Kuvat
Sanna Liimatainen
Keväällä Mona vei Kirsi-äidin elokuviin katsomaan Downton Abbeytä, koska molemmat naiset rakastavat pukudraamoja. Elokuvan kanssa äiti ja tytär nauttivat popcornia ja alkoholitonta kuohuviiniä. ”Halusin viedä äidin Rivieraan, koska siellä punaisilla sohvilla istuessa olimme itsekin kuin mukana elokuvassa Downton Abbeyn salongissa”, Mona kertoo.
Keväällä Mona vei Kirsi-äidin elokuviin katsomaan Downton Abbeytä, koska molemmat naiset rakastavat pukudraamoja. Elokuvan kanssa äiti ja tytär nauttivat popcornia ja alkoholitonta kuohuviiniä. ”Halusin viedä äidin Rivieraan, koska siellä punaisilla sohvilla istuessa olimme itsekin kuin mukana elokuvassa Downton Abbeyn salongissa”, Mona kertoo.

Kirsi-äiti on somevaikuttaja Mona Blingin elämän tärkein ihminen. Monan vaikean murrosiän jälkeen kaksikon välit lähenivät. ”Sateenkaari-ihmisille turvaverkko on erityisen tärkeä, koska maailma on niin usein meitä vastaan”, Mona miettii.

”Nuoruuteni Nummela oli varsinainen lintukoto. Voisin muuttaa sinne takaisin, jos minulla on joskus oma perhe. Sateenkaarilapselle ja -nuorelle se oli kuitenkin vaikea paikka kasvaa. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Kiusaaminen oli esimerkiksi satuttavaa nimittelyä ja tavaroideni varastamista. Väkivalta ei usein ollut fyysistä, mutta sitä enemmän henkistä.

Voi olla, että en kertonut kiusaamisesta kotona, koska en halunnut aiheuttaa huolta. Tai sitten kerroin, mutta vanhemmat eivät ymmärtäneet, kuinka paha tilanne oli. Olen luonteeltani temperamenttinen ja dramaattinen, kun taas äiti on hyvin rauhallinen ja järkevä. Ehkä hän ajatteli, että dramatisoin tapahtumia.

Olin lapsena erilainen, en niin kuin muut pojat. Minusta tuntui jo nuorena, että olin sisältä tyttö ja että minulla oli tytön aivot. Ala-asteella hengasin aina tyttöjen leirissä. Kaikki ystäväni olivat tyttöjä. Heidän kanssaan koin yhteenkuuluvuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kotona erilaisuuttani ymmärrettiin, eikä se edes ollut mikään juttu. Minua ei koskaan painostettu jalkapalloon tai muihin siihen aikaan vielä stereotyyppisiin poikien harrastuksiin. Sen sijaan kävin kuvataidekoulussa ja kirjoitin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yläasteella en enää sopinut tyttöjen porukkaan, koska maailma näki minut edelleen poikana. Koska halusin kovasti kuulua johonkin, koetin väkisin olla maskuliininen. Lyöttäydyin kilttien poikien joukkoon. Sainkin heistä pariksi vuodeksi ystäviä, mutta oikeasti yläaste oli minulle pelkkää selviytymistä. Yritin kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota itseeni.

”Halusin näyttää myös äidille, että pärjään”

Kokemustani sukupuolestani oli nuorempana vaikeaa selittää. Naisena eläminen ja oleminen oli kuin fantasia, joka tuli välillä mieleen mutta jonka hautasin hyvin nopeasti.

15-vuotiaana tulin tavallaan ensimmäistä kertaa ulos kaapista, kun kerroin kotona, että olen homo. Tähän johtopäätökseen olin tullut, koska pidin pojista. Siinä vaiheessa minulla ei ollut vielä tietoa transsukupuolisuudesta tai sanoja sukupuolikokemukselleni. Ajattelin todella pitkään, että kaikki homomiehet haluavat oikeasti olla naisia. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että homomiehet ovat oikeasti tyytyväisiä miehinä.

Äiti oli vähän järkyttynyt, kun kerroin, että pidän pojista. Emme puhuneet asiasta paljon, äiti ei kysellyt, eikä minua huvittanut tuossa vaiheessa avata hänelle ajatuksiani ihmissuhteistani. Etäännyimme.

Ensimmäinen poikaystävä minulla oli, kun olin 18-vuotias. Siitä parin vuoden päästä tajusin, että itse asiassa minä en ole homo vaan hetero, koska olen nainen ja tykkään pojista.

Kahdeksan vuotta sitten kerroin äidille, että olin aloittanut transprosessin. Se ei ollut mikään yllätys, koska olin jo useamman vuoden ilmaissut feminiinistä puoltani meikkaamalla ja pukeutumisella. Kirjoitin silloin ensimmäistä muotiblogiani, jossa kerroin prosessista myös julkisesti.

Äiti suhtautui tietoon todella hyvin, ja kun se oli sanottu, meidän oli paljon helpompaa puhua myös kaikesta muusta. Suhteemme läheni. Kommunikaatiota helpotti varmasti myös se, että minusta oli tullut aikuinen.

Rankimpia olivat transprosessin ensimmäiset vuodet, silloin minulla oli henkisesti hyvin paha olo. En kuitenkaan puhunut äidille tästä puolesta. Ehkä siksi, että olen aina halunnut pärjätä elämässä ja halusin näyttää myös äidille, että pärjään. Sittemmin olen tullut paljon avoimemmaksi myös mielenterveysasioissa.

”On turvallista, kun äiti katsoo perään”

Äidin arvostus merkitsee minulle todella paljon. Jossain vaiheessa minua suretti, että eikö äiti ole minusta ylpeä, kun hän ei koskaan sano sitä ääneen. Kun kerroin tämän hänelle, äiti vakuutti, että tietysti hän on ylpeä minusta. Sen jälkeen hän on sanonut sen minulle monta kertaa, ja se tuntuu todella hyvältä.

Äiti auttaa ja tukee myös arjessa. Hän kyselee, onko laskut maksettu ja olenko muistanut yrittäjänä ajatella myös eläketurvaani. Minulla on taipumusta hajamielisyyteen, ja tuntuu turvalliselta, kun äiti muistuttaa ja katsoo perään.

Äiti on elämäni tärkein ihminen, hän on mielessäni koko ajan. Voin aina soittaa äidille, jos mieltä painaa, ja hän on aina valmis auttamaan. Soittelemme ja laitamme Whatsapp-viestejä monta kertaa viikossa.

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma turvaverkko, mutta erityisen tärkeää se on sateenkaari-ihmisille, koska maailma on niin usein meitä vastaan. Olen tosi onnekas ja kiitollinen, että minua on aina rakastettu omana itsenäni.”

Kodin Kuvalehdessä 18/2022 Monan äiti Kirsi Kuoppamaa kertoo, miltä tuntui, kun oman lapsen nuoruus ei mennyt ihan tavallisimpien kaavojen mukaan. Mistä Mona ja perhe saivat tukea kasvamiseen? Miten äitikin oppi kysymään avoimesti kaikkea, mikä mietitytti? Tilaajana voit lukea koko Perhekuvioita-jutun myös digilehdestä.

 

Mona Bling

Helsingissä asuva 30-vuotias toimittaja, somevaikuttaja, transaktivisti ja kirjailija. Monalta ilmestyy syyskuussa kirja 23 transmyyttiä – totta ja tarua transihmisistä (Into). Hänet tunnetaan myös Kroonisesti ärhäkkä -podcastista, jota hän juontaa yhdessä Irene Naakan kanssa. Monalla on Instagramissa yli 23 tuhatta seuraajaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla