”Ilman kaikkia kokemuksiani ja rakkaita ihmisiäni en olisi se, joka nyt olen”, Hanna Ollila sanoo.
”Ilman kaikkia kokemuksiani ja rakkaita ihmisiäni en olisi se, joka nyt olen”, Hanna Ollila sanoo.

Tulipalo tuhosi Hanna Ollilan unelman maalaiselämästä. Sen jälkeen häntä koettelivat rintasyöpä ja kaksi avioeroa.  Nyt Hanna haluaa auttaa muita, jotka ovat saaneet surra paljon.

"Käsilaukun heiluttaja pikemminkin kuin maatalon emäntä, näin minusta ajatteli isoäitini. Mutta niin vain kävi, että asuessamme Vähässäkyrössä rakastuin 15-vuotiaana maatalon poikaan, lasteni tulevaan isään. Vietimme kaiken vapaa-ajan yhdessä ja kävimme kesällä lavatansseissa.

Vanhempani varoittelivat minua. Heidän mielestään suhteemme tulisi olemaan haasteellinen. Vanhempieni mielestä en voinut olla vielä varma, että haluan elämää maatilalla. Olin kuitenkin saanut tutustua maatalon elämään enoni luona Kälviällä ja tätini luona Ahvenanmaalla. Ihan vieras poikaystäväni maailma ei minulle ollut.

Kun vanhempani muuttivat vuonna 1980 Vähästäkyröstä töiden perässä Keravalle, minä muutin poikaystäväni kotiin. Olin 19-vuotias, ja remontoimme maalaistalon vintille tupakeittiön. Poikaystäväni vanhemmat asuivat alakerrassa.

Olisin halunnut opiskella liikunta-alaa, mutta sen sijaan pääsin apuhoitajakouluun Helsinkiin. Valmistuttuani sain melko pian vakituisen työpaikan Vähänkyrön terveyskeskuksen vuodeosastolta. Rakastin työtäni vanhusten parissa.

Meillä oli siellä hyvä henki, ja kuuntelimme potilaiden toiveita. Kerrankin eräs mummo kaipasi lettuja. Työkaverini kipaisi hakemaan kotoaan jauhot ja munat, ja paistoimme ison kasan räiskäleitä. Aurinkoisina kesäpäivinä autoimme potilaat joskus sängyissään ulos raittiiseen ilmaan.

Menin naimisiin poikaystäväni kanssa vuonna 1982. Hän oli tehnyt vanhempiensa kanssa sopimuksen sukupolvenvaihdoksesta, joten maatila peltoineen ja myöhemmin myös karjatila siirtyivät hänen vastuulleen. Appivanhempieni kanssa autoimme kaikessa mahdollisessa. Osallistuin vasikoiden hoitoon ja autoin sonnien ruokinnassa. Opettelin ajamaan traktoriakin.

Esikoisemme Juha-Matti syntyi vuonna 1983. Äitiysloman­ jälkeen jatkoin kolmivuorotyötä vuodeosastolla. Työtä riitti tilallakin, mutta halusin myös jatkaa opintoja.

Sitten entinen opiskelukaverini soitti ja kertoi, että Seinäjoella alkaa uusi sisätauti-kirurgisen sairaanhoitajan ammattikorkeakoulutus. Hetken epäröityäni laitoin hakemuksen. Pääsykokeissa psykologi tivasi, kuinka jaksaisin 60 kilometrin koulumatkan, kokeet sekä lisäksi pienen lapsen hoidon ja auttamisen navetassa. Ihmettelin kysymystä. Totta kai minä jaksaisin, nuori ihminen!

Ehdin opiskella puoli vuotta, kun huomasin olevani raskaana. Samaan aikaan aloimme rakentaa taloa anoppilan lähelle. Kävin koulua, autoin navetassa ja rakennustyömaalla. Tunsin itseni välillä todella uupuneeksi, vaikka nautinkin kaikesta tekemästäni.

Esa-Pekka syntyi vuonna 1988. Hänen yksivuotispäiviään saimme juhlia rakentamassamme talossa.  Vuoden tauon jälkeen pääsin jatkamaan opintojani.

Ehdin opintojeni loppupuolelle, kun tulin taas raskaaksi. Pari viikkoa ennen Ari-Mikon syntymää sain käteeni sisätauti-kirurgisen sairaanhoitajan paperit.

 

Hanna meni naimisiin vuonna 1982. Hän oli aloittanut seurustelun poikaystävänsä kanssa jo teini-ikäisinä. 

Possukätilö minusta tuli, kun navetta muutettiin sikalaksi. Mies oli luvannut hoitaa porsimiset, mutta joskus sattui, että emakot synnyttivät hänen poissa­ ollessaan. Vastasyntyneille possuille piti tehdä erilaisia toimenpiteitä, kuten leikata kulmahampaiden kärjet. Onneksi naapurit auttoivat ja anoppi hoiti lapsia. Ilman heitä olisin myöhästynyt monet kerrat sairaanhoitajan keikkatöistäni.

Olin kiinnostunut ensiavusta, joten perustin ensiapuryhmän kotikuntaamme. Kokoontumisemme 5.12.1991 ei unohdu minulta koskaan. Kesken illan katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, että jossain lähistöllä palaa. Päätimme lähteä porukalla katsomaan, tarvitaanko apuamme. Mitä lähemmäs tulimme, sitä varmemmaksi kävi, että meillä palaa. Miehen sisko sai estettyä,­ etten hypännyt liikkuvasta autosta ulos.

Vasta remontoitu suuri kalustosuoja, varasto ja sikala olivat ilmiliekeissä. Kalustosuojassa olivat maatalous­koneet, rehut ja viljasatoa. Kun saavuimme, anoppi ja itkevät lapset seisoivat mummolan rappusilla.

Mieheni oli yrittänyt pelastaa sikoja, mutta oli vähällä jäädä romahtavan katon alle. Hän kertoi, että eläinten huuto oli ollut hirveä. Kaikki eläimet kuolivat.

Palokunta saapui ajoissa paikalle, ja palavan rakennuksen­ seinät kaadettiin poispäin uudesta talostamme. Sekin oli vaarassa palaa. Sammutustöiden jälkeen näky oli lohduton.

Tuli oli tuhonnut myös sähkölinjaa, jonka vuoksi vain osaan talostamme tuli sähköt. Onneksi meillä oli takka, jolla lämmittää. Nukuimme seuraavan yön koko­ perhe olohuoneessa siskonpedissä.

Seuraavana päivänä pihaamme alkoi virrata uteliaita ihmisiä. Kaikkia kiinnosti, millaista jälkeä tulipalo oli tehnyt. Joku otti valokuviakin kuolleista sioista­ ja kaikesta tuhosta. Ihmisten uteliaisuus sai minut raivon partaalle. Se oli meidän kotimme!

Ystävät, sukulaiset ja kyläläiset järjestivät tueksemme keräyksen. Avun turvin selvisimme eteenpäin ja pystyimme järjestämään lapsillemme joulun.

Tulipalon myötä mieheni menetti työnsä. Minulla onneksi riitti keikkahommia. Mieheni jäi alkuun hoitamaan lapsia ja kotia, mutta myöhemmin hänkin alkoi­ tehdä keikkatöitä. Ne veivät hänet ympäri Suomea aina sinne, minne vedettiin puhelinkaapelia.

Vähitellen meissä kypsyi päätös lähteä kohti uusia haasteita. Se oli mieheni toive. Päätimme vuokrata kotitalomme, ja mieheni laittoi myös maat vuokralle.

Muutimme Pohjanmaalta Tuusulaan kerrostalokolmioon vuonna 1994.

Mieheni halusi löytää uuden uran ravintola-alalta, joten ostimme pienen lounasruokalan kerrostalolähiöstä. Mies oli innostunut kokkaamisesta ollessaan lasten kanssa kotona ja oli siinä oikein hyvä.

Lähtö Pohjanmaalta tuntui vaikealta. Kaikkien sukulaisten ja ystävienkään ei ollut helppo hyväksyä sitä. Mieheni lähti edeltä vuoden alussa, minä tulin lasten kanssa perässä kesällä. Halusin, että vanhin poikamme saisi käydä neljännen luokan loppuun tutussa koulussa.

Alussa lapsista oli outoa asua kerrostalossa, samoin minusta. Kaipasin vastapuidun viljan tuoksua, aamukasteisella nurmella kävelyä, kaikkea vanhaa tuttua.

Ainoita hyviä puolia muutossa oli se, että rakkaat vanhempani asuivat lähellä. Heidän avioliittonsa päättyi eroon lähes samoihin aikoihin muuttomme kanssa. Pidimme huolta toisistamme, ja heidän apuunsa ja tukeensa saattoi aina luottaa.

Juha-Matti aloitti uudessa koulussa viidennen luokan, kuusivuotias Esa-Pekka esikoulun ja kolmevuotias Ari-Mikko päiväkodin. Minäkin hain jälleen opiskelemaan ja pääsin lukemaan terveydenhoitajaksi. Valmistuin vuonna 1998 ja pääsin Keravalle kouluterveydenhoitajaksi.

Elämä uudessa paikassa ei ottanut sujuakseen. Miehelleni puhkesivat allergia ja psoriasis, ja ravintola jouduttiin myymään. Uuden työn etsiminen vei aikaa.

 

Kun elämä alkoi vihdoin asettua, ilmeni taas jotain järkyttävää. Keväällä 2000 sain kuulla, että vuokria oli jäänyt maksamatta ja että saamme häädön. Olimme mieheni kanssa sopineet omat vastuumme taloudenhoidosta, enkä ollut joutunut niitä koskaan kyseenalaistamaan. Hän oli aina hoitanut isommat raha-asiat. Epäluottamus, paha olo ja miehen alkoholinkäyttö alkoivat horjuttaa elämäämme.

Onneksi saimme hätämajoituksen vanhemmiltani. Minun oli mietittävä nopeasti, mistä löytää uusi asunto, miten elättää perhe ja kuinka maksaa velat.

 

Hanna isänsä kanssa Ahvenanmaan mökillä kesällä 1966.

Syksyllä 2000 pääsimme muuttamaan vuokra-asuntoon, jonne lopulta jäin poikieni kanssa yksin. Pitkä yhteinen taival mieheni kanssa päättyi eroon. Näin jälkeenpäin näen, miten tulipalo laukaisi tapahtumaketjun, joka tavalla tai toisella vaurioitti meitä kaikkia.

Arki oli ajoittain hyvin rankkaa, mutta pärjäsimme. Poikani jäivät asumaan luokseni, ja isäviikonloput sujuivat hyvin. Rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen. Pojat tyytyivät vähään, osallistuivat kotitöihin ja hoitivat koulunkäyntinsä hyvin. Itse kuljin pyörällä töihin joka säällä. Pidimme toistemme puolta ihan kaikessa.

Isäni sanoikin, että Luoja varjelkoon sitä, joka yrittää tulla minun ja lasteni väliin.

Muistan hyvin erään hetken lapsuudestani. Istun­ isän sylissä auringon lämmittämillä rappusilla. Seuraamme, kuinka kettuemo tulee poikasineen pihaan. Olimme mökillä Ahvenanmaalla, oli vuosi 1966.

Kaikki luonnonilmiöt kiinnostivat isääni, joka oli biologianopettaja. Hänen kanssaan sain vaeltaa kasveja keräillen ja perhosia pyydystäen.

Olin loppuun asti isän tyttö. Olimme hänen kanssaan samanlaisia ja ymmärsimme toisiamme. Isä oli aina luottohenkilöni.

Marraskuussa 2010 isä hakeutui terveyskeskukseen huonovointisuuden vuoksi, eikä siltä reissulta enää palannut­ kotiinsa. Keuhkokuume uuvutti isän. Istuin hänen vierellään, kun hän joulupäivänä kuoli.

Ennen kuolemaansa isäni totesi, että minulla on ”monta peltoa kynnettävänä”. Hän tiesi kaikista haasteista, joista olin jo selviytynyt. Olen saanut kyntää kivisiä peltoja, joskus voimieni äärirajoilla.

Kesälomalle vaikka rinnassa olisi syöpä! Näin päätin kesäkuussa 2005, kun olin huomannut vasemman rinnan sivulla selkeän kuopan. Hälytyskellot soivat heti. Olin jo varannut pojilleni ja minulle vuokrakesämökin viikoksi. Halusin ehdottomasti viettää tämän­ harvinaisen loman poikieni kanssa, sitä ei saisi mahdollinen sairauskaan estää.

Lapset ovat paras asia elämässäni. Meillä on rakkautta riittänyt, ja se on auttanut jaksamaan.

Loman jälkeen menin sovittuun mammografiaan. Osasin varautua siihen, että jotain löytyy. Minulta oli jo aiemmin löydetty kystia molemmista rinnoista.

Lääkärin sanat ”pahinta lajia” soivat korvissani, kun etsin vastaanoton jälkeen autoa­ parkkihallista. Etsin ja etsin, kunnes muistin, etten ollut autolla liikenteessä.

Minut leikattiin syyskuussa. Kasvain ei ollut ehtinyt kasvaa isoksi, ja se saatiin kokonaan pois. Olin tuolloin 45-vuotias.

Jokin aikaa leikkauksen jälkeen kärsin kovasta hermosärystä. Iho oli kauttaaltaan kipeä, ja vain vahvimmat kipulääkkeet auttoivat.

Ennen leikkausta en kokenut olevani sairas. Nyt hoidot ja niiden sivuvaikutukset tuntuvat edelleen kosketusarkuutena. Ne ovat myös aiheuttaneet paino-ongelmia ja liian aikaisin alkaneita vaihdevuosioireita. Mammografia on kivun takia painajaista.

Rintasyöpään sairastunut työkaverini sanoi tukevansa minua sen verran, minkä omalta sairaudeltaan pystyy. Vuonna 2007 hän menehtyi syöpään. Olin kahden kuukauden aikana kahden läheisen, syöpään kuolleen ystäväni hautajaisissa. Tuo jakso elämässäni oli todella surullinen, pelottava ja epätoivoinen.

Iso tuki sairaudessani oli mies, johon olin ihastunut vuonna 2002.

Onnellisen alun jälkeen huomasimme kuitenkin pian, että emme pysty ratkaisemaan ristiriitojamme. Ehdimme olla yhdessä kymmenen vuotta ennen kuin päätimme kesällä 2012 erota.

Isäni kuoleman jälkeen koin tarvitsevani aikaa selvittääkseni elämääni. Ystäväni tarjosi työtä uudessa hankkeessa nuorten parissa. Sain virkavapaata ja aloitin työt Keravalla. Tähänkin elämänmuutokseen sisältyi portti uuteen: sain samalla mahdollisuuden aloittaa perheterapeutin opinnot.

Viime vuodet olen työskennellyt nuorten ja heidän perheidensä parissa Keski-Uudenmaan Nuorten Pysäkillä. Se on paikka, johon kaupungin lastensuojelu ja koulut lähettävät nuoria terapeuttisiin keskusteluihin. Perheet hakeutuvat niihin myös itse. 

Hannan elämän miehet: rakkaat pojat Juha-Matti, Ari-Mikko ja Esa-Pekka vuonna 1992.

Monessa perheessä kärsitään päihde- ja mielenterveysongelmista jo useammassa polvessa. Niihin pitäisi ehtiä puuttua ajoissa.

Hakeuduin alkuaan hoitoalalle auttamisen halusta. Kun käyn työssäni keskusteluja, saan edelleen iloa auttamisesta.

Toisten kriisejä kokeneiden auttaminen on minulle tärkeää. Pian tulipalomme jälkeen Kyrönmaalla alkoi kriisityökoulutus, johon osallistuin. Siitä läh­tien olen ollut mukana kriisiryhmissä. Oma perheeni ja lähiomaisemme­ olisivat varmasti myös hyötyneet kriisi­avusta palon jälkeen, mutta sitä ei ollut silloin vielä tarjolla.

Olen ollut monissa kriiseissä auttajana myös SPR:n vapaaehtoisena: olin mukana esimerkiksi Myyrmannin, tsunamin ja Jokelan tilanteissa. 11 vuotta sitten perustin Keski-Uudenmaan henkisen ensiavun ryhmän. Toimimme viranomaisten tukena perheissä, joita on kohdannut vakava­ onnettomuus.

Nyt minua on alkanut kiinnostaa paluu vanhustyöhön. Suomessa on hälyttävän paljon yksinäisiä vanhuksia, jotka tarvitsevat apua kaikessa. Olen jo tehnyt hiukan suunnitelmia ja uskon, että minulla on niissäkin enkelit turvanani. Niin kuin he ovat olleet kaikissa muissakin elämäni käänteissä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2015. 

Hanna Ollila

55-vuotias keravalainen kolmen aikuisen pojan äiti työskentelee perheterapeuttina, terveydenhoitajana ja nuorten ohjaajana. Hän uskoo, että suurista vaikeuksista selviytynyt pystyy helpommin ymmärtämään sitä, jolla on hätä.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."