."
"Tanssiessani saavutan tilan,­ jossa en jatkuvasti kritisoi itseäni."

Teron sisällä taisteli kaksi ääntä. Ensimmäinen uhosi: Sinusta tulee tanssija. Olet olemassa, jotta tanssisit, ja tanssit, jotta olisit olemassa.

Toinen, vaimeampi, sanoi: Yli-ikäinen typerys, et saa ikinä muita kiinni. Sen äänen Tero sai vaiennettua vain treenaamalla. 

Ikä teki Terosta paitsi epävarman, myös varman. Kun opettaja suuttui virheestä ja heitti Teroa avainnipulla, Tero heitti takaisin.

"Opettaja nauroi ja sanoi, että hyvä, juuri noin. En suostunut pompoteltavaksi, sillä tiesin, että annoin treeneissä aina­ kaikkeni."

Uupunut narri

Tero kiri muut kiinni ja viiletti ohi. 22-vuotiaana hänet nimitettiin Suomen Kansallisbaletin tanssijaksi eläkevirkaan. Maan parhaat koreografit ihastuivat hänen tapaansa liikkua ja valitsivat hänet teoksiinsa ja soolonumeroihinsa. Tero sai paljon, mutta se sai hänet vain haluamaan lisää.

24-vuotiaana hän päätti lähteä Pariisin kansainväliseen tanssikilpailuun. Salaa, jälleen kerran, sillä Kansallisbaletista hän ei saanut lupaa lähteä.

Muilla kilpailijoilla oli mukanaan omat hierojat. Tero oli yksin eikä tajunnut sanaakaan ranskaa, mutta kun hänen­ käteensä iskettiin 30 000 frangia, hän päätteli voittaneensa kisan. Ensimmäisenä hän soitti Liisa Nojoselle.

"Janosin kansainvälisille lavoille. Minulla oli jatkuva tarve todistaa, että pystyn saavuttamaan jotain, vaikka olin aloittanut myöhemmin kuin muut."

Voitto toi lisää huomiota. Kansallis­baletissa Tero tanssi kaikki mahdolliset miesroolit, jotka baletin maailmassa hänen kokoiselleen ja näköiselleen miehelle sopiviksi katsottiin. Sopiviksi katsottiin lähinnä narrin, pellen, pikkupojan, ressun ja rukan roolit. Niistäkin Tero innostui, kunnes kyllästyi.

"Prinssiä minusta ei saanut, ja jäljelle jääneet roolit alkoivat tuntua ahtailta."

Taksissa istuessaan Tero ymmärsi, että elämän oli muututtava. Hän oli silloin 25-vuotias, teki samanaikaisesti kolmea roolia eri taloissa ja matkusti taas kerran takapenkillä Helsingin Kaupunginteatterista Kansallis­balettiin.

"Tajusin, että saadakseni olla edes hetken rauhassa minun täytyi ostaa aikaa ja istua taksissa. Järjetöntä", Tero sanoo.

"Kiihkoni tanssia oli mennyt överiksi. Olin jatkuvasti liian valveilla ja silti umpiväsynyt. Nykyisin sitä kutsuttaisiin burn outiksi."

”Kiihkoni tanssia oli mennyt överiksi. Olin liian valveilla ja silti umpiväsynyt.”

Vuonna 1991 Tero jäi Kansallisbaletista virkavapaalle. Vuotta myöhemmin hän irtisanoutui.

Osuisipa salama

Teroa pidettiin hulluna. Ei kai kukaan täysjärkinen luovu eläkevirasta, kun varasuunnitelmasta­ ei ole hajuakaan? 

Terosta tärkeintä oli muutos. Mikä tahansa muutos kelpaisi, riuhtaisisi hänet irti vanhasta.

Muutoksia Tero oli rakastanut aina. Kun hän lapsena katsoi ikkunasta ukkosmyrskyä, hän toivoi: Osuisipa salama. Osuisipa lähelle ja muuttaisi kaiken.

Sellaisia uskalsi toivoa, kun kasvoi suurperheen suojissa, rintamamiestalossa, jossa ompelija-äidin, kirjaltaja-isän ja isoveljen lisäksi asuivat myös täti ja sodasta selvinneet isovanhemmat.

Tanssiessa ihmisestä tulee osa muita, onnellisempi.

Virkavapaallaan Tero lähti ensimmäiseksi Nepaliin. Hän käveli ympyrää buddhistikurssilla, sai ameeban ja varmistui siitä, että vaikka tulevaisuus olisi täynnä tyhjää, hän ei palaisi Kansallisbalettiin.

Sen jälkeen Tero lähti Japaniin opiskelemaan butotanssia. Öisin hän makasi kylmässä kämpässään kovalla tatamilla ja mietti, oliko tehnyt elämänsä virheen. Uusi oopperatalo Helsingissä oli juuri avattu. Hän olisi voinut tanssia sen loisteessa.

"Irtisanouduttuani menetin asemani ja yhteisöni. Se oli kova paikka."

Butoa kutsutaan alitajunnan tanssiksi. Siinä mikään liike ei ole väärä. Kaunein Terosta oli tämä ajatus: buto on tanssia esi-isien päällä. Tanssiessaan ihmisestä tulee osa muita, onnellisempi.

"Minusta kaikkien pitäisi tanssia. Sanoilla yritämme päteä, mutta tanssiessamme olemme paljaita."

"Minusta kaikkien pitäisi tanssia. Kuulostaa lässytykseltä, mutta tanssi ei ole vain tanssia", hän sanoo.

"Se on jotain syvempää, yhteyttä itseemme ja toisiimme. Tanssi kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Tanssimalla voi ilmaista asioita, joita ei voi ilmaista sanoilla. Sanoilla yritämme päteä, mutta tanssiessamme olemme paljaita. Sitä puhtautta pitää vaalia."

Rakastu epävarmuuteen

Vuosi Japanissa palautti tanssin ilon, mutta vei rahat. Suomessa odottivat velat,­ eivät työt vapaana tanssijana ja koreografina.­ Tero alkoi rakentaa uutta uraansa murusista, keikka kerrallaan.

Hän päätti keskittyä intohimoonsa, nykytanssiin, ja perusti oman tanssiryhmän. Nyt Tero Saarinen Company on Suomen kansainvälisesti tunnetuin tanssiryhmä. Se on esiintynyt jo noin 40 maassa, ja useimmat esityksistä ovat ulkomailla.­ Kuukausipalkkaisia työntekijöitä on kahdeksan.

"Ohjatessani  saan nauraa  itselleni usein. Suustani pääsee välillä niin käsittämätöntä tajunnanvirtaa."
"Ohjatessani saan nauraa itselleni usein. Suustani pääsee välillä niin käsittämätöntä tajunnanvirtaa."

Terolle tanssiryhmä on perhe. Muuta perhettä hän ei ole halunnut.

"En ole löytänyt itsestäni halua perustaa perhettä tai kasvattaa lapsia. Olen hyväksynyt, ettei se ole elämäntehtäväni. Ainut kutsumukseni on tanssia ja välittää sen kautta humaaneja arvoja."

Joskus kaverit ovat olleet Teron varmuudesta kateellisia. Päivitelleet, miten etuoikeutettu hän onkaan, kun on tiennyt 16-vuotiaasta asti, mitä elämältään haluaa.

"Ei mikään ole niin yksiselitteistä. Ehdottomuudella on hintansa. Se sulkee helposti kaikki muut vaihtoehdot pois, tuo turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Mutta jos niitä sietää, oppii jopa rakastamaan, ehdottomuus tuo myös onnea."

Tero on luonut oman, rujonherkän liikekielensä ja rikkonut rooleja tanssimalla rimpsumekossa. Hän ei ole varma, olisiko saavuttanut kaiken, jos olisi aloittanut tanssin kuten muut: ajoissa ja tosi pienenä.

"Nykynuorilla on kovaa, sillä heille ei anneta aikaa kehittyä. Ei Idols-kisasta putoaminen tarkoita, ettet olisi lahjakas. Lahjakkuutta tärkeämpää on sitkeys. Ja ihmiset, jotka uskovat sinuun."

Meri, tuuli, aurinko

Teron ikää on vaikea laskea, sillä hänellä on 10-vuotiaan leikkisyys, 16-vuotiaan varmuus ja satavuotiaan syvällisyys. Kroppansa hän väittää tuntuvan viisikymppiseltä. Se on kestänyt hyvin, mutta aamuisin kolottaa.

Kun Tero syyskuussa täytti 50, hän alkoi ajatella merta, tuulta ja aurinkoa.

"Minua lohdutti ajatus siitä, että kun joskus kuolisin, meri jatkaisi myrskyämistään, tuuli tuulemistaan ja aurinko nousemistaan."

Sama ajatus sai hänet kauhistumaan. Kun hän kuolisi, meri ei todellakaan hiljenisi. Aurinko sahaisi ylös alas yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin, piittaamatta siitä, oliko häntä koskaan ollutkaan.

"Olen antanut koko elämäni tanssille. Kaikki, mitä olen saanut aikaan, liittyy siihen", Tero sanoo.

"Olen antanut koko elämäni tanssille."

"Entä jos sillä ei olekaan mitään väliä? Entä jos väliä on vain merellä, tuulella ja auringolla? Kaikella, joka jää, kun meitä ei enää ole? Olen alkanut miettiä, voiko yksi pieni tanssiva ihminen jättää mitään jälkeä maailmaan."

 Tero aikoo silti yrittää. Hän haluaisi jättää edes pienen jäljen. Hänen perintönsä tuleville sukupolville ovat koreografiat, joita hän on alkanut kirjoittaa ylös työtovereidensa kanssa.

"Tanssi ei ole kertakäyttötuote. En halua jakaa liikkeitäni vaan arvojani. Sen, että uskon hyvään ihmisessä. Ja että tanssimalla, liikuttamalla vaikka vain sormenpäitään, ihminen voi löytää itsestään pyörryttävää iloa ja voimaa."

Tero haluaa vähitellen väistyä parrasvaloista.­ Hänen kutsumuksensa on nyt keskittyä muihin, oppilaisiinsa ja koreografioihinsa.
Tero haluaa vähitellen väistyä parrasvaloista.­ Hänen kutsumuksensa on nyt keskittyä muihin, oppilaisiinsa ja koreografioihinsa.

Katso tästä video Tero Saarisen harjoituksista.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2015

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."