Espoolainen Terttu Laiho, 75, harrastaa muun muassa oopperaa ja vapaaehtoistyötä. Hän on 12-vuotiaan autistisen tytön tukihenkilö.
Espoolainen Terttu Laiho, 75, harrastaa muun muassa oopperaa ja vapaaehtoistyötä. Hän on 12-vuotiaan autistisen tytön tukihenkilö.

Terttu Laiho, 75, kärsi vuosikymmeniä mielenterveyden ongelmista ja pelkäsi olla yksin. Ystävästä tuli Tertun pelastava enkeli.

"TYÖKAVERINI HOUKUTTELIVAT minut mukaansa hengellisille naistenpäiville Lohjan Vivamoon. Tai oikeammin raahasivat minut väkisin: olin silloin vakavasti masentunut mutta päätin silti lähteä. Siitä on nyt 26 vuotta.

Vivamossa eräs työntekijä tervehti minua. Kysyin, saisinko yrittää puhua hänen kanssaan. En ollut varma, pystyisinkö puhumaan mitään.

Hän laittoi kätensä käsieni päälle. Sain voimakkaan itkukohtauksen, koska kosketus tuntui niin hyvältä. Sitten puhuimme puolitoista tuntia.

Se oli yksi elämäni tärkeimmistä käännekohdista. Siitä alkoi pitkä ja hidas paranemisprosessi.

 

KOSKETUKSEN KAIPUU on vaivannut minua koko ikäni. Jo lapsena koin, että ihoni on vastenmielinen.

Nuorena ajattelin, ettei kukaan halua koskea minua. En osaa sanoa, mistä sain sen ajatuksen päähäni. Minulle on kerrottu, että olin ihan kaunis.

Kotikaupungissani Raumalla kävin Pelastusarmeijan kokoontumisissa. Menin sinne ensimmäisen kerran pitkän seurustelusuhteeni loputtua. Siellä minua kiehtoivat musiikki ja laulu, sillä jo alle kouluikäisenä suunnittelin, että minusta tulee laulajatar.

Musiikkiakin enemmän kiinnosti kokoontumissalin edessä ollut katumuspenkki.

Menin höpisemään syntejäni vain siksi, että tulisin kosketetuksi.

Näin, miten upseerit laittoivat käsivartensa penkillä syntejään tunnustavien ihmisten harteille. Menin penkkiin höpisemään syntejäni vain siksi, että tulisin kosketetuksi. Hellyyden kaipuuni oli valtava.

Sitä saattaa selittää lapsuuteni. Isäni loukkaantui rintamalla ja siirrettiin armeijan sisähommiin Hämeenlinnaan.­ Myös äitini muutti sinne. Minä jäin äidinäidin hoiviin Raumalle.

Mummilla ei ollut tapana pitää lapsia sylissään tai vierellään, vaikka hän muuten hoiti minua varmaan hyvin. Mummi oli itse joutunut lähtemään kotoa töihin kuusivuotiaana.

Tämä kuva on otettu Raumalla, kun asuin mummin luona. Olin kolmevuotias.
Tämä kuva on otettu Raumalla, kun asuin mummin luona. Olin kolmevuotias.

 

VANHEMPANI JÄIVÄT VIERAIKSI minulle varhaislapsuudessa, sillä tapasin heitä harvoin silloin kun heillä oli varaa käydä katsomassa minua. Äidin ymmärsin äidiksi,­ mutta isä oli vain mies, jota sanottiin isäksi.

Muutin asumaan vanhempieni luo kuitenkin jo alle kouluikäisenä. Kahden vuoden välein minulle syntyi pikkuveli ja pikkusisko.

Ambulanssia odotellessani katselin isän tuskaa.

Elämäni muuttui 12-vuotiaana. Istuin keittiön puu­sohvalla neulomassa, kun ovikello soi. Alakerran täti tuli kysymään, onkohan isäni humalassa, koska hän makaa kellarin lattialla. Isä oli tullut töistä ja saanut voimakkaita rintakipuja viedessään pyörää kellariin.

Hain apua, ja joku soitti ambulanssin. Sen tuloa odotellessani katselin kauhuissani isän tuskaa.

Seuraavana yönä isä kuoli sairaalassa sydäninfarktiin.

 

KOIN JOTAIN KAUHEAA seuraavana päivänä kaupassa käytyäni: tunsin kuristavan tunteen kurkussa, ja minun oli vaikea hengittää.

Siitä lähtien en koko kesänä käynyt ulkona yksin. Kotonakaan en uskaltanut olla yksin. Pelkäsin koko ajan kuolevani, ja tukehtumisen tunne vaivasi minua.

Äiti vei minut lääkäriin.

Lääkäri sanoi, ettei minua tarvitse pakottaa kouluun syksyllä, koska olin niin ahdistunut.­ Pidin koulunkäyntiä kuitenkin itsestään selvänä ja menin kouluun pelostani huolimatta.

Pidin aina huolen siitä, että koulumatkalla joku oli huutomatkan päässä, jotta en kuolisi yksin.

 

KUOLEMANPELKO JA TUNNE tukehtumisesta jäivät elämääni. Suoriuduin jotenkuten keskikoulun loppuun ja kesäisin tein töitä. Rahasta oli pulaa, eikä meillä ollut aina edes riittävästi ruokaa.

Viimeisen kouluvuoden kesällä sain töitä Rauma-Repolan lautatarhalta. Taisin tehdä työni hyvin, sillä syksyllä pääsin Rauma-Repolan telakalle piirtäjäksi.

Kävin tansseissa ja harrastin musiikkia. Sain hankituksi jopa oman pianon. Voitin monena vuonna klassisen musiikin laulukilpailun.

Kerran osallistuin iskelmälaulukilpailuun, jossa lauloin iskelmän Kuolleet lehdet. Voitin ja sain palkinnoksi hopealautasen.

Harrastuksissa tapasin mukavia miehiä. Joihinkin ihastuin palavasti, mutta suhteet pysyivät viattomina.

Olimme molemmat mustasukkaisia ja suhteemme oli raastava.

Työpaikallani rakastuin Ruotsista muuttaneeseen komeaan, minua 12 vuotta vanhempaan insinöörimieheen.

Valitettavasti hän oli naistenmies. Olimme molemmat­ hyvin mustasukkaisia, ja suhteemme oli raastava.

Viiden vuoden jälkeen lopetin seurustelun. Hänen kanssaan olisin mennyt naimisiin, jos hän olisi jättänyt muiden naisten tapailun.

 

SUHTEEN PÄÄTYTTYÄ muutin ensin Turkuun ja myöhemmin Helsinkiin.

Vointini oli tanssiharrastuksen aikana paljon parempi, mutta silloin tällöin tunsin ahdistusta. Tukehtumisen tunne ja pelkokohtaukset eivät poistuneet, vaikka kävin terapiassa, sain lääkkeitä ja olin muutamia viikkoja sairaalajaksoilla.

Sairaalassa voin aina paremmin,­ koska koin olevani turvassa ja tiesin, etten ole yksin. Olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut paljon ystäviä, mutta yksin­ ollessani pelkäsin kuolevani.

Olin onnellinen, kun kelpasin edes jollekin.

Kävin useilla terapeuteilla ja jouduin myös muutaman terapeutin seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi.  Olin niin heikoilla, että olin vain onnellinen, kun kelpasin edes jollekin. Myöhemmin syyllistin itseäni, etten ollut hangoitellut vastaan.

Tässä kuvassa olen kolmekymppinen. Siihen aikaan minun oli paha olla.
Tässä kuvassa olen kolmekymppinen. Siihen aikaan minun oli paha olla.

TYÖELÄMÄSSÄ olin 52-vuotiaaksi asti. Eläkkeelle jäämiseni johtui ensisijaisesti selkäongelmista, mutta toki psyykkinen sairaus vaikutti myös.

Ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistäni onnistuin saamaan työpaikan, jonka kautta pitkä terapiani maksettiin. Ihmettelen, että sain pitää työpaikkani, koska olin sairauteni vuoksi usein poissa.

Roikuin työaikana joskus tunteja puhelimessa ahdistukseni takia. Puhuin terapeuteilleni ja ystävilleni.

Asuin Lauran kanssa yhdessä lähes kymmenen vuotta.

Elämääni on aina ilmaantunut auttajia, jotka ovat kuin tipahtaneet taivaasta tukemaan minua. Työssäni kohtasin todellisen pelastavan enkelin, kun ystävystyin työkaverini Lauran kanssa.

Laura ilmoitti minulle heti, että ei aio jättää matkustamista minun takiani ja kehotti minua päättämään, haluanko tukehtua kotimaassa vai ulkomailla.

 

PELKÄSIN YKSINOLOA, joten asuin Lauran kanssa yhdessä lähes kymmenen vuotta. Idea samaan asuntoon muuttamisesta syntyi alun perin siitä, että Laura ei löytänyt itselleen yksiötä. Vuokrasimme yhdessä kaksion.

Vuonna 1979 saimme ostettua omat asunnot samasta­ rapusta. Aluksi minun oli vaikea uskaltaa olla­ yksin etenkin öisin. Kymmenen vuoden päästä muutimme jälleen, silloinkin samaan taloon Espooseen.

Lauran ystävyys kantoi minua vaikeimpien aikojen yli. Hän oli hirveän sinnikäs. Meillä oli myös isoja riitoja, mutta nykyään olemme hyvissä väleissä.

 

AHDISTUS ALKOI lieventyä erittäin hitaasti. En osaa edes sanoa tarkkaan, missä vaiheessa se lähti.

Nyt olen sinut asian kanssa ja tunnen olevani terve. Saan edelleen silloin tällöin sydämentykytystä, mutta lääkärit sanovat, että se on vaaratonta.

Söin mielialalääkkeenä diapamia melkein 20 vuotta. Lopetin sen käytön kerralla 42-vuotiaana, koska aloin kaivata lääkkeistä vapaata elämää.

Olin tuskastunut siihen, ettei diapam poistanut tukehtumisen tunnetta. Kerran hain lääkepurkin, iskin sen pianon päälle ja vain päätin, etten avaa purkkia enää.

Vieroitusoireet ovat kauheinta, mitä olen elämässäni kokenut.

Diapamin jättämisen vieroitusoireet ovat kauheinta, mitä olen elämässäni kokenut. Olin silloin kuusi viikkoa sairaalassa.

Sairaalasta päästyäni maailma näytti aivan uudelta. Innostuin niin, etten tohtinut käyttää edes aurinkolaseja, ettei mikään näkemäni enää vääristyisi.

 

AHDISTUSOIREET JATKUIVAT mutta eivät sen pahempina kuin diapamin aikana. Pystyin palaamaan työhön.

Tämän jälkeen minulla oli myös paha masennusjakso, jonka aikana olin vuoden verran poissa töistä. Silloin päädyin muutaman kerran sairaalaan, jossa minulle­ haluttiin antaa sähkösokkeja. Kieltäydyin niistä jyrkästi.

Haluni olla yksin on vahvistunut.

Yksin oleminen oli vuosikymmeniä elämäni pelottavimpia­ asioita. Nyt olen asunut yksin jo neljännesvuosisadan, ja yksin olemisen haluni on vahvistunut.

Olen sosiaalinen ja puhun paljon puhelimessa, mutta olen melko tyytyväinen elämääni yksin. Ajatus naimisiinmenosta tympii vuosi vuodelta enemmän. Parisuhteen arjen tylsyys pelottaa.

 

TÄYTIN 75 VUOTTA huhtikuussa. Minua sanotaan usein nuorekkaaksi. Myös äitini ja mummini olivat ikääntyneinäkin nuorekkaan oloisia.

Teen paljon vapaaehtoistyötä. Suoritin Laajasalon kristillisessä opistossa sielunhoitajan koulutuksen ja ohjasin Olarin seurakunnassa Espoossa kuusi vuotta mielenterveyskuntoutujien omaisten ryhmää.

Päivystän Hiljaisuuden kappelissa ja käyn siellä sielunhoidollisia keskusteluja. Seurakunnan tapahtumissa hakeudun usein vieraan tai yksin olevan seuraan.

Mielenterveydestä voi ja pitää puhua.

Sana-lehdessä oli aikoinaan minusta juttu, jonka ansiosta moni tietää taustastani. Aina, kun tulee puhetta­ psyyken asioista, kerron itsestäni avoimesti.

Olen aina jutellut sairaudestani myös työkavereilleni. Haluan viestittää, että mielenterveydestä voi ja pitää puhua.

Mielenterveyskuntoutujien ryhmässä moni omainen sanoi, että pahinta on se, ettei voi puhua­ vapaasti.

 

USKO ON OLLUT pitkään tärkeä osa elämääni. Se kulkee oikeastaan koko ajan mukana.

Uskoni alkoi arkisesti. Olin nuorena laulamassa puistossa Pelastusarmeijan väen kanssa. Työkaverini näkivät sen ja kysyivät, olenko uskossa. Nykäisin pappia hihasta ja kysyin, mitä minun pitäisi vastata. Pappi sanoi, että voin sanoa olevani.

Kun kerroin tästä äidilleni, hän tokaisi vain: 'Tommonen ja sanoo olevansa uskossa.'

Moni ajattelee, että uskoon kuuluu jotenkin,­ että ihmisen pitäisi olla täydellinen. Itse hain vuosikymmeniä hyväksyntää muilta ihmisiltä. Jumalalle kelpasin sellaisena kuin olin, sairaana ja rikkinäisenä.

Nyt koen suurta lämpöä itseäni kohtaan. Kun katson elämääni taaksepäin, olen valtavan kiitollinen Jumalan­ ja ihmisten avusta. Ihmisistä tykkään, Vapahtajassani riipun."

Ystävät ovat minulle tärkeitä. Kuvassa saksalainen ystäväni Karin.
Ystävät ovat minulle tärkeitä. Kuvassa saksalainen ystäväni Karin.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015.

Tilaajille
Yli-iiläiset 93-vuotiaat Eila ja Hemmi Jaara ovat molemmat syntyneet 7. marraskuuta 1924. Hemmi oli aikoinaan maatalous­yrittäjä ja Eila keittäjä. Hemmillä on edellisestä liitosta 12 lasta ja lapsenlapsia. Naimisissa pariskunta on ollut reilun vuoden. He tekevät kaiken yhdessä.
Yli-iiläiset 93-vuotiaat Eila ja Hemmi Jaara ovat molemmat syntyneet 7. marraskuuta 1924. Hemmi oli aikoinaan maatalous­yrittäjä ja Eila keittäjä. Hemmillä on edellisestä liitosta 12 lasta ja lapsenlapsia. Naimisissa pariskunta on ollut reilun vuoden. He tekevät kaiken yhdessä.

Samoilla seuduilla kasvaneet ja samana päivänä syntyneet Eila ja Hemmi tapasivat ensimmäistä kertaa vasta yhdeksänkymppisinä. Rakkaus syttyi ensisilmäyksellä.

Hemmi: Yhteinen huumorimme on sellaista, että nauramme sille, mitä vastaan tulee, vaikka kadulla näkyvälle huvittavalle autolle. Naurunaiheet tulevat ja menevät. Samasta asiasta ei rillutella kymmentä virttä. Meillä ei oikeastaan koskaan ole ollut pahaa ilmaa.

...

Tilaajille
Vuosi sitten Inari Fernandez pysytteli kokeeksi pois somesta viikon ja totesi voivansa paljon paremmin. "Kun olen somessa, en kuule enkä näe mitään muuta", Inari tunnustaa. Kuvassa myös Lucia, Ronja ja Esteban Fernandez.
Vuosi sitten Inari Fernandez pysytteli kokeeksi pois somesta viikon ja totesi voivansa paljon paremmin. "Kun olen somessa, en kuule enkä näe mitään muuta", Inari tunnustaa. Kuvassa myös Lucia, Ronja ja Esteban Fernandez.

Kaikki eivät halua olla saatavilla koko ajan ja joka paikassa. Inari Fernandez alkoi rajoittaa somen käyttöään, kun huomasi olevansa koukussa.

”Äiti, pliis, voitko laittaa sen puhelimen pois?”

Noihin sanoihin minä vuosi sitten havahduin.

Olin istunut sohvalla ties kuinka kauan ja selannut kännykkää. En nähnyt enkä kuullut mitään. Yhtäkkiä tyttäristäni vanhempi, silloin 6-vuotias Ronja, seisoi edessäni ja...

Call-to-action avainsana
tilaa