Lapseni todistavat, että olen tehnyt jotain oikein

"Kun ensimmäisen kerran astuin Yhdysvaltojen maaperälle, oli 3. huhtikuuta 1978. En unohda sitä päivää koskaan.

Olin vasta 19-vuotias, ja jännitin koko matkan lentokoneessa, miten niin iso laite pysyy ilmassa. Maahantulojonossa hypistelin hermostuneena au pair -isäntäperheeni lähettämää kutsukirjettä. Siinä minulle luvattiin vuodeksi työpaikka Kaliforniassa.

Muistan Los Angelesin lentoaseman liukuovet, joista tulvahti vastaan lämmintä ilmaa. Muistan isäntäperheen Buickin, joka oli suuri kuin laiva, paljon hienompi kuin isäni Saab 96. Muistan, miten suuri sänky perheen kotona Sherman Oaksissa oli vain minua varten. Ja miten valtava kattolamppu!

Lähikaupan kynsilakkavalikoima sai minut haukkomaan henkeäni. Niin paljon sävyjä, ja kaikki alle taalan. Vähän toista kuin Sokoksen kosmetiikkaosasto kotona Mäntässä.

Olin nuori, innostunut ja täynnä seikkailunhalua. En vielä tiennyt, että tulisin viettämään Yhdysvalloissa kymmenen vuotta.

Ei isä pahuuttaan minua piiskannut, se vain oli ajan tapa.

TEINIKAPINANI YLLÄTTI isän ja äidin. Olin ollut työläiskodin kiltti ja ujo tyttö, joka tiesi säännöt. Piti olla kohtelias ja kunnioittaa aikuisia. 

Pienenä sain useamman kerran selkääni milloin koiranremmistä, milloin isän vyöstä. Ei isä pahuuttaan minua ja seitsemän vuotta vanhempaa veljeäni piiskannut, se vain oli ajan tapa. Isä oli perheen pää, äiti veteli lankoja taustalla ja sovitteli tilanteita.

Vuosien myötä elintasomme kohosi niin, että kun olin rippikouluikäinen, muutimme rivitaloon. Sain oman huoneen ja kauhistutin äidin valitsemalla sen väreiksi kirkasta punaista, valkoista ja mustaa.

Rippikoulun jälkeen en enää tullut isän kanssa toimeen ollenkaan, olimme molemmat niin jääräpäitä.

Liftailin, poltin röökiä kaverien kanssa ja join viinaa. Koulu meni lekkeriksi. Kävimme lavoilla katsomassa Hurriganesia, Kirkaa ja Juicea. Meikkasin naamaani tuntikausia radion Nuorten sävellahjaa kuunnellen ja väkersin tukkaani kiharoita Braunin oranssinvärisellä piippausraudalla. Farkut olivat niin tiukat, että ne piti vetää koipeen selällään maaten.

Keskikoulun jälkeen pääsin lukioon, mutta jätin sen kesken. Lähdin Lahteen vuoden kestävään kosmetologikouluun.

Kun sain sen loppuun, kaukokaipuu alkoi kaihertaa. Halusin nähdä maailmaa – uneksin Englannista, Ranskasta tai Jenkkilästä.

Miten voi miehellä olla noin kauniit piirteet?

TILAISUUS LÄHTEÄ osui kohdalle sattumalta. Tutuntuttu suomalaisnainen oli naimisissa Kaliforniassa. Hänellä oli parivuotias tyttö ja toinen lapsi tulossa. Tule meille au pairiksi, hän tokaisi minulle Suomessa käydessään.

Ja minähän lähdin, vaikka englantini oli aika avutonta. Isä maksoi lentoliput kakistelematta.

Työsarka ei ollut järin vaativa. Lähinnä vahdin lapsia, joskus imuroin.

Ruokaa en osannut laittaa, eikä perheen äitikään ollut mikään kokki kolmonen. Muistan, kuinka hän näytti minulle kädestä pitäen, miten broilerin rintafileet valmistetaan paistopussissa. Nyökkäilin, että jaahas, täällä ruokakin tehdään muovissa.

Eräänä iltana tapasin talossa perheen isän liiketuttavan, minua 14 vuotta vanhemman, mustaihoisen Marvinin. Ensikohtaamisella mieleeni jäi kaksi asiaa. Kuinka joku voi olla noin pitkä? Miten voi miehellä olla noin kauniit piirteet?

Hääkuva Sarista ja Marvinista on otettu vuonna 1978 Las Vegasissa. Hääillallisen pari nautti Caesars Palace -hotellissa.

MARVIN ALKOI KOSISKELLA minua maailmanmiehen elkein. Tuli jättikimppu ruusuja kristallimaljassa, tuli kutsuja dinnereille hienoihin ravintoloihin. Jännitin ja tunsin itseni pikkutytöksi, vaikka en miesasioissa ihan vihreä ollutkaan.

Isäntäperhe ei tykännyt seurustelumme nopeasta vakavoitumisesta, koska he tunsivat olevansa vastuussa tilanteesta. Minua kiellettiin tapaamasta Marvinia.

Se oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin. Suutuin ja ajattelin, että kukaan ei määräile minua. Tapailimme salaa. Se oli romanttista ja jännää.

Lopulta kuvio kävi raskaaksi, joten karkasimme yhdessä Las Vegasiin ja menimme naimisiin.

Päivä oli unohtumaton. Marvinilla oli hohtavanvalkoinen puku ja korokepohjakengät, minulla kimppu keltaisia ruusuja ja Suomesta tuotu ruskea iltapuku, jossa oli pieniä kullanvärisiä tähtiä. Lyhyen seremonian jälkeen Marvin soitti isäntäperheelleni ja ilmoitti, ettei Sari tule teille enää, tulemme kohta hakemaan hänen tavaroitaan. 

Kun saavuimme perille, he olivat leppyneet. Saimme pienen häälahjan ja korkkasimme yhdessä pullon samppanjaa.

Sari ja viisiviikkoinen Michele. "Tyttäremme on nimetty Beatlesin biisin mukaan."

UUSI ELÄMÄ ALKOI, kun muutin Marvinin luo. Hänellä oli mukava pieni omakotitalo Studio Cityssa, ihanalla asuinalueella San Fernando Valleyssa. Tyttäremme Michele eli Minttu syntyi toivottuna lapsena huhtikuussa 1980.

Joulun 1981 vietimme kaikki yhdessä Mäntässä. Muistan, miten Marvin ihmetteli pimeyttä, lumikinoksia ja umpihumalaista suomalaista joulupukkia, jonka isäni ja veljeni joutuivat kantamaan ulos talosta.

Marvin työskenteli musiikkibisneksessä mustien bändien ja laulajien kiertuemanagerina. Marvinin vastuulla olivat esimerkiksi Jackson Fiven kiertueiden hotelli- ja lentovaraukset, ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat muun muassa Marvin Gaye ja Natalie Cole.

Koska rotujen väliset ristiriidat ovat aina olleet Yhdysvalloissa syvät, en voinut olla törmäämättä rasismiin. Marvinin kanssa liikkuessani sain kuulla halveksivia salt ’n’ pepa -huutoja. Suolaa ja pippuria, se tarkoitti. Jotkut nostelivat nokkaansa, koska minulla oli lapsi mustan miehen kanssa.

Ymmärsin, että mieheni tulee aina rakastamaan kokaiinia enemmän kuin minua ja Minttua.

MARVIN TEKI HULLUNA töitä ja biletti paljon, oli usein poissa yöt ja nukkui päivät. Hänellä oli myös vaikea kokaiiniongelma.

Marvin yritti aluksi salailla huumeita, jotka olivat minulle uusi asia. Opin nopeasti inhoamaan kaikkea niihin liittyvää. Marihuanasätkät kiersivät kädestä käteen, ja kotimme liedellä oli alati valmiina kattila, jossa kokaiinia keiteltiin.

Vihasin niitä hajuja, välineitä ja epämääräisiä tyyppejä, joita talossa pyöri. Jokin sisäinen ääni käski minun pysyä erossa aineista.

Osasin jo hyvin englantia enkä lakannut motkottamasta huumeista. Siitä aiheutui hurjia riitoja. Kerran karkasin lapsen kanssa Suomeenkin, mutta Marvin tuli perässä ja houkutteli meidät takaisin.

Lopulta en kestänyt enää. Kaikki luottokortit oli vingutettu tappiin, laskuja tipahteli postilaatikosta, ja ongelmat kasautuivat.

Tajusin, ettei lasta voi kasvattaa sellaisessa ympäristössä. Ymmärsin, että mieheni tulee aina rakastamaan kokaiinia enemmän kuin minua ja Minttua.

Lähdin avioliitosta parivuotias lapsi kainalossani. Olin yksin vieraassa maassa, eikä meillä ollut kuin yllämme olevat vaatteet. 

Nautin siitä, että saimme elää rauhassa.

ALOIN RAKENTAA MEILLE uutta elämää. Sain työpaikan tavaratalon kosmetiikkaosastolta. Löysin pienen asunnon, johon haalin sohvan sieltä, tuolin täältä.

Köyhyys ei oikeastaan haitannut minua. Nautin siitä, että saimme elää rauhassa. Ystäväni kautta löysin Losin Suomi-klubin, jossa tutustuin moniin muihin Yhdysvaltoihin muuttaneisiin suomalaisiin.

Yhteyteni Marvinin suvun naisiin, äitiin, isoäitiin ja siskoon, säilyivät. Heiltä sain lapsenhoitoapua ja henkistä tukea. Marvinkin tapaili tytärtämme silloin tällöin. Riippuvuus vei kuitenkin häneltä vähitellen kaiken: työn, omaisuuden, terveyden, ulkonäön.

Mintun takia säilytimme jonkinlaiset välit aina siihen asti, kun hän vuonna 2005 kuoli.

Aluksi olin eksyksissä. Kaikki oli vaikeaa.

LOMAILLESSANI FLORIDASSA muutama vuosi eroni jälkeen törmäsin keittiömestari Sipo Ervastiin, joka työskenteli paikallisella suomalaisklubilla.

Ensitapaamisellamme olin krapulassa ja kyselin häneltä lääkkeeksi suomalaista silliä. Sipo taikoi sitä jostakin ja nauratti minua jutuillaan.

Vuotta myöhemmin Sipo piipahti Kaliforniassa ja otti yhteyttä. Meistä tuli pari, ja pian menimme naimisiin.

Sipo oli se joka ehdotti, että muuttaisimme Suomeen. Minttu oppisi kielen kunnolla ja voisi käydä koulut Suomessa. Lopulta suostuin. Yksi ehto minulla oli: kovin pohjoiseen en lähtisi.

Päädyimme Tampereelle vuonna 1988. Aluksi olin eksyksissä. Kaikki oli vaikeaa.

En tiennyt, paljonko maitolitran pitäisi maksaa kaupassa ja ahdistuin ihmisten puhumattomuudesta. Minttua kiusattiin koulussa ihonvärin takia.  Talven pituus, kylmyys ja pimeys tulivat sokkina kymmenen aurinkoisen vuoden jälkeen.

Seuraavana vuonna syntyi syvästi kehitysvammainen poikamme Ipo.

Kuva on otettu Sarin ja Mintun kodissa vuonna 1984. "Oikealla on suomalainen ystäväni Marianne, jonka sohvalla nukuimme­ erottuani Marvinista."

OLEN POIKANI OMAISHOITAJA. Nousen aamulla, teen smoothiet ja keittelen puurot. Herätän Ipon, vaihdan hänelle vaipat ja annan aamiaista. Samalla juttelen ja laulelen omiani, joskus saan poikani hymyilemään.

Puoli kymmeneltä joka arkipäivä tulee taksi, joka vie Ipon toimintakeskukseen. Siellä hän on kahteen saakka.

Ipo on kuin vastasyntynyt vauva 26-vuotiaan miehen vartalossa: täysin hoidettava, kannettava, syötettävä ja juotettava. Hän elää enimmäkseen omassa maailmassaan eikä pysty puhumaan tai istumaan ilman tukea. Ipolla on myös näkövamma ja vaikea epilepsia.

Yhtä selkeää diagnoosia Ipolle ei ole pystytty antamaan. Kotona hän lähinnä katselee elokuvia ja kuuntelee äänikirjoja. Hänen suosikkejaan ovat Harry Potterit ja Pirates of the Caribbeanit.

Valvoin sängyn vieressä ja yritin ymmärtää, mikä lastani vaivaa.

KUN ODOTIN IPOA, raskaus ja synnytys menivät normaalisti, samoin ensimmäiset viikot vauvan kanssa. Kaksikuisena Ipo alkoi saada outoja kramppeja. Välillä hän oli tuskin tajuissaan.

Yksityisellä lääkäriasemalla leviteltiin käsiä, terveyskeskuksesta meidät ohjattiin sairaalan lastenpolille, missä Ipo nukutettiin.

Valvoin sängyn vieressä ja yritin ymmärtää, mikä lastani vaivaa. En juuri syönyt, juonut tai nukkunut, syytin itseäni tilanteesta. Minttu oli mummolassa Mäntässä, Sipo päivät töissä ja illat kanssamme sairaalassa.

Lopulta viisas lastenneurologi sanoi minulle, etten voita mitään nukkuvan lapsen vieressä istumalla. 'Mieti, mitä se aiheuttaa muille perheenjäsenille', hän sanoi.

Kuuntelin ja uskoin. 

Kaiken liikenevän ajan vietin kuitenkin sairaan vauvani luona.

Ipon jokaiset synttärit ovat harjakaisten paikka.

HELVETINMOISET VUODET alkoivat siitä. Sipo sairastui munuaistautiin ja joutui dialyysihoitoihin. Hän muuttui äreäksi ja alkoi ottaa yhteen teini-ikäisen Mintun kanssa.

Yhteinen elämämme oli rikki, ja rakkaus kadonnut. Lopulta meille tuli ero. Oli itsestään selvää, että lapset jäivät minulle.

Ipolla oli jatkuvasti isompia ja pienempiä terveysongelmia, kuten toistuvia keuhkokuumeita. Olisin voinut kääntää postini sairaalaan, niin paljon vietin aikaa siellä. Menettämisen pelko oli koko ajan iholla.

Kun Ipo oli pieni, minulle sanottiin, että hyvä, jos poikasi kaksivuotiaaksi elää. Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta.

Ipon jokaiset synttärit ovat harjakaisten paikka. Silloin mennään syömään johonkin kivaan paikkaan pitkän kaavan mukaan. Sipo tulee mukaan, samoin Minttu perheineen.

Perheessämme on paljon rakkautta.

KUN KATSON LAPSIANI, olen heistä suunnattoman kiitollinen. Yksi on yhdennäköinen, toinen toisenlainen. He ovat minun ihmisiäni, tärkeitä ja ainutlaatuisia. Perheessämme on niin paljon rakkautta, että jotakin minun on täytynyt tehdä oikein.

Jos olisin saanut vaihtoehtoja, tuskin olisin valinnut vammaista lasta ja omaishoitajan osaa. Nyt toivon vain, että elämä pysyisi kutakuinkin näillä raiteilla. Kunpa saisin pitää molemmat lapseni vielä pitkään.

Rakkauteni muihin maihin ja kulttuureihin ei ole sammunut. Välillä Ipo on tilapäishoidossa, ja silloin pääsen reissuun. Vuosi sitten olin Mintun vanhimman tyttären kanssa viikon Las Vegasissa.

Ehkä vielä jonakin päivänä muutan ulkomaille – mutta en mihinkään, missä on pitkä talvi. Talveen en totu koskaan.

Ajattelen, että onneksi menin ja tein niin paljon niin nuorena, koska nyt elämäni on tiiviisti tässä, kodin piirissä.

Yle Areenasta katson aina kaikki 1970-luvun Kaliforniaa ja mustaa musiikkia käsittelevät dokumentit. Niissä vilahtelevat tutut paikat ja nimet, kuten legendaarinen Troubadour-klubi, Ray Charles ja hänen maineikas taustalaulajansa Mable John. Kun Minttu oli pieni, Mable kävi meillä välillä hoitamassa tyttöä. Minttu pääsi joitakin kertoja myös Ray Charlesin syliin.

Kun katson noita ohjelmia, muistan auringon lämmön iholla, ne huolettomat fiilikset, musiikin. En unohda sitä aikaa milloinkaan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.

Mitä kuuluu Sarin tyttärelle Mintulle? Lue se täältä.