Tiina, 48, kaipasi ystävää: ”Minulla oli puhelin täynnä numeroita, mutta ei ketään, kelle soittaa”

”Terapeutti käski kirjoittaa paperille viisi ihmistä, joiden kanssa haluaisin syventää ystävyyttäni.

Olin alkanut miettiä, oliko minulla oikeastaan yhtään ystävää. Facebookini oli täynnä tuttavia, ja kännykässäni oli hirveästi numeroita. Silti minusta tuntui, etten voinut soittaa heistä yhdellekään.

Olin koko aikuisikäni keskittynyt töiden tekemiseen. Töistä olin aina saanut seuraa lounaalle ja jopa lomille, ja ympärilläni oli paljon hyviä tyyppejä. Kun nelikymppisenä jäin uupumuksen vuoksi töistä pois, tuntui kuin olisin tippunut tyhjän päälle.

Vuosien varrella mieheni kavereiden vaimot olivat kutsuneet myös minua synttäreille ja pikkujouluihin. Alkuun olin mukana paljonkin. Myöhemmin minulla oli aina jokin syy olla menemättä.

Mietin, miksi kukaan haluaisi nyt tulla kanssani mihinkään, kun en itse ollut kymmeneen vuoteen lähtenyt mihinkään.

Sari Niskanen on Tiinan kollega ja yksi aikuisuuden ystävistä. Naurua riittää joka tapaamiselle.

Olin pettynyt itseeni. Joskus olin kuvitellut olevani kivakin tyyppi. Miten voi olla, että en enää keksinyt yhtäkään ihmistä, jota olisin voinut pyytää kahville?

Kun jäin kotiin yksin, seinät alkoivat tuntua kaikuvilta. Aloin kyseenalaistaa, oliko minulla ikinä oikeasti ollut ystäviä. Olivatko työkaverini olleet ystäviäni vain sen takia, että maksoin heidän palkkansa? Olin ollut se, jolla on firman luottokortti taskussa.

Lapsuuden- tai nuoruudenystäviä minulla ei juuri ollut jäljellä. Lukioaikanakin seurustelin ja mielenkiintoni oli muualla.

Tunsin olevani yksin. Minulla ei oikein ollut puolisoni lisäksi ketään, kenen kanssa olisin voinut hetken sparrailla ajatuksia. Sen jälkeen murheet olisivat tuntuneet taas vähän pienemmiltä.

”Kaipasin vertaistukea”

Kun pyörittelin päässäni jotain arjen ärsyttävää juttua tai sanaharkkaa, mieheni vastasi usein vain, että mitä sinä tuollaista murehdit. Ajattelin, että nais­ystävien kanssa asioita pystyisi ihan eri tavalla vatvomaan. Kaipasin vertaistukea ja palloseinää: sitä, että joku sanoisi, että minunkin mieheni on juuri tuollainen tai että asiat kyllä järjestyvät.

Kivojakaan tapahtumia en voinut jakaa kenellekään.

Minulla oli riittämätön olo. Miksi en ollut pystynyt pitämään ystävistäni kiinni?

Uskalsin laittaa terapeuttini ehdottamalle listalle muutaman hyvinvointistudiostani tutun asiakkaan nimen sekä nuoruuden viestintäopintojen Anun, johon yhteyden pitäminen oli rakoillut viime vuosien kiireideni takia.

Yhtä listaamistani naisista pyysin avantoon, toista viinille, kolmatta teatteriin. Jokainen vastasi, että oli ajatellut, kuinka kiva olisi jutella enemmän. Yksikään ei sanonut, että minulla on jo tarpeeksi ystäviä.”

Mitä Tiinan tapaamiset naisten kanssa sujuivat? Onnistuiko hän saamaan heistä ystäviä? Miltä isän alkoholismi tuntui Tiinasta lapsena? Miten Tiina ajattelee, että hänen ystävyyssuhteisiinsa on vaikuttanut nuoruuden ystävyyden päättyminen ikävästi? Miksi Tiina kiusasi ystäväänsä, ja mitä tämä sanoi Tiinalle aikuisena? Mitä Tiina on halunnut opettaa ystävyydestä omille lapsilleen? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 12/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.