Mervi Rahola, 42, sairastui vakavasti kesken ruuhkavuosien. ”Laitoin ensimmäiset oireet kuormittavan yksinhuoltaja-arjen piikkiin.”
”En näe enää koskaan kahta tytärtäni. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun kuulin lääkärin sanat viisi vuotta sitten. Minua oli tuolloin tutkittu Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vasta muutama tunti, kun lääkäri kertoi, että aivoissani on runsaasti kasvustoa, joka on todennäköisesti pahanlaatuista. Vielä aamulla olin ollut aikeissa mennä iltavuoroon töihin muistisairaiden hoivakotiin.
Kun lääkäri kertoi tuloksista, huusin. Huusin pelkoa ja hätää, niin kovaa, että minut sairaalan tuonut ystäväni Mira tunnisti ääneni odotushuoneeseen ja tuli viereeni. Halasimme pitkään. Sen jälkeen työnsin Miralle kännykkäni. Pyysin häntä soittamaan isälleni ja kertomaan, mitä on tapahtunut. Ystäväni otti tehtävän vastaan tyynesti. Jälkikäteen hän on sanonut pinnistelleensä, ettei romahtaisi edessäni.
Minut leikattiin jo samana iltana. Pupillini olivat laajentuneet, ja näin harhoja. Ne olivat oireita pään sisäisestä paineesta. Päähäni asennettiin suntit, jotka hellittivät painetta.
Ennen leikkausta soitin vielä itsekin isälleni. Muistan hyvin, mitä sanoin: ’Huolehdithan äidin ja sisarusteni kanssa lapsistani, jos en selviä.’ Oli lokakuu 2018.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/101f6c3p.jpg?itok=vgbGdPyo)
Ensimmäiset oireeni laitoin ruuhkavuosien väsymyksen ja kuormittavan yksinhuoltaja-arjen piikkiin. Ihmettelin pitkin syksyä, miksi viestien lukeminen kännykästä tuntui toisinaan niin hankalalta, että tekstiä oli suurennettava. Selitin asiaa sillä, että illat alkoivat pimentyä ja nelikymppispäivä lähestyi. Oli helppo ajatella, että ikänäkö alkaa ehkä jo vaivata.
”En osannut arvata, etten enää koskaan palaisi työhöni.”
Arjen kiireessä en varannut aikaa lääkärille vaan hankin halvat silmälasit. Niistä olikin vähän apua.
Olin sopinut eräälle lokakuun torstaille lounastreffit ystäväni kanssa. Olin aamulla vienyt nuorimmaiseni esikouluun, ja vanhempi tyttäreni, viidesluokkalainen, oli lähtenyt kouluun.
Kun söimme Miran kanssa alkusalaattia, kerroin, että pupillini olivat olleet edellisillalla kummallisen suuret ja tapaamiseen ajaessa oli tuntunut kuin näkisin asioita kahtena.
Ystäväni ei niellyt selityksiäni väsymyksestä, vaan patisti soittamaan lääkärille. Minulla kävi tuuri, sillä sain iltapäiväksi ajan. Ilmoitin töihin, että myöhästyisin ehkä vähän. En tuolloin osannut arvata, etten enää koskaan palaisi työhöni.
Luulin rekan ajavan päällemme
Lääkäri ymmärsi valtavista pupilleistani heti, että tarvitsen nopeasti apua ja kirjoitti lähetteen sairaalapäivystykseen Tampereelle. Olisin halunnut itse ajaa tunnin matkan, mutta lääkärin kielto oli ehdoton. Mira lähti kuljettajaksi. Päätäni ei särkenyt, eikä minua sattunut mihinkään, joten tilanne tuntui hätävarjelun liioittelulta, mutta suostuin järjestelyyn.
”Lääkärin sanat olivat valtava järkytys.”
Puolivälissä automatkaa huusin, että rekka tulee päällemme. Olin asiasta aivan varma. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kyse oli kaksoiskuvasta. Rekka ajoi omalla kaistallaan ja ystäväni omallaan.
Muistikuvani tilanteesta ovat sekavia, mutta tajusin, että ehkä sittenkin kyse on jostakin vakavammasta. Lääkärin samana iltana lausumat sanat kasvustosta aivoissa olivat silti valtava järkytys.
Isä sanoi, että tästäkin selvitään
Kaksi viikkoa automatkan jälkeen perimmäinen syy näkemilleni kaksoiskuville selvisi. Olin tuolloin jo päässyt sairaalasta kotiin. Olin pelännyt, että saisin huonoja uutisia koepaloista, mutta toisaalta olin ollut toiveikas, sillä näköni oli palautunut lähes ennalleen. Esimerkiksi autoa en kuitenkaan saanut ajaa epilepsiamaisten kohtausten riskin takia.
Olin ruokakaupan kassalla maksamassa ostoksia, kun lääkäri soitti diagnoosista. Hän kertoi, että minulla oli kolmannen asteen syöpä. Päässäni oli kolme kasvainta, joita ei voisi leikata.
Osa lääkärin sanoista meni ohi, kuten se, että hänen mukaansa minulla oli käynyt myös hyvä tuuri. Kyse oli mutaatiosta, johon sädehoito tepsii yleensä tehokkaasti.
Isäni oli kanssani kaupassa. Kun suljin puhelimen, sanoin hänelle, että kuolen. Isä otti minua olkapäästä kiinni ja vakuutti rauhalliseen tapaansa, että tästä selvitään kyllä.”
Miten Mervi kertoi sairaudestaan lapsilleen? Miten syöpähoidot onnistuivat, ja miten Mervi voi nyt? Miten sairastuminen muutti Merviä ja hänen ajatuksiaan elämästä? Miksi Mervi pelkää lastensa itsenäistyneen liian aikaisin? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 9/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
