Verneri Pohjola oli pitkään vihainen isälleen Pekka Pohjolalle siitä, että tämä meni kuolemaan. Suhde isään jäi syntymättä.

"Minulla on hämärä muistikuva hetkestä, jolloin äiti selittää minulle: "Isi ei tule enää kotiin."

En tiedä, voinko semmoista oikeasti muistaa. Olin vain kaksivuotias. Sen jälkeen asuimme aina kolmestaan äitini Inkerin ja pikkuveljeni Ilmarin kanssa.

Nyt itse isäksi tultuani olen miettinyt, oliko Pekalla ja minulla varsinaista isä-poikasuhdetta. Hän ei osallistunut mitenkään arkeemme. Hän oli minulle kaveri, myöhemmin myös muusikkokollega ja kaikkien tuntema basisti Pekka Pohjola. En edes kutsunut häntä isäksi vaan Pekaksi.

Lapsena tapaamiset Pekan kanssa olivat jatkuvaa pettymystä. Usein hän ei tullut, vaikka oli sovittu. Tai sitten hän tuli kännissä ja äiti käännytti ovelta takaisin. Pekka oli alkoholisti. Sen takia hän ja äiti erosivat.

Parhaat muistoni Pekasta ovat teini-iästä, kun pääsin mukaan hänen Suomen-kiertueilleen. Olin vastikään innostunut musiikista, ja tuntui mahtavalta hengata mukana.

Siihen aikaan Pekka ei juonut paljon. Jos hänelle jäi putki päälle, se kesti korkeintaan viikon.

KYLLÄ ME SILTI VIETIMME viikonloppuja Pekan luona, Ilmari ja minä. Kävimme aina uimahallissa. Lempileikissämme Pekka oli vesihirviö ja jahtasi meitä pitkin allasta.

Pekan asunto haisi kaljalta ja tupakalta, mutta kivoja syntikoita siellä oli. Niitä saimme soitella.

Pekka kertoi meille Paavo Pönttö -juttuja. Paavo Pönttö oli tyyppi, joka teki kaikkea hullua, heitti vaikka löylyä niin kovaa, että vesi osui kattoon. Minä ja Ilmari olemme myöhemmin kertoneet samoja tarinoita pojalleni Enstille.

Pekan asunto haisi treenikämpältä, siis tupakalta ja kaljalta, mutta kivoja syntikoita siellä oli. Niitä saimme Ilmarin kanssa soitella.

Oli Pekalla videotkin, toisin kuin meillä äidin luona. Kerran tuskin kouluikäisinä kinusimme, että Pekka antaisi katsoa Terminaattori-elokuvan. Minuutin jälkeen huusimme: Pane pois, pane pois! Sinä yönä pelotti lähteä veljen vierestä Pekan vuodesohvalta ja mennä vessaan.

Sitten koitti vuosia jatkunut vaihe, jonka aikana en Pekkaa kauheasti tavannut. Kerran kuulin vahingossa kummitädiltäni, että Pekka oli kaksi viikkoa aikaisemmin mennyt uusiin naimisiin.

En tiedä, miksi Pekka ei pitänyt yhteyttä. Lapsilla ei ollut siihen aikaan puhelimia.

”Lapsuuden musiikkimuistot sain äidin kautta.”
”Lapsuuden musiikkimuistot sain äidin kautta.”

PEKAN LUONA EMME kuunnelleet musiikkia. Se on muusikon arkea. Jos olet soittanut koko päivän, alat kaivata hiljaisuutta. Korvat väsyvät.

Sen sijaan äiti kuunteli paljon ja soitti pianoa. Hän oli alun perin tanssija, mutta joutui lopettamaan ammattitanssijan uran noin 35-vuotiaana selkänsä takia. Sen jälkeen hän elätti meidät sekalaisilla töillä, esimerkiksi baletti- ja tanssipianistina. Tuntui kivalta, kun äiti soitti nukkumaan mennessämme levyltä Manhattan Transferia tai Chick Korean Children's Songsia.

Oli meillä Pekankin levyjä. Vein kerran ala-asteen levyraatiin Pekan 14-minuuttisen Kätkävaaran lohikäärme -biisin, mutta se ei saanut yhtään ääntä.

Minä tykkäsin biisistä. Odotin aina kohtaa, jossa rauhallinen musiikki räjähtää. Kuvittelin, että silloin lohikäärme tuhoaa kylän.

Myös omalla pojallani oli viime kesänä kova lohikäärmeinnostus. Hän leikki olohuoneessa lohikäärmelelulla ja kuunteli Kätkävaaran lohikäärmettä uudestaan ja uudestaan.

Hän kuunteli myös minun ja bändini liveversion samasta kappaleesta ja sanoi, että toi on tosi hyvä, mutta Pekka-ukin versio on parempi.

”Albumissa kuvan alla lukee ’Motoristit’. Siinähän me olemme, minä ja Pekka.
”Albumissa kuvan alla lukee ’Motoristit’. Siinähän me olemme, minä ja Pekka.

TIESIN AINA, ETTÄ HALUAN lapsia. Silti minulle ei ollut kevyt pala tulla vanhemmaksi. Olin elänyt pitkään vapaan opiskelijan ja muusikon elämää, jossa ei tarvinnut välittää vuorokausirytmistä ja rahat sai käyttää itseensä.

Ensti syntyi kuusi vuotta sitten toukokuussa ja näytti ukolta. Hänellä oli otsassa nyrkkeilijän ryppy ja heti tarkka katse.

Olimme miettineet vaimoni Emilian kanssa suvuistamme kivoja miesten nimiä. Ensti tuli Pekan isältä.

Pekalla oli todella vaikea suhde isäänsä.

Pekka olisi saanut nimestä paskahalvauksen, jos olisi elänyt. Hänellä oli todella vaikea suhde isäänsä, joka oli jättänyt perheen ja lähtenyt nuoren laulajan matkaan.

Nyt Ensti on kuusivuotias ja olisi hyvässä iässä kokeilemaan pianonsoittoa. Minulla on kollegoita, joiden pianotunneilla lapsilla on aina mielettömän hauskaa. Haluan tarjota Enstille mahdollisuutta opetella soittamaan mutta en pakota. Hän on yhtä jääräpäinen kuin minä, joten lopputulos voisi olla sama kuin minulla oli.

Äiti laittoi minut ja Ilmarin pianotunneille, kun aloitimme koulun. Meitä opetti äidin sisko, joka oli aivan liian kiltti. "Jos yrittäisit", hän maanitteli. Minä kirjoitin pianovihkon kanteen kikeli paska pieru.

Äiti päätti, että oli helpompaa antaa minun lopettaa.

”Oikeasti aloin soittaa trumpettia vasta 15- vuotiaana.”
”Oikeasti aloin soittaa trumpettia vasta 15- vuotiaana.”

SUVUSSANI ON sekä äidin että Pekan puolelta melkein pelkkiä klassisen musiikin muusikoita. Äidin suku oli myös vahvasti uskonnollista.

Kun äidistä tuli tanssija, hänen isoisänsä erotti hänet suvusta kirjeellä. Tanssi oli syntiä.

Pekkakin puhui aina ahdistavasta lapsuudestaan. Hänen olisi pitänyt soittaa klassista, mutta hän viritti itsepäisesti perheen sellon bassovireeseen ja soitti Beatlesia. Kun hän oli muutaman vuoden tehnyt sitä ja vain sitä, hänen isänsä suostui ostamaan basson - sillä ehdolla, että poika valmistuisi myös klassisesta viulusta Sibelius-Akatemiassa.

Olen kiitollinen siitä, että kumpikaan vanhemmistani ei painostanut minua soittamaan. Sain innostua itse.

Ei hän valmistunut. Keikat veivät mukanaan.

Olen tosi kiitollinen siitä, että äiti ja Pekka olivat minulle puskureina sukujaan vastaan. Kumpikaan heistä ei painostanut minua soittamaan. Sain innostua itse.

YLÄASTEELLA KÄVIN pari vuotta Yamaha-sähköurkukoulussa. En jaksanut opetella nuotteja mutta harjoittelin korvakuulolta. Harrastus loppui konserttiin, jonne äiti, Ilmari ja Pekka tulivat meitä kuuntelemaan. Pekka ja Ilmari ilmoittivat, että musiikkimme kuulosti kamalalta. Loukkaannuin niin, etten mennyt tunneille enää koskaan.

Ilmari oli jo silloin alkanut soittaa pasuunaa. 15-vuotiaana pääsin pariksi päiväksi hänen puhallinmusiikkileirilleen ja huomasin, että musiikki-ihmisethän ovat kivoja. Koulussa olin saanut ikätovereistani toisenlaisen käsityksen. Minua kiusattiin ala-asteelta lukion loppuun asti.

Päätin, että tälle leirille minäkin haluan seuraavana kesänä. Sitä varten piti vain osata soittaa jotain puhallinta. Testailin leirin soittimia. Trumpetista sain heti aika hyvän äänen.

Uuden oppiminen oli minulle koulussa helppoa, mutta musiikki ei ollut.

Koulussa olin aina saanut kiitettäviä lukematta, ja uuden oppiminen oli minulle helppoa. Musiikki ei ollut. Nuottien luku reaaliajassa tuntui hemmetin vaikealta, ja minulla oli vahva alemmuudentunto samanikäisiä soittajia kohtaan. He olivat paljon pitemmällä kuin minä.

Trumpetti on raaka. Sitä ei opi soittamaan, jos ei harjoittele, enkä minä vielä silloin jaksanut harjoitella kunnolla. Sen takia äiti vähän varoitteli, kun lukion toisella aloin miettiä, voisiko trumpetista tulla minulle ammatti.

Siitä huolimatta pääsin opiskelemaan trumpetinsoittoa Sibelius-Akatemian jazzmusiikin osastolle. Minä myös valmistuin, toisin kuin Pekka.

LAPSENA EN OSANNUT kaivata sitä, että isä olisi elämässäni koko ajan. Lapsi hyväksyy todellisuuden sellaisena kuin se on.

Aikuisena toivoin, että Pekka raitistuisi, eläisi onnellisen vanhuuden ja voisimme jutella asioista seestyneesti takan ääressä. Olin hänelle pitkään vihainen siitä, että hän meni kuolemaan.

Pekka oli ennenkin saanut epilepsiakohtauksia humalassa ollessaan. Aiemmin joku oli aina sattunut paikalle hälyttämään apua. Marraskuussa 2008 hän sai kohtauksen yksin kotonaan.

Olin Sibiksellä treenaamassa, kun äiti soitti ja pyysi, että istu alas. Pekka on kuollut.

Pekan kuolema ei tuntunut vanhemman menettämiseltä. Se tuntui mahdollisuuden menettämiseltä.

Lopetin treenaamisen saman tien. Keräännyimme koko perhe silloiseen kotiimme Alppilaan. Illalla soitti Suomen Tietotoimisto vahvistaakseen uutisen. Minä juttelin toimittajan kanssa.

Pekan kuolema jätti katkeruutta. Kun lopultakin olin niin vahva ja aikuinen, että olisin voinut luoda isä-poikasuhteen omin ehdoin, hänet otettiin pois.

Se ei tuntunut vanhemman menettämiseltä. Se tuntui siltä, että olin menettänyt mahdollisuuden.

Enstin kanssa Verneri Pohjola on oppinut, mitä on olla oikeasti isä ja poika. ”Tietenkin minulla on surullinen olo siitä, ettei Pekka koskaan ehtinyt tavata Enstiä.”
Enstin kanssa Verneri Pohjola on oppinut, mitä on olla oikeasti isä ja poika. ”Tietenkin minulla on surullinen olo siitä, ettei Pekka koskaan ehtinyt tavata Enstiä.”

DIAGNOOSIA EI OLLUT, mutta minusta Pekka oli niin selkeä esimerkki kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kuin voi olla. Kun hän innostui jostakin, hän teki sitä sata lasissa. Kun innostus lopahti, hän makasi kämpillä ja dokasi.

Lähipiirissäni on ihmisiä, joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siksi se on tuttu minullekin. Oma sairauteni on masennus, jonka oireina ovat vahvat ahdistuskaudet.

Viimeksi paloin loppuun elokuussa. En nukkunut, pulssi ei laskenut ja koko maailma oli varjon peitossa. Kun olen siinä tilassa, pystyn kyllä toimimaan mutta ahdistus pakahduttaa. Se ei purkaudu ollenkaan tai purkautuu raivoamalla.

En ole huolissani Enstistä, vaikka taipumus masennukseen voikin periytyä.

Oireet olivat pahemmat kuin koskaan ennen, mutta toipuminenkin kävi paljon nopeammin. Kaikki oli jo tuttua, tätähän tämä on. Koska minä ja läheiseni tiedostamme ongelman, se ei ole mikään hallitsematon ja vaarallinen asia.

Siksi en ole huolissani Enstistä, vaikka herkkyys ja taipumus masennukseen voivatkin periytyä. Kun me Ilmarin kanssa olimme lapsia, vanhempamme eivät tienneet näistä asioista mitään. Nyt monet Enstin elämässä olevista aikuisista ovat kokeneet mielenterveysongelmia, mutta jokainen myös hoitaa itseään.

En kanna huolta myöskään alkoholismin periytymisestä. Se ei periytynyt minulle, enkä pelkää, että siitä tulee ongelmaa Enstille. Emme pelottele häntä alkoholilla vaan puhumme siitä avoimesti, ja se on normaali osa arkea. Ensti tietää myös, että Pekka kuoli alkoholismiin.

Se onkin kovempi paikka. Yhtenä iltana Ensti alkoi itkeä sitä, että hänen ukkinsa on kuollut. Tietääkö ukki edes, että hän on olemassa?

Ensti on hyvin kiinnostunut Pekka-ukistaan. ”Hän ehdotti, että soittaisimme bändin kanssa hänen nykyisen lempibiisinsä Pekalta eli Tehdasmusiikkia. Pitää ehkä ottaa sekin käyttöön”, Verneri sanoo.
Ensti on hyvin kiinnostunut Pekka-ukistaan. ”Hän ehdotti, että soittaisimme bändin kanssa hänen nykyisen lempibiisinsä Pekalta eli Tehdasmusiikkia. Pitää ehkä ottaa sekin käyttöön”, Verneri sanoo.

VIIME SYKSYN AHDISTUS sai minut pysähtymään ja päättämään, etten ota vähään aikaan yhtään lisätyötä. Se oli iso askel kohti Pekka-levyä.

Olimme bändin kanssa soittaneet Pekan musiikkia konserteissa edellisenä kesänä, ja tykkäsin versioistamme. Tapahtumia oli ollut helppo markkinoida, ja niitä oli jopa odotettu. Minulta oli kysytty monta kertaa, aionko joskus levyttää isäni musiikkia.

Minulta oli kysytty monta kertaa, aionko joskus levyttää isäni musiikkia.

Innostuin levytyksestä tosissani. Minun ei tarvinnut ottaa paineita siitä, että pitäisi taas tehdä uusia loistavia biisejä. Tiesin etukäteen, että tämä matsku on loistavaa.

En halunnut tehdä kunnianosoitusta Pekalle enkä työskennellä samoin kuin hän. Hänen tapansa oli hyvin jäykkä. Biisit piti soittaa juuri tietyllä tavalla. Minä ajattelin, että Pekka jätti perinnöksi biisejä ja minulla on vapaus käsitellä niitä niin kuin haluan, raakamateriaalina, josta kaivan parhaat asiat esiin.

Kun levy oli masteroitu, minulle tuli hetkellinen ajatuksen alku, että nyt olisi kiva soittaa Pekalle. Että kuunteles näitä! Mielestäni meidän versiomme onnistuivat niin hyvin, että ne tosiaan olivat tekemisen arvoisia.

YOUTUBESTA LÖYTYY konserttitaltiointi, jossa Pekan bändi soittaa kappaletta Blues for Verneri. Minusta on hauskaa, että Pekka on sitä säveltäessään miettinyt minua. Musiikki oli hänelle kaikkein tärkein asia, ja hän nimesi biisin minun mukaani.

Pekka oli herkkä, lämmin ja sydämellinen ihminen.

Tiedän kyllä, että Pekka oli pitkämielinen ja herkkä, lämmin ja sydämellinen ihminen. Hänellä oli heikkoutensa, mutta hän ei ollut koskaan väkivaltainen eikä riehuja. Hänen humalansa olivat enemmän sellaista minä maan matonen -itsesääliä.

Yhden asian olen säilyttänyt tietoisesti lapsuudestani Pekan kanssa, sen kaikkein hienoimman: myös Ensti ja minä menemme usein yhdessä uimahalliin. Jutustelemme pukuhuoneessa isän ja pojan juttuja ja vedessä keksimme hurjia leikkejä.

On minun vuoroni olla vesihirviö.

"Halusin lapsia.

Silti ei ollut kevyt pala tulla vanhemmaksi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2017.

39-vuotias trumpetisti Verneri Pohjola tulkitsee kesäkuussa ilmestyneellä levyllään isänsä basisti Pekka Pohjolan musiikkia. Verneri asuu puolisonsa Emilia Sainisalon ja 6-vuotiaan Enstin kanssa Helsingissä. Hän on muutaman kerran vuodessa 2-2-3-dieetillä, jossa jätetään pois sokeri, alkoholi, kahvi, maitotuotteet ja suurin osa viljoista.

Kirje äidiltä

Verneri, Verkku, Herkku-Verkku, Verneri Väkevä, Veke, Vege, Veggo, tiedäthän mitä vanha kansa sanoi nimistä? Pre Verneri olit Kaaleppi, mahatuntuman mukaan suuri futarilupaus.

Taapero Verneri Väkevä veti yksin vaikka veturia.

Saadessaan elämänsä ensimmäisen suklaapalan 1,5-vuotiaana hän vaipui aivan nirvanaan. No, se oli Herkku-Verkku.

Verkku juoksi kadulla kädet ojossa vastaan, kajautti "Äitii" ja rutisti lujaa, kiipeili katoilla ja rakennuksilla, avasi korkkimattoveitsellä golfpallon, kirjoitti nuottivihkoon: kikeli paska pieru.

Ala-asteen Veke selätti puujalka-pilkat hiihdon hopeapokaaliksi. Vanhojenpäivän Veke uskalsi pukeutua Oopperasta lainattuun rokokoo-asuun.

Vege ei antanut rehtorin estää vaihtarivuotta Örebron konservatoriossa. Veggo hade blivit fullvuxen, flytande svenska o trumpeten sjöng ljuvligt. Ilkeydet Sibikseen pääsystä "isän maineella" jätti Verneri omaan arvoonsa.

Hassua ja ihanaa. Pikku Verkku kammosi bändikämpän melua, nyt Vernerin trumpetti laulaa, kuiskaa ja huutaa suoraan sydämeen maailmalla ja kotona.

Rohkea, sisukas, lämmin, monen nimen poikani Verneri, olet rakas. Iso Verkun-halaus

Inke-äidiltä