Sari Ervasti, 56, on Ipon, 26, omaishoitaja. Hän asuu Nokialla. Sarin esikoinen Michele, 35, on naimisissa ylläsläisen Jounin kaupan omistajan Sampo Kaulasen kanssa.
Sari Ervasti, 56, on Ipon, 26, omaishoitaja. Hän asuu Nokialla. Sarin esikoinen Michele, 35, on naimisissa ylläsläisen Jounin kaupan omistajan Sampo Kaulasen kanssa.

Sari Ervasti lähti nuorena au pairiksi Yhdysvaltoihin, löysi rakkauden ja menetti miehensä huumeille. Nyt hän on vaikeavammaisen poikansa omaishoitaja.

"Kun ensimmäisen kerran astuin Yhdysvaltojen maaperälle, oli 3. huhtikuuta 1978. En unohda sitä päivää koskaan.

Olin vasta 19-vuotias, ja jännitin koko matkan lentokoneessa, miten niin iso laite pysyy ilmassa. Maahantulojonossa hypistelin hermostuneena au pair -isäntäperheeni lähettämää kutsukirjettä. Siinä minulle luvattiin vuodeksi työpaikka Kaliforniassa.

Muistan Los Angelesin lentoaseman liukuovet, joista tulvahti vastaan lämmintä ilmaa. Muistan isäntäperheen Buickin, joka oli suuri kuin laiva, paljon hienompi kuin isäni Saab 96. Muistan, miten suuri sänky perheen kotona Sherman Oaksissa oli vain minua varten. Ja miten valtava kattolamppu!

Lähikaupan kynsilakkavalikoima sai minut haukkomaan henkeäni. Niin paljon sävyjä, ja kaikki alle taalan. Vähän toista kuin Sokoksen kosmetiikkaosasto kotona Mäntässä.

Olin nuori, innostunut ja täynnä seikkailunhalua. En vielä tiennyt, että tulisin viettämään Yhdysvalloissa kymmenen vuotta.

Ei isä pahuuttaan minua piiskannut, se vain oli ajan tapa.

TEINIKAPINANI YLLÄTTI isän ja äidin. Olin ollut työläiskodin kiltti ja ujo tyttö, joka tiesi säännöt. Piti olla kohtelias ja kunnioittaa aikuisia. 

Pienenä sain useamman kerran selkääni milloin koiranremmistä, milloin isän vyöstä. Ei isä pahuuttaan minua ja seitsemän vuotta vanhempaa veljeäni piiskannut, se vain oli ajan tapa. Isä oli perheen pää, äiti veteli lankoja taustalla ja sovitteli tilanteita.

Vuosien myötä elintasomme kohosi niin, että kun olin rippikouluikäinen, muutimme rivitaloon. Sain oman huoneen ja kauhistutin äidin valitsemalla sen väreiksi kirkasta punaista, valkoista ja mustaa.

Rippikoulun jälkeen en enää tullut isän kanssa toimeen ollenkaan, olimme molemmat niin jääräpäitä.

Liftailin, poltin röökiä kaverien kanssa ja join viinaa. Koulu meni lekkeriksi. Kävimme lavoilla katsomassa Hurriganesia, Kirkaa ja Juicea. Meikkasin naamaani tuntikausia radion Nuorten sävellahjaa kuunnellen ja väkersin tukkaani kiharoita Braunin oranssinvärisellä piippausraudalla. Farkut olivat niin tiukat, että ne piti vetää koipeen selällään maaten.

Keskikoulun jälkeen pääsin lukioon, mutta jätin sen kesken. Lähdin Lahteen vuoden kestävään kosmetologikouluun.

Kun sain sen loppuun, kaukokaipuu alkoi kaihertaa. Halusin nähdä maailmaa – uneksin Englannista, Ranskasta tai Jenkkilästä.

Miten voi miehellä olla noin kauniit piirteet?

TILAISUUS LÄHTEÄ osui kohdalle sattumalta. Tutuntuttu suomalaisnainen oli naimisissa Kaliforniassa. Hänellä oli parivuotias tyttö ja toinen lapsi tulossa. Tule meille au pairiksi, hän tokaisi minulle Suomessa käydessään.

Ja minähän lähdin, vaikka englantini oli aika avutonta. Isä maksoi lentoliput kakistelematta.

Työsarka ei ollut järin vaativa. Lähinnä vahdin lapsia, joskus imuroin.

Ruokaa en osannut laittaa, eikä perheen äitikään ollut mikään kokki kolmonen. Muistan, kuinka hän näytti minulle kädestä pitäen, miten broilerin rintafileet valmistetaan paistopussissa. Nyökkäilin, että jaahas, täällä ruokakin tehdään muovissa.

Eräänä iltana tapasin talossa perheen isän liiketuttavan, minua 14 vuotta vanhemman, mustaihoisen Marvinin. Ensikohtaamisella mieleeni jäi kaksi asiaa. Kuinka joku voi olla noin pitkä? Miten voi miehellä olla noin kauniit piirteet?

Hääkuva Sarista ja Marvinista on otettu vuonna 1978 Las Vegasissa. Hääillallisen pari nautti Caesars Palace -hotellissa.
Hääkuva Sarista ja Marvinista on otettu vuonna 1978 Las Vegasissa. Hääillallisen pari nautti Caesars Palace -hotellissa.

MARVIN ALKOI KOSISKELLA minua maailmanmiehen elkein. Tuli jättikimppu ruusuja kristallimaljassa, tuli kutsuja dinnereille hienoihin ravintoloihin. Jännitin ja tunsin itseni pikkutytöksi, vaikka en miesasioissa ihan vihreä ollutkaan.

Isäntäperhe ei tykännyt seurustelumme nopeasta vakavoitumisesta, koska he tunsivat olevansa vastuussa tilanteesta. Minua kiellettiin tapaamasta Marvinia.

Se oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin. Suutuin ja ajattelin, että kukaan ei määräile minua. Tapailimme salaa. Se oli romanttista ja jännää.

Lopulta kuvio kävi raskaaksi, joten karkasimme yhdessä Las Vegasiin ja menimme naimisiin.

Päivä oli unohtumaton. Marvinilla oli hohtavanvalkoinen puku ja korokepohjakengät, minulla kimppu keltaisia ruusuja ja Suomesta tuotu ruskea iltapuku, jossa oli pieniä kullanvärisiä tähtiä. Lyhyen seremonian jälkeen Marvin soitti isäntäperheelleni ja ilmoitti, ettei Sari tule teille enää, tulemme kohta hakemaan hänen tavaroitaan. 

Kun saavuimme perille, he olivat leppyneet. Saimme pienen häälahjan ja korkkasimme yhdessä pullon samppanjaa.

Sari ja viisiviikkoinen Michele. "Tyttäremme on nimetty Beatlesin biisin mukaan."
Sari ja viisiviikkoinen Michele. "Tyttäremme on nimetty Beatlesin biisin mukaan."

UUSI ELÄMÄ ALKOI, kun muutin Marvinin luo. Hänellä oli mukava pieni omakotitalo Studio Cityssa, ihanalla asuinalueella San Fernando Valleyssa. Tyttäremme Michele eli Minttu syntyi toivottuna lapsena huhtikuussa 1980.

Joulun 1981 vietimme kaikki yhdessä Mäntässä. Muistan, miten Marvin ihmetteli pimeyttä, lumikinoksia ja umpihumalaista suomalaista joulupukkia, jonka isäni ja veljeni joutuivat kantamaan ulos talosta.

Marvin työskenteli musiikkibisneksessä mustien bändien ja laulajien kiertuemanagerina. Marvinin vastuulla olivat esimerkiksi Jackson Fiven kiertueiden hotelli- ja lentovaraukset, ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat muun muassa Marvin Gaye ja Natalie Cole.

Koska rotujen väliset ristiriidat ovat aina olleet Yhdysvalloissa syvät, en voinut olla törmäämättä rasismiin. Marvinin kanssa liikkuessani sain kuulla halveksivia salt ’n’ pepa -huutoja. Suolaa ja pippuria, se tarkoitti. Jotkut nostelivat nokkaansa, koska minulla oli lapsi mustan miehen kanssa.

Ymmärsin, että mieheni tulee aina rakastamaan kokaiinia enemmän kuin minua ja Minttua.

MARVIN TEKI HULLUNA töitä ja biletti paljon, oli usein poissa yöt ja nukkui päivät. Hänellä oli myös vaikea kokaiiniongelma.

Marvin yritti aluksi salailla huumeita, jotka olivat minulle uusi asia. Opin nopeasti inhoamaan kaikkea niihin liittyvää. Marihuanasätkät kiersivät kädestä käteen, ja kotimme liedellä oli alati valmiina kattila, jossa kokaiinia keiteltiin.

Vihasin niitä hajuja, välineitä ja epämääräisiä tyyppejä, joita talossa pyöri. Jokin sisäinen ääni käski minun pysyä erossa aineista.

Osasin jo hyvin englantia enkä lakannut motkottamasta huumeista. Siitä aiheutui hurjia riitoja. Kerran karkasin lapsen kanssa Suomeenkin, mutta Marvin tuli perässä ja houkutteli meidät takaisin.

Lopulta en kestänyt enää. Kaikki luottokortit oli vingutettu tappiin, laskuja tipahteli postilaatikosta, ja ongelmat kasautuivat.

Tajusin, ettei lasta voi kasvattaa sellaisessa ympäristössä. Ymmärsin, että mieheni tulee aina rakastamaan kokaiinia enemmän kuin minua ja Minttua.

Lähdin avioliitosta parivuotias lapsi kainalossani. Olin yksin vieraassa maassa, eikä meillä ollut kuin yllämme olevat vaatteet. 

Nautin siitä, että saimme elää rauhassa.

ALOIN RAKENTAA MEILLE uutta elämää. Sain työpaikan tavaratalon kosmetiikkaosastolta. Löysin pienen asunnon, johon haalin sohvan sieltä, tuolin täältä.

Köyhyys ei oikeastaan haitannut minua. Nautin siitä, että saimme elää rauhassa. Ystäväni kautta löysin Losin Suomi-klubin, jossa tutustuin moniin muihin Yhdysvaltoihin muuttaneisiin suomalaisiin.

Yhteyteni Marvinin suvun naisiin, äitiin, isoäitiin ja siskoon, säilyivät. Heiltä sain lapsenhoitoapua ja henkistä tukea. Marvinkin tapaili tytärtämme silloin tällöin. Riippuvuus vei kuitenkin häneltä vähitellen kaiken: työn, omaisuuden, terveyden, ulkonäön.

Mintun takia säilytimme jonkinlaiset välit aina siihen asti, kun hän vuonna 2005 kuoli.

Aluksi olin eksyksissä. Kaikki oli vaikeaa.

LOMAILLESSANI FLORIDASSA muutama vuosi eroni jälkeen törmäsin keittiömestari Sipo Ervastiin, joka työskenteli paikallisella suomalaisklubilla.

Ensitapaamisellamme olin krapulassa ja kyselin häneltä lääkkeeksi suomalaista silliä. Sipo taikoi sitä jostakin ja nauratti minua jutuillaan.

Vuotta myöhemmin Sipo piipahti Kaliforniassa ja otti yhteyttä. Meistä tuli pari, ja pian menimme naimisiin.

Sipo oli se joka ehdotti, että muuttaisimme Suomeen. Minttu oppisi kielen kunnolla ja voisi käydä koulut Suomessa. Lopulta suostuin. Yksi ehto minulla oli: kovin pohjoiseen en lähtisi.

Päädyimme Tampereelle vuonna 1988. Aluksi olin eksyksissä. Kaikki oli vaikeaa.

En tiennyt, paljonko maitolitran pitäisi maksaa kaupassa ja ahdistuin ihmisten puhumattomuudesta. Minttua kiusattiin koulussa ihonvärin takia.  Talven pituus, kylmyys ja pimeys tulivat sokkina kymmenen aurinkoisen vuoden jälkeen.

Seuraavana vuonna syntyi syvästi kehitysvammainen poikamme Ipo.

Kuva on otettu Sarin ja Mintun kodissa vuonna 1984. "Oikealla on suomalainen ystäväni Marianne, jonka sohvalla nukuimme­ erottuani Marvinista."
Kuva on otettu Sarin ja Mintun kodissa vuonna 1984. "Oikealla on suomalainen ystäväni Marianne, jonka sohvalla nukuimme­ erottuani Marvinista."

OLEN POIKANI OMAISHOITAJA. Nousen aamulla, teen smoothiet ja keittelen puurot. Herätän Ipon, vaihdan hänelle vaipat ja annan aamiaista. Samalla juttelen ja laulelen omiani, joskus saan poikani hymyilemään.

Puoli kymmeneltä joka arkipäivä tulee taksi, joka vie Ipon toimintakeskukseen. Siellä hän on kahteen saakka.

Ipo on kuin vastasyntynyt vauva 26-vuotiaan miehen vartalossa: täysin hoidettava, kannettava, syötettävä ja juotettava. Hän elää enimmäkseen omassa maailmassaan eikä pysty puhumaan tai istumaan ilman tukea. Ipolla on myös näkövamma ja vaikea epilepsia.

Yhtä selkeää diagnoosia Ipolle ei ole pystytty antamaan. Kotona hän lähinnä katselee elokuvia ja kuuntelee äänikirjoja. Hänen suosikkejaan ovat Harry Potterit ja Pirates of the Caribbeanit.

Valvoin sängyn vieressä ja yritin ymmärtää, mikä lastani vaivaa.

KUN ODOTIN IPOA, raskaus ja synnytys menivät normaalisti, samoin ensimmäiset viikot vauvan kanssa. Kaksikuisena Ipo alkoi saada outoja kramppeja. Välillä hän oli tuskin tajuissaan.

Yksityisellä lääkäriasemalla leviteltiin käsiä, terveyskeskuksesta meidät ohjattiin sairaalan lastenpolille, missä Ipo nukutettiin.

Valvoin sängyn vieressä ja yritin ymmärtää, mikä lastani vaivaa. En juuri syönyt, juonut tai nukkunut, syytin itseäni tilanteesta. Minttu oli mummolassa Mäntässä, Sipo päivät töissä ja illat kanssamme sairaalassa.

Lopulta viisas lastenneurologi sanoi minulle, etten voita mitään nukkuvan lapsen vieressä istumalla. 'Mieti, mitä se aiheuttaa muille perheenjäsenille', hän sanoi.

Kuuntelin ja uskoin. 

Kaiken liikenevän ajan vietin kuitenkin sairaan vauvani luona.

Ipon jokaiset synttärit ovat harjakaisten paikka.

HELVETINMOISET VUODET alkoivat siitä. Sipo sairastui munuaistautiin ja joutui dialyysihoitoihin. Hän muuttui äreäksi ja alkoi ottaa yhteen teini-ikäisen Mintun kanssa.

Yhteinen elämämme oli rikki, ja rakkaus kadonnut. Lopulta meille tuli ero. Oli itsestään selvää, että lapset jäivät minulle.

Ipolla oli jatkuvasti isompia ja pienempiä terveysongelmia, kuten toistuvia keuhkokuumeita. Olisin voinut kääntää postini sairaalaan, niin paljon vietin aikaa siellä. Menettämisen pelko oli koko ajan iholla.

Kun Ipo oli pieni, minulle sanottiin, että hyvä, jos poikasi kaksivuotiaaksi elää. Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta.

Ipon jokaiset synttärit ovat harjakaisten paikka. Silloin mennään syömään johonkin kivaan paikkaan pitkän kaavan mukaan. Sipo tulee mukaan, samoin Minttu perheineen.

Perheessämme on paljon rakkautta.

KUN KATSON LAPSIANI, olen heistä suunnattoman kiitollinen. Yksi on yhdennäköinen, toinen toisenlainen. He ovat minun ihmisiäni, tärkeitä ja ainutlaatuisia. Perheessämme on niin paljon rakkautta, että jotakin minun on täytynyt tehdä oikein.

Jos olisin saanut vaihtoehtoja, tuskin olisin valinnut vammaista lasta ja omaishoitajan osaa. Nyt toivon vain, että elämä pysyisi kutakuinkin näillä raiteilla. Kunpa saisin pitää molemmat lapseni vielä pitkään.

Rakkauteni muihin maihin ja kulttuureihin ei ole sammunut. Välillä Ipo on tilapäishoidossa, ja silloin pääsen reissuun. Vuosi sitten olin Mintun vanhimman tyttären kanssa viikon Las Vegasissa.

Ehkä vielä jonakin päivänä muutan ulkomaille – mutta en mihinkään, missä on pitkä talvi. Talveen en totu koskaan.

Ajattelen, että onneksi menin ja tein niin paljon niin nuorena, koska nyt elämäni on tiiviisti tässä, kodin piirissä.

Yle Areenasta katson aina kaikki 1970-luvun Kaliforniaa ja mustaa musiikkia käsittelevät dokumentit. Niissä vilahtelevat tutut paikat ja nimet, kuten legendaarinen Troubadour-klubi, Ray Charles ja hänen maineikas taustalaulajansa Mable John. Kun Minttu oli pieni, Mable kävi meillä välillä hoitamassa tyttöä. Minttu pääsi joitakin kertoja myös Ray Charlesin syliin.

Kun katson noita ohjelmia, muistan auringon lämmön iholla, ne huolettomat fiilikset, musiikin. En unohda sitä aikaa milloinkaan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.

Mitä kuuluu Sarin tyttärelle Mintulle? Lue se täältä. 

Tyttären kirje Sarille

Mommy,

kunpa ymmärtäisit, kuinka paljon arvostan vahvuuttasi.

Olet aina kertonut, kuinka paljon rakastat minua ja Ipoa ja kuinka ylpeä meistä olet. Kun minua kiusattiin ja halusin muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, teit selväksi, että olet aina minun puolellani ja suojelet. Kyseessä eivät olleet vain sanat vaan myös teot. Panit kiusaajat aisoihin. Vanhemmalta vaatii paljon saada lapsen murennettu itsetunto pysymään kasassa.

En ole koskaan kokenut jääväni paitsioon veljeni kehitysvamman takia. Päinvastoin. Olen erittäin ylpeä saadessani olla Ipon isosisko. Rakkaus välillämme on aina ollut pyyteetöntä, hänkin on erilainen. 

Olet suurin esikuvani. Vahva nainen, joka tekee läheistensä vuoksi mitä tahansa. Ihailen kykyäsi haistattaa pitkät epäilijöille, arvostelijoille ja väärällä tavalla neuvojille.

Vasta vanhempana olen oppinut saman. Olen esimerkistäsi ikuisesti kiitollinen.

Jokainen meistä elää omaa elämäänsä. Eletään se parhaaksi katsomallamme tavalla.

Rakastan sinua,
tyttäresi Minttu

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.