Tero Saarinen: "Tanssimalla voi löytää pyörryttävää voimaa"

Tero Saarinen, 16, seisoi tanssisalin oven takana. Hän tuijotti hikisiä naisia, joita virtasi pukuhuoneeseen. Oli vanhoja hikisiä naisia ja nuoria hikisiä naisia, laihoja hikisiä naisia ja lihavia hikisiä naisia. Ei ainuttakaan miestä.

Kului tunti. Tero ei uskaltanut astua sisään eikä pystynyt lähtemään pois.

Idea tanssitunnista oli isän. Isä oli huolissaan, sillä Tero oli nyhjännyt liikaa sisällä. Poika maalasi, valokuvasi ja painoi kankaita. Kuvataidepuuskassaan hän oli lopettanut jalkapallon, jääkiekon, telinevoimistelun, hiihdon, painonnoston ja pingiksen.

Urheilu oli ollut isän, Teron ja isoveljen yhteinen intohimo. Tero oli kokeillut kaikkia lajeja, joita Porissa voi, eikä loistanut missään tähtenä. Mutta muita määrätietoisempi hän oli. Jo pienenä hän oli ilmoittanut, että aikoi mennä kuuhun ja leikata sen kahtia. Isä oli todennut, että hyvä idea, mutta leikkaapa ensin maa.

Nyt isä pelkäsi Teron jämähtävän valokuvauspimiöön.­ Kun hän huomasi lehdessä ilmoituksen uudesta tanssikoulusta, hän ehdotti tuntia Terolle.

"En mene", Tero vastasi, mutta meni silti, koska piti asioista, jotka pelottivat hiukan. 

Tähteys on Teron mielestä­ haihatusta.­ "Se on viimeinen asia, jonka perässä kannattaa juosta."

Hän seisoi oven takana kaksi tuntia. Sitten hän astui saliin. Hävetti, mutta perääntyminen olisi hävettänyt enemmän.    

Meneillään oli Liisa Nojosen ohjaama jazztanssitunti. Kun musiikki alkoi soida, Teron päässä tapahtui jotain, joka muistutti pientä räjähdystä. Musiikki yhdistyi liikkeeseen ja liike tunteeseen, ja vaikka liikesarjat eivät sujuneet virheettömästi, kaikki oli äkkiä selvää.

Tero halusi tanssia koko loppuelämänsä. Ei siinä sen kummempaa, niin se vain menisi, tämä pieni elämä. Vaihtoehtoja ei enää ollut. 

Yö spagaatissa

Vuoden kuluttua Tero matkusti bussilla Kansallisbaletin koulun pääsykokeisiin. Vanhemmiltaan salaa, tietenkin, eihän 17-vuotias ikäloppu kuitenkaan sisään pääsisi. Näytetunnilla oli tanssittava klassista balettia. Tero ei ollut edes kokeillut sitä, hän osasi vain pitää tangosta kiinni.

Jokin hänessä vakuutti tuomariston silti. Ehkä vimma, Tero päätteli, kun kuuli päässeensä sisään.

Vanhemmille ilouutisen kertoi Liisa Nojonen. Hän selitti, että Helsingissä oli koulu, jossa tanssimisesta voisi opiskella ammatin. Mieskin. Vanhemmat antoivat Terolle luvan muuttaa, kunhan hän lupaisi kirjoittaa ylioppilaaksi. Porissa kaverit murjaisivat asiaankuuluvat sukkahousuvitsit. Tero hörähti oikeissa kohdissa.

Kansallisbaletissa Tero päätti kuroa muiden etumatkan kiinni. Aamulla hän harjoitteli ammattitanssijoiden tunnilla, iltapäivällä luokkansa kanssa. Kun muut lähtivät nukkumaan, hän jäi yksin treenaamaan. 

Peilistä tuli Teron vihollinen. Se muistutti joka päivä siitä, kuinka paljon hän oli muita jäljessä. Hän oli luokkansa vanhin, seuraavaksi vanhin oli 12-vuotias.

Peilistä Tero näki pikkupoikia, jotka olivat häntä edellä kaikessa: notkeudessa, tekniikassa, tuhansissa toistetuissa askelsarjoissa. Tunneilla hänen suustaan pääsi sen verran perkeleitä, että yksi opettajista huomautti: "Terolla on kaksi kieltä: kiroilu ja Porin murre."

Balettitunnilla Terolla oli kaksi kieltä: kiroilu ja Porin murre.

Joinakin aamuina Tero heräsi spagaatista. Hän oli venytellyt illalla ja ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut spagaattiasentoon. Pimeetä, hän­ puuskahti mielessään, mutta oli salaa tyytyväinen, että oli notkistanut raajojaan läpi yön.

Tarkemmin ajateltuna hän ei ollut edes varma, oliko nukahtanut spagaattiin vahingossa vai sittenkin tahallaan.­

Usein hän treenasi niin, että unohti syödä. Silloin nenästä tuli verta.

"Treenasin lähes maanisesti, kuin hurmiossa. Minulla ei ollut minkäänlaista sosiaalista elämää. Sain tanssimisesta kaiken, mitä tarvitsin."

"Tanssiessani saavutan tilan,­ jossa en jatkuvasti kritisoi itseäni."

Teron sisällä taisteli kaksi ääntä. Ensimmäinen uhosi: Sinusta tulee tanssija. Olet olemassa, jotta tanssisit, ja tanssit, jotta olisit olemassa.

Toinen, vaimeampi, sanoi: Yli-ikäinen typerys, et saa ikinä muita kiinni. Sen äänen Tero sai vaiennettua vain treenaamalla. 

Ikä teki Terosta paitsi epävarman, myös varman. Kun opettaja suuttui virheestä ja heitti Teroa avainnipulla, Tero heitti takaisin.

"Opettaja nauroi ja sanoi, että hyvä, juuri noin. En suostunut pompoteltavaksi, sillä tiesin, että annoin treeneissä aina­ kaikkeni."

Uupunut narri

Tero kiri muut kiinni ja viiletti ohi. 22-vuotiaana hänet nimitettiin Suomen Kansallisbaletin tanssijaksi eläkevirkaan. Maan parhaat koreografit ihastuivat hänen tapaansa liikkua ja valitsivat hänet teoksiinsa ja soolonumeroihinsa. Tero sai paljon, mutta se sai hänet vain haluamaan lisää.

24-vuotiaana hän päätti lähteä Pariisin kansainväliseen tanssikilpailuun. Salaa, jälleen kerran, sillä Kansallisbaletista hän ei saanut lupaa lähteä.

Muilla kilpailijoilla oli mukanaan omat hierojat. Tero oli yksin eikä tajunnut sanaakaan ranskaa, mutta kun hänen­ käteensä iskettiin 30 000 frangia, hän päätteli voittaneensa kisan. Ensimmäisenä hän soitti Liisa Nojoselle.

"Janosin kansainvälisille lavoille. Minulla oli jatkuva tarve todistaa, että pystyn saavuttamaan jotain, vaikka olin aloittanut myöhemmin kuin muut."

Voitto toi lisää huomiota. Kansallis­baletissa Tero tanssi kaikki mahdolliset miesroolit, jotka baletin maailmassa hänen kokoiselleen ja näköiselleen miehelle sopiviksi katsottiin. Sopiviksi katsottiin lähinnä narrin, pellen, pikkupojan, ressun ja rukan roolit. Niistäkin Tero innostui, kunnes kyllästyi.

"Prinssiä minusta ei saanut, ja jäljelle jääneet roolit alkoivat tuntua ahtailta."

Taksissa istuessaan Tero ymmärsi, että elämän oli muututtava. Hän oli silloin 25-vuotias, teki samanaikaisesti kolmea roolia eri taloissa ja matkusti taas kerran takapenkillä Helsingin Kaupunginteatterista Kansallis­balettiin.

"Tajusin, että saadakseni olla edes hetken rauhassa minun täytyi ostaa aikaa ja istua taksissa. Järjetöntä", Tero sanoo.

"Kiihkoni tanssia oli mennyt överiksi. Olin jatkuvasti liian valveilla ja silti umpiväsynyt. Nykyisin sitä kutsuttaisiin burn outiksi."

”Kiihkoni tanssia oli mennyt överiksi. Olin liian valveilla ja silti umpiväsynyt.”

Vuonna 1991 Tero jäi Kansallisbaletista virkavapaalle. Vuotta myöhemmin hän irtisanoutui.

Osuisipa salama

Teroa pidettiin hulluna. Ei kai kukaan täysjärkinen luovu eläkevirasta, kun varasuunnitelmasta­ ei ole hajuakaan? 

Terosta tärkeintä oli muutos. Mikä tahansa muutos kelpaisi, riuhtaisisi hänet irti vanhasta.

Muutoksia Tero oli rakastanut aina. Kun hän lapsena katsoi ikkunasta ukkosmyrskyä, hän toivoi: Osuisipa salama. Osuisipa lähelle ja muuttaisi kaiken.

Sellaisia uskalsi toivoa, kun kasvoi suurperheen suojissa, rintamamiestalossa, jossa ompelija-äidin, kirjaltaja-isän ja isoveljen lisäksi asuivat myös täti ja sodasta selvinneet isovanhemmat.

Tanssiessa ihmisestä tulee osa muita, onnellisempi.

Virkavapaallaan Tero lähti ensimmäiseksi Nepaliin. Hän käveli ympyrää buddhistikurssilla, sai ameeban ja varmistui siitä, että vaikka tulevaisuus olisi täynnä tyhjää, hän ei palaisi Kansallisbalettiin.

Sen jälkeen Tero lähti Japaniin opiskelemaan butotanssia. Öisin hän makasi kylmässä kämpässään kovalla tatamilla ja mietti, oliko tehnyt elämänsä virheen. Uusi oopperatalo Helsingissä oli juuri avattu. Hän olisi voinut tanssia sen loisteessa.

"Irtisanouduttuani menetin asemani ja yhteisöni. Se oli kova paikka."

Butoa kutsutaan alitajunnan tanssiksi. Siinä mikään liike ei ole väärä. Kaunein Terosta oli tämä ajatus: buto on tanssia esi-isien päällä. Tanssiessaan ihmisestä tulee osa muita, onnellisempi.

"Minusta kaikkien pitäisi tanssia. Sanoilla yritämme päteä, mutta tanssiessamme olemme paljaita."

"Minusta kaikkien pitäisi tanssia. Kuulostaa lässytykseltä, mutta tanssi ei ole vain tanssia", hän sanoo.

"Se on jotain syvempää, yhteyttä itseemme ja toisiimme. Tanssi kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Tanssimalla voi ilmaista asioita, joita ei voi ilmaista sanoilla. Sanoilla yritämme päteä, mutta tanssiessamme olemme paljaita. Sitä puhtautta pitää vaalia."

Rakastu epävarmuuteen

Vuosi Japanissa palautti tanssin ilon, mutta vei rahat. Suomessa odottivat velat,­ eivät työt vapaana tanssijana ja koreografina.­ Tero alkoi rakentaa uutta uraansa murusista, keikka kerrallaan.

Hän päätti keskittyä intohimoonsa, nykytanssiin, ja perusti oman tanssiryhmän. Nyt Tero Saarinen Company on Suomen kansainvälisesti tunnetuin tanssiryhmä. Se on esiintynyt jo noin 40 maassa, ja useimmat esityksistä ovat ulkomailla.­ Kuukausipalkkaisia työntekijöitä on kahdeksan.

"Ohjatessani saan nauraa itselleni usein. Suustani pääsee välillä niin käsittämätöntä tajunnanvirtaa."

Terolle tanssiryhmä on perhe. Muuta perhettä hän ei ole halunnut.

"En ole löytänyt itsestäni halua perustaa perhettä tai kasvattaa lapsia. Olen hyväksynyt, ettei se ole elämäntehtäväni. Ainut kutsumukseni on tanssia ja välittää sen kautta humaaneja arvoja."

Joskus kaverit ovat olleet Teron varmuudesta kateellisia. Päivitelleet, miten etuoikeutettu hän onkaan, kun on tiennyt 16-vuotiaasta asti, mitä elämältään haluaa.

"Ei mikään ole niin yksiselitteistä. Ehdottomuudella on hintansa. Se sulkee helposti kaikki muut vaihtoehdot pois, tuo turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Mutta jos niitä sietää, oppii jopa rakastamaan, ehdottomuus tuo myös onnea."

Tero on luonut oman, rujonherkän liikekielensä ja rikkonut rooleja tanssimalla rimpsumekossa. Hän ei ole varma, olisiko saavuttanut kaiken, jos olisi aloittanut tanssin kuten muut: ajoissa ja tosi pienenä.

"Nykynuorilla on kovaa, sillä heille ei anneta aikaa kehittyä. Ei Idols-kisasta putoaminen tarkoita, ettet olisi lahjakas. Lahjakkuutta tärkeämpää on sitkeys. Ja ihmiset, jotka uskovat sinuun."

Meri, tuuli, aurinko

Teron ikää on vaikea laskea, sillä hänellä on 10-vuotiaan leikkisyys, 16-vuotiaan varmuus ja satavuotiaan syvällisyys. Kroppansa hän väittää tuntuvan viisikymppiseltä. Se on kestänyt hyvin, mutta aamuisin kolottaa.

Kun Tero syyskuussa täytti 50, hän alkoi ajatella merta, tuulta ja aurinkoa.

"Minua lohdutti ajatus siitä, että kun joskus kuolisin, meri jatkaisi myrskyämistään, tuuli tuulemistaan ja aurinko nousemistaan."

Sama ajatus sai hänet kauhistumaan. Kun hän kuolisi, meri ei todellakaan hiljenisi. Aurinko sahaisi ylös alas yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin, piittaamatta siitä, oliko häntä koskaan ollutkaan.

"Olen antanut koko elämäni tanssille. Kaikki, mitä olen saanut aikaan, liittyy siihen", Tero sanoo.

"Olen antanut koko elämäni tanssille."

"Entä jos sillä ei olekaan mitään väliä? Entä jos väliä on vain merellä, tuulella ja auringolla? Kaikella, joka jää, kun meitä ei enää ole? Olen alkanut miettiä, voiko yksi pieni tanssiva ihminen jättää mitään jälkeä maailmaan."

 Tero aikoo silti yrittää. Hän haluaisi jättää edes pienen jäljen. Hänen perintönsä tuleville sukupolville ovat koreografiat, joita hän on alkanut kirjoittaa ylös työtovereidensa kanssa.

"Tanssi ei ole kertakäyttötuote. En halua jakaa liikkeitäni vaan arvojani. Sen, että uskon hyvään ihmisessä. Ja että tanssimalla, liikuttamalla vaikka vain sormenpäitään, ihminen voi löytää itsestään pyörryttävää iloa ja voimaa."

Tero haluaa vähitellen väistyä parrasvaloista.­ Hänen kutsumuksensa on nyt keskittyä muihin, oppilaisiinsa ja koreografioihinsa.

Katso tästä video Tero Saarisen harjoituksista.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2015